Viikonloppuna poikkeamme Maailma Kylässä -festivaaleilla. Tytölle ne ovat jo tuttua kauraa, Poika vasta totuttelee makuihin ja siksipä juhlissakin riittää ihmettelemistä.
Jätämme auton rautatieaseman alle parkkiin. Pysäköinti siellä on turkasen kallista mutta näin voitamme kaksi asiaa: Saamme kauppakassit kotimatkalla nopeasti autoon ja näytämme ekologisimmilta poistuessamme metrotasanteen kautta. Lastenlastaus parkkipaikalla kantoreppuihin on sen sijaan irvokas näytelmä jossa pyllyäkin ohikulkijoille näytellään. Se muistuttaakin mieleeni vanhan raivoni muotia kohtaan: Kuinka kummassa kaikki housut tuntuvat olevan niin sanottua matalalantiomallia kun taas oma lantioni tuntuu kummasti tulleen korkeammaksi. Tämän täytyy johtua taas jostain ikäkriisistä sanon itselleni ja teen lantiollani vetävän kahdeksikon. Se heijastuu automme kauan sitten vahatusta pinnasta kuin järven selästä tuulisella säällä.
Heilumme ja vaapumme lapset kyttyröinä selässämme juhlakentälle. Kyttyrämme ovat yksilöllisiä. Minun osaa puhua, laulaa ja heiluttaa jalkojaan. Äidin osaa tarttua kaikkeen ohimenevään. Toivottavasti tämä on ohimenevää, tuumin irroittaessani pientä pihtiotetta pahaa aavistamattomasta sierainparistani.
Ryhmä länsiafrikkalaisia rummuttelijoita rummuttelee Kansallisteatterin takana. Ryhmä vasemmistolaisia pitää päivää punaisessa teltassaan. On maailmanparantajaa, on puunhalaajaa ja kansojen ystävyysseuroja. Pääkentän teltassa harmaapäinen mummeli jaksaa vastustaa atomivoimaa. Hän on Itämeren luoto, kumara kataja.
Aikamme laumassa käyskenneltyämme alkaa nälkä vaivata. Syömme intialaista ruokaa ja lettuja. Helsingin seudun työttömät paistavat niitä. Kuinkahan työvoimatoimisto tämän tulkitsee, ajattelen katsellessani lettuja paistavia rouvia. Rouvat ovat kimurantteja mutta letut makoisia. Kukaan ei tiedä sisältävätkö letut laktoosia mutta ovat niitä kuulemma silti paljonkin laktoosi-intolerantikoille myyneet. Mekin uskaltaudumme.
Syötyämme palaamme väenpaljouteen. Kaisaniemen kentällä on väkeä kuin gambialaisella torilla jollaisen väkimäärästä ei allekirjoittaneella ole minkäänlaista arviota. Joskus olisi tosin mukava arvioida, sanon puoliääneen. Äiti innostuu: Ehkä me joku päivä vielä matkustetaan, hän pohtii puoliääneen. Ehkä, pohtii ääneni puoleksi unessa, ja huomaa, että onkin jo aika palata kotiin.
Tuusulanväylää pohjoiseen ajettaessa avautuu Afrikkalainen savanni vasemmalle puolellemme siinä Fallpakan tienoilla. Aurinko on on polttanut maan ruskeaksi, yksinäinen avolava-auto ohittaa yksinäistä pensasta. Aurinko on valtava oranssi kiekko, korppikotkat yllämme pahaisia lokkeja. Tämä on Vantaa, ajattelen, kylämme maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti