Torstai on toivoa täynnä, kirjoitti muuan kirjailija kerran. Keskiviikoista hän ei sanonut mitään. Hyvä niin. Ne on itse elettävä, itse kirjoitettava.
Aprillipäivän aamu on kaunis. Keväisen auringonpaisteinen ilma ei ole mikään vitsi vaikka se vähän naurattaakin. Koti-isällä on lomapäivä eikä sekään ole aprillipila. Kotiin ei nyt ehdi jäädä. On ehdittävä talolle ennen mattomiestä käynnistämään rakennuspuhallin. En ehdi vaikka kiihdytän perhefarmarin hirvittävään nopeuteen sallituissa rajoissa. Havukosken tienovilla omituinen usva verhoaa lumenpeittämät pellot, ruskeavetinen joki virtaa raskaasti.Pellot ovat palavaa styroksia, ajattelen.
Talolla Mattomies istuu autossaan. Päästyäni pihaan hän loikkaa ulos vikkelään kuin Kimi Räikkönen savuavasta Ferrarista. "Sunko talo tää on," hän sanoo hivenen sarkastiseen sävyyn. Vastaan myöntävästi. Emme puhu enempää. Menemme sisään. "No on täällä sentään hirttäkin jossain," mattomies sanoo paikattua seinänosaa katsellen. No on, ajattelen. En kuitenkaan viitsi kertoa hänelle edellisenä päivänä löytämästäni ontosta hirrestä jonka sisälle oli rullalle kääritty paita. Enkä sahanpurulla täytetystä hirrestä enkä muutamasta muustakaan vastaavasta löydöstä.
Timpurin tultua paikalle laitan isomman lainaperäkärrymme, Vanerivariksen, auton perään ja lähden sahalle hakemaan paneeleita. Ilma on mitä kaunein, onhan aprillipäivä. Yhä. Kuuntelen Radio Rockia ja ajattelen, että aika on mennyt siitä ohi tai minä ajasta. Rockissa on kuitenkin hauskaa aprillipäiväjäynää. Mainostetaan Pasin Biiliä, soitellaan Timo T.A. Mikkoselle. Minä en soittelua kuule. Minä olen Timo T.A. Mikkosen entisessä kotikunnassa ostamassa paneelia. Saha löytyy helposti. Myyjäkin löytyy helposti kevythirsisestä mökistä. Siirrymme yhtä matkaa paneeliosastolle. Sielläkään ei ole Timo T.A:n patsasta.
On mukavaa lastailla paneeleita kirpeän kuulaassa kevätaamussa. Puutavaramyyjä on iäkkäämpi herrasmies mutta homma häneltäkin hoituu. Ja kiroilu. Myyjä sadattelee niin maan perusteellisesti. Kaikkea. Kesken lastauksen työpuhelimeni soi. Esimieheni soittaa, ihmettelee, kuinka olen sahalla keskellä viikkoa. Kerron olevani lomalla. Puutavaramyyjälle kerron esimieheni soittaneen, ihmetelleen miksi olen sahalla. "Tarkasti, perkele," sanoo myyjä. "On ne vaan yksiä saatanoita, kaikki." En osaa vastata sillä esimieheni on mielestäni erittäin hyvä. Palaamme kevythirsimökkin paneeleita maksamaan. Myyjä ärisee kassantädille. Tämä ei hermostu. "Jos sua nyt kerran noin paljon vituttaa," myyjä sanoo, "niin miksi et mene tuohon lähimpään halliin. Siellä on vielä se köysi kurkihirressä. Laita se kaulaasi ja roiku siinä." Puutavaramyyjä astuu ulos kevythirsimökistä ja katoaa halliin. En tiedä onko kyseessä aprillipila. En ota riskiä. Maksan ja lähden. Paluumatkalla on pakko pysähtyä Mäntsälän Neste Tuliruusuun ostamaan bensiiniä. Tuliruusussa on kummallinen, pysähtynyt tunnelma.
Käyn jättämässä paneelit talolle. Annamme kuitenkin V. Variksen olla auton perässä sillä jatkamme ydinperheen voimin Tampereelle. Varis raakkuu sydäntäsärkevän surullisesti perässämme sillä olen unohtanut rasvata vetokoukun nupin. Lapset nukkuvat takapenkillä, Äiti nukkuu takapenkillä. Aurinko paistaa ohjaamoon ja minua väsyttää. Herätän itseäni laulamalla sisäisesti Kuullos pyhää valaa. "Ollos huoleton, poikas valveil on," kertaan. Se ei virkistä. Soitan myös pihaamme saunaa suunnittelevalle arkkitehdille. Suunnitelmat ovat kovassa vauhdissa, hän sanoo. Hyvä niin, ajattelen. Enää on saatava suunnitelmat toimintaan.
Haemme vanhat kaapit Tampereelta. Asunnossa on myös vanhoja ovia. Kuolaan niiden perään mutta en kysy sillä tiedän asunnon omistajan niitä itse tarvitsevan. Kaapit ovat hienot, täysipuiset keittiönkaapit. Niitä alkaakin olla, muistelen. Mutta nämäpä tulevatkin tulevaan piharakennukseemme. Siihen, mikä elää vain unelmissamme ja naapurin painajaisissa.
Treeltä jatkan Treevaan, Äetsän rakennusperintökeskukseen. Sen työntekijä luulee minua arkkitehdiksi koska olen tullut Helsingistä asti hakemaan paria ikkunaa. Minä en luule. Minä tiedän. Olen arkkiääliö. Onneksi se ei näy kovin kauas. Ja vaikka näkyisikin niin se ei haittaa. Ikkunan kootkin ovat omituisesti unohtuneet. Ostan muistin mukaan 48 x 56 senttiset.
Aurinko alkaa laskea kun pääsen Tampereelle. Äiti ja lapset ovat Tampereen mummulassa. Siellä on raukeaa. Kotimatkalla on ostettava bensiiniä. Variksen hinaaminen ympäri Suomea ei ole halpaa. Se on suunniteltu tuulitunnelissa mutta ei aerodynaamiseksi ja siksi se nostaa polttoaineen kulutuksen kaksinkertaiseksi. Halvempaa tämä silti on, ajattelen, kuin uusien tavaroiden osto. Toivottavasti ainakin. Lapset heräävät Linnatuulen jälkeen ja itkevät molemmat Riihimäelle asti. Sitten tulee hiljaista. On yhä keskiviikko kun pääsemme kotiin. Mutta vietyäni kaapit ja ikkunat talolle alkaa torstai. Se, mikä on toivoa täynnä. Onneksi. Aprillipäivä on totisesti ollut pitkä. Onneksi uuteen on vuosi matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti