Kesämökillä

Kevät. Lakkiaiset puhkeavat puihin, nuoret pariutuvat. Pariutuneet suunnittelevat häitä. Kylvetään kevään touko. Esikoisen kaksivuotispäivät lähenevät. Ja me saamme kutsun 100-vuotisjuhliin.

Lauantaina pakkaudumme juhlavaatteissamme autoon. Kirjoitettuna se kuulostaa kovin helpolta, huomaan sen kirjoitettuani. On siis palattava piirun verran aamuun, koettava se uudestaan.

Heräämme aamulla ensimmäistä kertaa sateeseen uudessa kodissamme. Ryntään yöpuvussa ulos suojaamaan kokopuisia keittiönkaappeja jotka on edellisenä päivänä liki nerokkaasti jätetty keittiön seinää vasten. Kasaan niiden eteen kovalevyä, raahaan laakaovia. Viimeiset pienet aukot veden kulkea suljen revityillä jätesäkeillä. Hökötys näyttää niin hirveältä että seinä sen takana näyttää hyväkuntoiselta. Se on mukava huomata. Ehkä julkisivumaalaus voidaankin jättää tulevaisuudessa tehtävien tehtävien pariin?

Sisälle palatessani havaitsen kuistin räystäiden vuotavan. Useasta kohtaa. Nousen tikkaille ja havaitsen räystäiden olevan täynnä neulasia. Sikäli erikoista, tuumin, että tällä puolen taloa ei havupuita ole. Kaivaudun sadevesikuouruun yläkautta kyynärpäätä myöden. Muta on kylmää. Se on liki jääkylmää ja siksi toimii kuin haiseva paikallinen avanto.

Myöhemmin saamme auton pakattua ja itsemme sen sisään. Valtava määrä tarpeellista ja tarpeetonta täyttää Fordimme. Lapset nukahtavat melkein heti, samoin Äiti. Saan ajaa halki sateisen Suomen yksinäisen hiljaisuuden vallassa. Keravalla mietin onnellisena, että miten ihmeessä löysimme juuri meille oikean talon emmekä ostaneet taloa Keravan Niinikankaan alueen Niinikankaankadulta vaikka se jotenkin tuntui oikealta. Järvenpäässä mietin onnellisena että kuinka ihmeellistä on, että löysimme oikean talon emmekä ostaneet sitä pienkerrostaloa Haarajoelta josta olisi ollut tolkuton matka joka paikkaan. Mäntsälän kohdalla tuijotan apaattisena tien penkereitä ja onnittelen itseäni siitä, että emme ostaneet taloa Mäntsälästäkään.

Matkalla Jyväskylään ehdimme ajaa vielä usean sellaisen paikkakunnan läpi jossa en välittäisi asua. Jyväskylää ei voida laskea mukaan sillä siellä olen asunutkin, sieltä omakotiasumisen perinteeni on kotoisin jos jostain.

Syntymäpäivillä on mukavaa.  Olo on silti omituinen nyt kun olemme pienten lasten vanhempia. Tulemme paikalle viimeisinä, poistumme ensimmäisinä sillä mökille on matkaa. Alkumatka menee vielä hyvin mutta viimeiset 57,3 kilometriä Poika huutaa suoraa huutoa. Tarkkaan järjestykseen mieltynyt asbergerilainen minäni tietää kerrankin määrät sadalle metrilleen sillä painan trippimittarin pohjaan ensi kiljaisusta. Ja kaamea trippi se onkin.

Äidin puolen mökki ottaa meidät vastaan kuin viimekesäiset kesäasukkaat mitä me osittain olemmekin. Väkemme vain sankkenee vuosi vuodelta, tuumin. Samalla oivallan, että lapsisarjamme 007 ja 008 ei ehdi enää saada numero 009 seurakseen sillä menemme jo reilusti toukokuuta. Hyvä niin, en tiedä miten siitä olisi mahdollista enää selvitä.

Aika mökillä sujuu rattoisasti. Äidin puolen mökkeily on siinä mielessä mukavaa, että lomailu siellä on lomailua. Vesi tulee ja menee. On sähköt. On lämmitys. On pitsiverhoinen hyttysuoja sängyn päällä. Isän puolen mökillä olisi rinnettä valuva vesi, savuttavat tulisijat, hyttysiä, märkyyttä ja mustuutta. Siten se ei siis mitenkään poikkeisi kotioloista.

Maanantaina palaamme ladatuin akun työn pariin. Aurinko paistaa, puutarhamme viheriöi eikä se ole hometta. Naapuri kertoo talon itälaidalla kasvaneen aikanaan kolme isoa kuusta mutta että ne olisi kaadettu jo viisi vuotta sitten. Kovinpa ovat neulaset ilmassa leikkiä lyöneet, tuumin, ennen kuin ovat alas laskeutuneet.