Mainonnan maailma on ihmeellistä. Markkinamiehet heittelevät siimojaan ja koukut tarttuvat aivojemme poimuihin. Näemme kuvan, kuulemme jinglen ja matkaamme markettiin. Hirvittävä disinformaatiomäärä myrkyttää mieliämme päivittäin. Olemme uhreja, olemme voimattomia sijaiskärsijöitä. Varattominakin olemme vain rahamasseja, kohderyhmiä ja markkinasegmenttejä.
Muutto uuteen kotiin on kotiinpaluu. Kelitkin muuttuvat dramaattisesti. Ensin on pientä yöpakkasta mutta sitten huhtikuu villiintyy kesannolle ja saamme nauttia poikkeuksellisen kauniista ilmoista.
Ensimmäiset päivät muuton jälkeen ovat silti hankalia. Olemme lauma sokeita jotka ovat saaneet näkönsä, kävelemään komennettu Lasarus joka on niin iloinen, että ei tiedä minne menisi. Emme mekään.
Käytävät ovat täynnä laatikoita. Huoneet ovat täynnä laatikoita. Laatikot ovat täynnä laatikoita ja niin edespäin. Mitään ei löydy, ja jos löytyy, ei sille löydy käyttöä. Ja sitten kun herää tarve on tuote jo hukkunut.
Puen pitkät kalsarit farkkujen alle ensimmäisenä arkiaamuna uudessa kodissa koska mitään muita ei löydy. Lämpötila on reippaasti plussan puolella jo lähtiessä ja vain lämpenee. En ole käyttänyt pitkiä useaan vuoteen enkä muistanut sellaisia edes omistavani. Aiemmin. Lyhyet sen sijaan ovat hävinneet kuin jokin tuuleen. Tuhka se ei voi olla sillä tuhkaa meillä on. Runsaasti. Sitä on kaakeliuunissa, sitä on puuhellassa. Ja sinkkiämpärissä kaakeliuunin vieressä. Kuinkahan lapset eivät ole vielä sitä kaataneet, ajattelen, mutta en käy sitä tyhjentämässä.
Tyttö itkee ensimmäiset päivät mutta tokenee sitten. Uudesta kodista putoaa uutuudenviehätys ja vanha katoaa muistista. Ja miksi sitä muistelisikaan. Laskujensa mukaan Koti-isä on tehnyt osoitteenmuutoksen kaksikymmentäkaksi kertaa elämänsä aikana. Ankeat väliaikaiskämpät unohtuvat vaikka niissä olisi asunut vuosikausia. Kuka niitä jaksaa muistella, ajattelen, en ainakaan minä.
On juhlaa herätä uudessa kodissa. Valo siivilöityy puhallettujen lasien lävitse ja vääristää maiseman Van Goghin maalaukseksi. Lähimmästä tähdestämme tulee auringonkukka ja Munchin Huuto heijastuu makuuhuoneemme kattopaneliin. Kaikki on kovin kaunista, tuumaan.
Vähitellen muodostuu rutiini sytyttää tuli puuhellaan aamulla ja laittaa kahvin mustat haulit putoilemaan. Juon aamukahvit autossa matkalla töihin ja astiasto siirtyy etupenkille josta sen voi loppuviikosta palauttaa keittiöön. Tyttö saa omat astiat sillä Sähkömies on unohtanut asentaa hellan seinään ja on syötävä Ikeassa. Sieltä taas tarttuu aina mukaan kaikenlaista vähemmän tarpeellista. Ikean perheateria on kyllä loistava keksintö, se on myönnettävä. Tilaan Pojallekin lihapullaranskalaiset vaikka tämä nukkua tuhnuttaa. Ne ovat hyviä. Samalla muistan tilanneeni Pojalle vastaavan aterian jo viime kesäkuussa. Silloin Poika oli iältään -4 kuukautta. Se on vähän. Varsinkin kun vertaa tähän vantteran voimakkaaseen painijaan joka osaa ryömiäkin jo vallan hienosti.
Päivä päivältä laatikot tyhjenevät tai sitten Isä siirtää ne avaamattomina vinttiin mistä ne voidaan siirtää avaamattomina eteiseen mistä ne voidaan siirtää avaamattomina autotalliin ja toiseen kaupunkiin käyttöönottoa odottamaan.
Elämä on kuin kirjastossa käyntiä. Löydämme vaatteita, kirjoja, leluja. "Hevou kiti!" Tyttö huudahtaa kun kaivemme esiin hänen auringonvarjonsa. Sehän se. Mutta mistä alle kaksivuotias tuntee tuotemerkit? Netistäkö? Mahdollisesti mutta sitä emme varmaksi saa tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti