Sadussa prinsessa Ruususen linna nukkui sadan vuoden ajan ruusupensaan sisällä. Vasta sitten uljas prinssi uskalsi avata miekallaan pensaan seinän ja löysi uinuvan linnan. Hän löysi kokkipojan, kokin ja kynittävän kanan sekä kuninkaan, kuningattaren ja itse prinsessan värttinä kädessään.
Meillä ei värttinöitä ole, ei rukkeja, ei edes punaista lankaa kehräävää politrukkia. Punainen lanka tuntuu muutoinkin olevan hukassa, ainakin toisinaan.
Satavuotias talovanhuksemme sen sijaan alkaa heräillä henkiin. Se on syvästä unesta havahtuva prinsessa. Hilseillyt, harmaantunut ja hivenen kumara Ruusunen. Aivan kuin Susan, aivan kuin Angela Readmanin runon Ruusunen missä prinsessa itsekin ihmettelee kuivettuneesta vartalostaan kiinnostuneen prinssin todellisia motiiveita. Talon kohdalla vastaus on yksiselitteinen, halu todellinen: Me olemme itse tahtoneet palata 1800-luvulle. Sinne emme silti aivan päätyneet, aikakoneemme törmäsi ajan seinaan ja jysähti pysyvästi vuoteen 1909. Siksipä meillä ei enää ole televisiota, ei autoa. Kulku hoituu ajan henkeen ennakoivasti sopien oliivinvihreällä Fordin moottorivaunulla vaikka ajokorteissamme ei Fordia ole erikseen mainittukaan.
Jokaisella esineellä talossamme on oma tarinansa, useimmilla jopa nimi. Kamarin katon palo- ja häkämittari on englantilainen lady, ylähuuli tiukasti hampaissa puhuva kuuluttajanainen. Olen ajatellut hänen nimekseen Sylvian mutta se saattaa olla Agathakin. Joka tapauksessa nainen on tiukan asiallinen, kylmän viileä hädän hetkellä ja kuuluttaa kuin viktoriaanisen ajan kuuluttaja Lontoon Victorian rautatieasemalla joko Carbon monoxide. Carbon monoxide. Evacuate the building tai Fire. Fire. Fire. Please leave the building. Asiallisuus hädän hetkellä on koomista vaikka ei nauratakaan puuhellan työntäessä mustaa savua kyljestään kuin valurautainen pienoistulivuori tai matalapaineen työntäessä ylisuureen kenkään tungettua laihaa jalkaansa alas kamarimme hormia.
Tyttö on todellinen Ruusunen, vaaleanpunaiseen pukeutuva draamaprinsessa joka tahtoo tehdä kaiken itse. Päivän sanoja ovat kulla minä, minä ja kulla. Poika on Jukolan Jussi, Pohjanmaan lakeuksien karu painija joka ärähtelee resuisen karhun kanssa kamarin lattialla. Tarkempi tarkastelu osoittaa valkoisiin pukeutuneen painijan painitrikoiden olevankin tavallinen vaippa ja resuisen karhun olevan Tytön vanhan karhuherra al Fayedin. En tiedä mitä nallelle tapahtui, mikä palautti sen alkuvoimaiseksi karhuksi. Itse asiassa en uskalla edes kysyä. Lattialta kuuluu murinaa. Se on Poikani.
Koti-isästä paluu 1800-luvulle on tehnyt eräänlaisen talonmiehen joka innovoi kummallisia puu- ja muita tarvekaluja arkipäivän tarpeisiin. Erityisesti hänen mieleensä ovat Alkon puiset viinilaatikot. Niistä on valmistettu katosta roikkuva taimilaatikko, CD-loota, halkokori sekä irtonaisen pikkusälän säilyttämiseen tarvittava miljoonalaatikko. Lisää viinilaatikoita tarvitaan silti kipeästi sillä suunnitelmissa on valmistaa sellaisista myös Tytön astialeikkeihin tarvittava astiakaappi.
Torstaina sadan vuoden yksinäisyys rikkoutuu saadessamme odottamattoman vieraan. Hän kertoo tulleensa mummolaansa. Hänen isovanhempansa olivat ostaneet talon 1912 valmiiksi rakennettuna. Nykyisen naapurin talon takana oli sijainnut kuusi lypsävää ja yhden röhkivän majoittanut navetta. Nainen kertoo siinä sijainneen myös isoisänsä verstaan ja papan usein ostelleen huutokaupasta huonekaluja joita oli navetassa emännältään piilotellut. Se kuulostaa mukavalta ja alan heti suunnitella navetan rakentamista.
Illalla saamme varmistuksen myös kukkapenkkiin kihoavasta harvinaisen rumasta kukasta. Se onkin raparperi! Kukkapenkki lienee siis kaivettu vanhaan tarvepuutarhaan mutta onneksemme raparperitkin onnistuivat voittamaan kirouksensa. Eikä siihen tarvittu kuin tosielämän pikkuprinsessa, karhujen kanssa painiva voimapoika, yleisavuton mutta melko ahkera isä ja toimelias äiti joka pitää pyörät pyörimässä, nyörit pikku kenkäsissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti