Vanhan kansanviisauden mukaan pääskysestä ei ole päivääkään kesään. Kesä saattaa ollakin jo käsillä mutta en tiedä kuinka kaukana se on sillä yht´äkkiä en muista miltä pääskynen näyttää. Muistin sopukoissa makaa vain turhaa tietoa. Muistan, että poikalasten suuri määrä ennakoi sotaa. Sellainen meillä onkin. Poikalapsi . Ja sota. Jatkuvasti. Silti Isä ei muutu juoksuhaudassa ryömiväksi tark'ampuajaksi vaan hänestä tulee pullisteleva apina, valkoinen oranki. Onneksi se ei haittaa sillä apinat ovat Tytön lempieläimiä karhujen ja kissojen lisäksi.
Öiden vaalentuessa ja vanuessa päivät tummenevat ja venyvät. Kaidalla tiellä pysyminen on hankalampaa kuin suoraan käveleminen amerikkalaisissa rattijuopumusepälyissä. Lapset heräilevät pitkin yötä. Äiti heräilee pitkin yötä. Isä valvoo ja ajattelee työtä. Tehtyä ja tekemätöntä. Tulevaa. Menevää.
Torstaina torkuttelen hieman yli kahdeksaan sillä menen töihin vasta yhdeksäksi. Oven takana kuuntelee huolestunut Anoppi. Ei uskalla herättää, ei. Onhan kyseessä kuitenkin mies, joka on irtisanonut lastenlasten asunnon vaikka uusi koti on puolikuntoinen ja muutoinkin tehnyt omituisia päätöksiä kautta linjan. Niistä minä olen onnellisen tietämätön, ainakin koko torkuttelun ajan.
Torstai on muutenkin torkkua täynnä. Joudun jättämään motorisoidut liikennevälineet kotiin ja käyttämään julkisia. Ne ovat unettavia. Lämmintä ilmaa ja hurinaa. Tärinää takalistossa. Pysyn silti hereillä oikealle pysäkille astuakseni viileään kevätaamuun. Muisten nuoruutta, kävelyä kotiin aamutuimaan. Citykanit pomppivat pihojen nurmilla. Olen keski-ikäinen.
Perjantaina talolla touhutaan. On putkimiestä, on timpuria. On sähkömies, sähkömies, anoppi ja appi. Vävy maksaa viulut ja on töissä. Illalla paketoimme Pojan sinivihreään haalariin ja Tytön siniharmaaseen ja koko paketin harmaanvihreään perhefarmariin. Se on surullinen näky tomun tappamine vahoineen, ilottomine valoineen ja puuttuvine pölykapseleineen. Omituista, ajattelen, kuinka koko auto on oikeastaan muuttunut yhdeksi pölykapseliksi.
Pölyä on talollakin vaikka appivanhemmat ovat kunniakkaasti siellä raivanneet. En tiedä mitä mieltä he ovat talosta, mitä mieltä lastenlastensa uudesta kodista. En uskalla kysyä. Todennäköisesti pitävät meitä luomupropellihattuina, tuohifoliohattuisina pölypäinä. Anoppi on rasvannut puuhellan ja se toimii kuin junan vessa. Se onkin luonnollista sillä appi on VR:llä töissä.
Viikonlopun kannamme tavaroita. Kädet venyvät polviin ja sitten niistä yli. Blogitekstien kirjoittaminen viivästyy ja julkaiseminen unohtuu. Elämme pölypallossa kansainvaellusten aikaan omaa tomuamme paikasta toiseen siirrellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti