Leikkihiekkaa

Tiistaiaamuna kylmyys ottaa otteen heti aamusta. Jotain on tehtävä. Menen töihin. Siellä on keskuslämmitys. Kotimatkalla haen rautakaupasta säkillisen hiekkaa puuhellan vesisäiliöön. Hiekkaa on useita eri karkeuksia, raekokoja. Valitsen Vaarin suosituksesta niin sanottua leikkihiekkaa. Sen raekoko on 40 tai alle ja se on tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi.

Kotiin päästyäni käymme koko sirkus autolla marketissa. Penninvenytysohjelmamme mukaan kaupassa käynnit on suunniteltava tarkkaan. Sitä emme tee.

Kaupassa Poika istutetaan ostoskärryn istuimeen, Tyttö saa oman pienoisostoskärryn. Automallisia lapsikärryjä emme enää suosi sillä useimmista puuttuu turvavyö. Muistiini palaa musta hetki Tammiston Plantagenin taimipihalta. Kaksi lasta kiipesi silloin autoistaan ja koetti karata taimien sekaan.

Tyttö on vaunusta tohkeissaan vaikka ohjaaminen on vielä hankalaa. Mutkat mennään suoriksi ja perä sladissa. Äidin silmäkulma kostuu hänen seuratessa esikoisensa omatoimista kauppatoimintaa. Tyttö on järkevä ostelija joka osaa hakea kärryyn juuri oikeat tuotteet. Lopulta kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Pienet vaunut ostoksineen jäävät Isän työnnettäviksi.

Jälleen kotona parannan naapurisopua muistamalla viimeinkin antaa naapuriin kuukautta aiemmin lupaamani laminaatit. Suurimman osan niistä sain irrotettua pontit ehjänä. Myöhemmin kaadan leikkihiekan vesisäiliöön. Nimestään huolimatta se on aivan oikeaa hiekkaa. Se haisee unohdetulle rannalle, suoruumiilta. Tyttö seuraa tarkkaan valuttamistani sillä on kuullut Äidiltä huhun, että kaikki ylijäävä hiekka on leikkeihin laitettava. Sitä jää noin viisi kiloa. Tasaan hiekan pinnan vesialtaassa ennen valurautaisen kannen paikalleen asettamista. Hiekka kellertää kauniisti. Suunnittelen valmistavani ruokaa sen avulla. Voisin olla kuin autiomaan beduiini, hiekassa munan paistava tuaregi. Tai sitten voisin leipoa hiekkahentusia, hiekkakakkusia.

Keskiviikkoaamussa on vierauden jännittävä sivumaku: Tänään on ensimmäinen työaamu jonka aion toteuttaa punavihreiden kolmiulottuvuuslasien lävitse julkisella liikenteellä. Aamu on kirpeä. Kaksi oravaa kisailee sähköjohdolla ylämäen suuntaan. Sinne minäkin puuskutan. Alhaalla ison tien varressa verkkarimies ulkoiluttaa seitsemää palatsikoiraa. Sinapinväriseen pukuun pukeutunut mies tulee pysäkille kommunikaattoria näpeltäen. Keski-ikäinen tukeva mies tulee pysäkille tupakkia tuprutellen. Ja olen siellä minäkin. En oikein kumpaakaan mutta jotain siitä väliltä. Bussi tulee. Nousemme siihen. Bussi ajaa Päiväkummun kautta Vanhalle Lahdentielle. Ohitamme Vantaan Vankilan ja saksalaisen hautausmaan vuodelta 1918. Luut lepäävät keltaisessa hiekassa. Mietin, joskohan isoisäni isän 1918 Lahden Hennalassa ampunut saksalainenkin siinä lepää. Jossain ainakin. Oman hautansa laittoivat esi-isäni kaivamaan. Mahtaakohan Hennalankin maasto olla tällaista hiekkaa, mietin.

Aamupäivä töissä kulkee ohitseni. Mänty toimiston ikkunan takana on japanilainen bonsaipuu. Tuijotan sitä apaattisena. Olen masentunut salaryman. Iltapäivällä Äiti soittaa ja pyytää pitämään pahalle Tytölle puhelinpuhuttelun. On vääntänyt veljeään naamasta, repinyt kädestä. Pidän puhuttelun. Se ei ole mieluisaa, se muistuttaa liiaksi omasta lapsuudestani. Hieman myöhemmin saan viestin: Ei mennyt perille. Nenästä väänsi nyt, hyvä, että ei verta tullut. Laitan puhelimen pöydälle. Katson ulos. Sataa. Taidan kaataa illalla loput leikkihiekat maakaapelin kaivantoon.

Näen piipusta kun savu kohoaa

Ilmat käyvät kylmemmiksi. Öisin hätyytellään pakkasrajaa. Talostamme puuttuu yhä neljännes alakerran eristeistä, viidennes yläkerran eristeistä. Eristämätön eteinen tuntuu lämpöisemmältä kuin keittiö, olohuone ja makuuhuone sillä vain yksi valtavan kokoisista sähköpattereista on käynnistynyt termostaattinsa herättämänä.

Kylmyys herättää lapset aina vain aikaisemmin. Kaikki köhivät ja niiskuttavat. Se ei ole mukavaa. Tyttö punkee vanhempiensa väliin ja herättää jutustelullaan Pojan. Dynamic Duomme aloittaa välittömästi tuttisodan. He ryömivät vuoronperään Äidin yli ja repivät tutin toisen suusta. Se on hauskaa. Nousemme. Kello on 6:45. Äiti pukee paksut villasukat jalkoihinsa ja laittaa Isotädin tuoman villatakin harteilleen. Sen olkatoppaukset muistuttavat 1980-luvusta. Mieleeni nousee Patrick Swayzen tähdittämä tanssielokuva Dirty Dancing. ”Nobody puts Baby in the corner,” sanon mielikuvitus Babyn isälle ja laitan tulet kaakeliuuniin. Sellaisten taiat opittuamme se on alkanut palaa sellaisella huminalla että Swayzen kessukin taitaisi jäädä toiseksi.

On mukava katsoa töihin lähtiessä kuinka piipustamme savu kohoaa. Se muistuttaa mieliin Kardemumman yöt, Leipuri Hiivan. Perinteinen perheenisän sunnuntaileipäkin on unohtunut, muistan samalla. Lähinnä sitä on muistuttanut ainoastaan puurokuorrutettu Poika, tuo Pinokkion ja kalakukon lennokas risteymä. ”Gepetto, miksi minut tällaiseksi loit, harteilla jököttää umpipuupää” syyllisti Kumikamelin Pinokkio luojaansa parisenkymmentä vuotta sitten. Meidän ei, ainakaan vielä. Onneksi.

Moottoritiellä on taas aikaa kuunnella mitä viisasta radion miehillä ja naisilla on sanottavanaan. Aina ei ole mitään. Tänään on eräs niistä aamuista. Radio Helsingin yleisökilpailun mukaan onnellisen ja pitkän elämän raaka-aineina voisivat olla lasillinen piimää joka aamu ja kainalopieru sopivaan väliin. En pidä piimästä enkä keksi kainalopierullekaan muuta sopivaa väliä kuin kainalon. Siellä sen onkin syytä pysyä, tuon hienhajuisen rupsahduksen. Säädän kanavaa ja löydän uutiset. Niissä mainitaan lakialoitteesta joka estäisi tupakoinnin yksityisautoissa silloin kun kyydissä on alle kahdeksantoistavuotiaita lapsia. En oikein tiedä mitä aloitteesta ajattelisin. Lapsia on toki suojattava kaikelta, myös savun passiiviselta rappiolta. Mutta silti. Kuinka valvonta toteutettaisiin? Laitettaisiinko lapsiin neuvolassa jonkinlainen savuanturi takaraivoon joka ilmiantaisi lähellä käryttäjän? Muistelen lapsuuttani. Tätiäni ajamassa huivi päällä välikoppa Escortilla tupakki huulessa röyhyt en. Minä takapenkillä, naama etupenkin selkänojassa kun törmäsimme kuorma-auton kylkeen. Muistelen, että ei se tupakki minua silloin satuttanut. Eikä se ollut se paljon puhuttu vauhtikaan, kuten ei myöskään matka vaan äkkipysäys ja pellin rysäys, nenän lysäys. Uutinen jatkuu, ja radioääni kertoo, että autossa tupakoinnista ei kuitenkaan toistaiseksi aleta sakottamaan. Se on hyvä. Samalla muistan, että kesäkuussa Ikaalisissa ottamani nopeusvalvontakameran kuva on yhä maksamatta. Siitä huolimatta, että en kuvaa ikinä itselleni saanut. Mietin kuvaa. Mietin maksua. Mietin autossa tupakointia. Sitä ennen harrastinkin. Ehdin tupakoida yhdeksäntoista vuotta. Ihmekö siis, jos keuhkot ovat romuna, kuiskaa hentoääninen omatunto. Pöh, sanon sille. Keuhkokuume se keuhkoni kuumensi, ei savu lain. Tuumin hetken tupakoinnin uudelleen aloittamista. Jos ottaisi piipun nyt. Sen kanssa ei välttämättä saisi tunnistettavaa kuvaakaan kun tulosteessa olisi vain valtava piippu ja savuhattara. Päätän olla tupakoimatta toistaiseksi, mutta harkita piipun sytyttämistä mahdollisten lastenlapsien syntyessä. Siihen on vielä aikaa ja ehkä yhteiskunta on jo rappeutunut siihen mennessä niin, että on jokaisen oma asia josko keuhkojaan tervaa. Tai sitten tupakointi tapahtuu 1930-lukuisen New Yorkin tyyliin salaluolissa. Niihin kuljettaisiin kolmen ilmatiiviin hajulukon lävitse ja poistuttaisiin otsonoinnin kautta. Olisi salaisia koputuksia ja salasanoja. Kuvittelen itseni 65-vuotiaana laulamassa pieneen ovi-ikkunaan tunnuslaulua: ”Näen piipusta kun savu kohoaa”.

Seuraavaksi uutisissa kerrotaan amerikkalainen näyttelijän Patrick Swayzen kuolleen haimasyöpään. Se palauttaa vaeltavan mieleni vartalooni. Swayzen syöpä oli diagnosoitu jo tammikuussa 2008 joten puolitoista vuotta Patrick sen kanssa ehti elellä. Se oli sitten sen Dirty Dancingin loppu, ajattelen. Kuinkahan kummassa juuri se elokuva aamulla mieleeni tulikin? Olkatoppauksista, muistan sitten. Toista rooliaan, Ghostin kummitusta Patrick voisi sen sijaan vielä esittää jos sellaiseksi päätyy. Harmaaksi ektoplasmaksi, savupilveksi. Huhupuheiden mukaan Patrick oli kova tupakkamies, kahden askin päiväpössyttelijä. Mitäpä siinä. Samanpa verran taisi olla omakin annokseni. Muistan, että lopettamisestani ei taida ollakaan vielä kuin vähän yli kolme vuotta. Se on vähän.

Viikin kohdalla lauma naakkoja nousee ilmaan Prisman tornin liepeiltä. Ne pimentävät auringon nanosekunniksi. Edellä jonottavien autojen pakoputkista noruu vettä ja nousee savua. Oivallan, että nekin ovat eräänlaisia piippuja. Taivaalla lentää lentokone vanaa perässään vetäen. Katson sitä ja ymmärrän: Lentokone ei ole piippu. Se on sikari.

Maan korvessa kulkevi johtosen tie

No onkos tullut kesä laulavat pikkulinnut lauantaina. Ilma on kaunis ja Äiti lähtee kaupunkiin kaunistautumaan. Hän lähtee  jo seitsemältä vaikka kampaamoaika on 9:15 eikä kaupungissa ole mikään muukaan auki lauantaina ennen kello yhdeksää. Paitsi kauppahalli.

Siksipä kai Äiti soittaa Hakaniemen hallista jo hieman jälkeen kahdeksan ja hehkuttaa aamuisen kaupungin kauneutta, ihmisvilinää oranssien telttojen kupeessa. Me olemme nyt kotiväki, me emme vaikutu. Poika syö puuroa ja kakkaa. Tyttö suo muroja ja kakkaa. Minä olen Isä ja minä syön leipää.

Äiti tulee kotiin vasta päivällä. Hänellä on uusi tukka. Ja meillä uusi look: Koko koti on sisustettu puurolla, leivänpaloilla ja pureskelluilla haloilla. Koti-isä kaatuu salaista kunnioitusta Äitiä kohtaan puhkuen sohvalle päivän lehden kimppuun. Se on omituisen ryppyinen ja siinä on banaania.

Sunnuntaina lähdemme retkelle Fallbackan kotieläintilalle. Serkutkin tulevat paikalle. Näemme lampaita. Vuohia. Ankkoja. Pupuja. Ponin. Hevosia. Isompi hevonen viedään navetan viereen suittavaksi ja pienempi huutaa sydäntäsärkevästi toverinsa perään. Koetan muistella M.A Nummisen laulua Hevoseni ja minä mutta saankin mieleeni samalta Taisteluni –levyltä oleva rallatuksen Jos jäsennämme. Se on lempilaulujani. Hevosen hirnahdus palauttaa mieleni Fallbackan pihaan vaikkakin hirnahdus muistuttaa jotenkin myös M.A:n tavaramerkillistä kiekaisua. Hevonen nostaa häntäänsä ja kakkaa. Lähdemme kävelylle halki peltojen ja pienten metsäisten kumpujen.

Fallbackasta poikkeamme Tapanilaan kiinalaiseen ravintolaan. Äiti toteuttaa hyväksi havaitsemaansa mallia ja vaihtaa Isän tilaamat ruoat ristiin. Sikäli oiva veto, että Isän Äidille tilaamassa ruoassa on neljä pikkuruista chili-merkkiä kuvaamassa ruoan tulisuutta. Isän itselleen tilaamassa niitä ei ole yhtään. Isän onnistuu syödä ruoka vasta kun oivaltaa, että jokainen nautittu vesihuikka vain lisää tuskaa.

Ruoan jälkeen menemme Serkuille jäätelökahville. Ne nautitaan pianon, kuivauskoneen ja pesukoneen paikoilleen nostamisen ja Koti-isän rappion runtelemien keuhkojen tasaantumisen jälkeen. Se kestää.

Palaamme kotiin illan jo hämärtyessä. Hiljennän autoa tonttimme kulmalla: Maakaapeli kulkee syvässä urassa jossa on kolmekymmentä senttiä vettäkin. Kaivannon reunalla on kovaksi tallautunutta harmaata savea johon on tarttunut läheisestä männystä varisseita kellastuneita neulasia. Katkoinkohan sittenkin liikaa juuria, ajattelen syyllisesti. 

Sisällä syyllistä ei tarvitse etsiä. Ne olemme me. Koko keittiö on peittynyt moskaan ja valtavat laumat banaanikärpäsiä lepattaa sinne tänne. Ne ovat hunnilaumoja, kaikensyöviä muurahaisia. Soitan niille Youtubesta Jacques Belin version kappaleesta Amsterdam ja asetan ansan: Etikka-sokeri-vesi-astianpesuaineliemen. Aamulla siihen on vajonnut kuusi viatonta siipiparia. En tunne syyllisyyttä. Lähden töihin.

Paluu Taikavuorelle

Aamut ne käyvät vain vaikeammiks, kotoa lähdöt vain haikeammiks, saattoi Loiri rallattaa Einon sanoja mukaillen joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Tai sitten ei.

Elämä asettuu kuitenkin taas savisiin uomiinsa. On aamuherätyksiä, nousuja syvänmeren pohjasta. Työmatkoja. Töissäoloja ilman kahvinkeittimen napsautusta. Kotiinpaluita. Lasten mekastusta, Äidin mekastusta. Isän mekastusta. On romuläjiä porstuassa, eteisessä, keittiössä, makuuhuoneessa, ullakolla, pihalla ja autotallissa. On korjaamista odottavia ikkunanpokia. Maalinrapsutusta kaipaavia ovia. Silitystä kaipaavia villavaatteita ja lasten päitä. On odotuksia jostain tapahtuvasta joka ei koskaan tunnu tapahtuvan.

Yöt kulkevat pimeyttä kohti ja aamut ovat hämäriä ja kosteita. Porstuaan unohtuneet kengät ovat viileät ja eräänä aamuna Tyttö itkee käsiensä olevan jäässä. Sitä ne eivät suinkaan ole ja hetki punaisissa lapasissa palauttaa verenkierron. Verenkierto palautuu myös Isän aivoihin, hiljalleen, ja muistiin tulee ajatus lämmityskauden aloittamisesta.

Halkojen teko keuhkotaudin rappeuttamin keuhkoin on tylyä puuhaa mutta kokonaisvaltainen pakastuminen painaa vaakakupissa tätä enemmän. Ah kuinka romanttista tämä onkaan, huokaa kansallisromanttinen runoilija minussa, kuolla keuhkotautiin ja kylmyyteen vanhassa hirsitalossa. En vastaa mutta kansallisromanttinen ääni ei luovuta. Se vertaa keuhkotautia mielitautiin ja aivosyfilikseen ja juoppouteen. Olet kuin Aleksis Kivi Taaborinvuorella, runoilemassa orrujen sammalvuoteista, se jatkaa. Hermostun. Täällä ei sammalvuoteilla hallan hammasta pelätä! huudan sisäisesti. Kansallisromanttinen naurahtaa kolkosti ja korjaa, että hammas kyllä oli hallin. En välitä. Karistan kansallisromanttisen runoilijan olkapäältäni kuin hilseen ja kannan puut laatikkoon. Laatikon kyljessä on iso punainen risti. Se on aikanaan pitänyt sisällään Helsingin kaupungin öljyntorjuntakalustoa. Poika on innoissaan uusista haloista. Hän maistaa jokaista ja valitsee sitten käteen sopivimman itselleen rummuttelu kapulaksi.

Perjantaina on kaunis ilma. Sitä juhlistaakseni päätän kävellä töistä läheiseen kauppaan maitoa ostamaan. Alamäki viettää kaupan suuntaan joten menomatka on yhtä pyörintää. Takaisin päin raskasta (kevyttä) kauppakassia kantaen vain tuntuu olevan liikaa. Keuhkot pöhisevät, pihisevat ja paukkuvat. En silti pyörry, ainakaan itse sitä huomaa. Mutta jotain se palauttaa muistiin: Olen yhä toipilas. Olen Tomas Mannin romaanihenkilö Hans Castorp kiipeämässä Taikavuorelle. Sinne päästyäni saanen levähtää hetkisen kansituolilla kaunis viltti särkevillä jaloillani, toivon. Mutta toivo on turhaa sillä toivo on vain epämääräinen jana sattumanvaraisia äänteitä joka on pakotettu sanan muotoon. Sitä ei siis ole. Ja ulkopuolellani maailma jatkaa kulkuaan ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.

Ystävän käsi

Maanantaina palaan töihin. Olo on omituisen kevyt ja ihmekö tuo: Keuhkokuumeen jäljiltä vyöhön on pitänyt porata kolme lisäreikää. Lisäksi mainio yskänlääke, Redol Comp, komppaa vatsassani. Lusikallisen jälkeen tulee kiire saniteettitiloihin lusikalliselle. Aamu moottoritiellä sujuu sutjakkaasti ”ysköksen” tuloaikaa arvuutellessa.

Työt istuvat rukkaseen kuin vanhan ystävän dementoitunut käsi. En muista salasanojani ja kaikki on yhtä puuroa, velliä tai ainakin talkkunajauhoa jukurtilla.

Maanantaina jatkuvat opinnotkin. Sukellan päätä pahkaa tutkimuksen meren pohjassa töröttävään kiveen. Lehtorit eivät tunne armoa keuhkokuumeelle varsinkaan kun potilasoppilasta ei ole näkynyt sitten pääsiäisen. En anna tämän satunnaisen nuivuuden satuttaa itseäni vaan kannan harteillani lököttävää luupalloa suorassa kuin päätä.

Kotona odottaa lauma villiintyneitä lapsia ja tylsistynyt kotirouva sekä lasku sähköurakoitsijalta. Lasku ylittää arvion viidenneksellä joten se alittaa pessimistisen ennakko-odotukseni neljänneksellä. Arvion lisäksi lasku ylittää varallisuutemme, onneksi tosin vain kahdeksan euron verran joten seuraavasta tilistä tämäkin vuoto tilkitään. Ja näin konkurssia on siirretty taas eteenpäin. Viikolla, parilla. Parhaimmillaan.

Isän poissaolon hämmentämät tai riehaannuttamat lapset roikkuvat jaloissa kuin takiaispallot. En henno ravistella heitä pois. Pappakin on päivällä pistäytynyt ja omenoita on kerätty. Se on hienoa. Niistä voi leipoa jotain tai niitä voi heitellä kuin tennispalloja. Poika tekeekin niin.

Ennen nukkumaan menoa löydän kolme muussaantunutta luumua kirjahyllystä. Näen niistä unta. Ne ovat pehmeitä ja violetteja ja muussaantuneita ja niissä on kivet sisällä. Kiven sisällä, unessa, minä. Töissä.

Tiistaina töihin meno helpottuu. En juutu edes ruuhkaan. Tällä kertaa suhautan Lahdenväylältä Kehä Ykköselle ja sieltä Pihlajamäen kautta Viikkiin ja uusiin seikkailuihin jotka ovat jo vanhoja. Vanha on olo itselläkin, tunnen itseni Setä Samulin Maailman Vanhimmassa Sirkuksessa nuorallatanssivaksi Vanja-enoksi. Mutta nuoraa ei ole eikä tanssikaan oikein suju. Saan niskaani pieniä hikikuuroja pitkin päivää ja yskäkin yhä pahenee.

Päivän työt sujuvat silti sujuvasti aina siihen asti, että on aika palata kotiin. On outoa ajaa autolla jossa ei joka kaarteessa kilise kahvikupit sillä kahvinjuonti on loppunut keuhkokuumeeseen. Jostain kumman syystä näes kahvi alkoi maistua kitkerältä. Happameltako, kysyy pihlajanmarjaa mussuttava kettu mielessäni. Ei, vastaan sille. Kitkerältä. Katkeralta. Pahalta suoraan sanottuna. Siitä eteenpäin on mukissa lorunutkin vain vihreä tee. Se ei pahaa tee ja se on mukavan mukiinmenevää.

Päivä Rekolassa

Sairasloman toinen puolisko sujuu ensimmäistä leppeämmissä merkeissä. Antibiootin ajettua kuumeen karkuun kuin antilooppilauman alkaa lukeminenkin maistua. Ensin luen Sharon Lawrencen Jimi Hendrix elämänkerran, sitten Antony Beevorin Berliini 1945:n. Siitä suorana jatkumona koetan aloittaa Wehrmachtin matkaopasta Suomeen vuodelta 1941 mutta sairaus loppuu kesken.

Useimpina sairaslomapäivinä ulkona on kaunis ilma. Sisälle sitä ei juuri huomaisi jollei idänpuoleisella seinällä jököttävällä sohvalla maatessa tulisi hiki. Hiki tuntuu muutoinkin olevan keuhkokuumeelle olennaista. Sitä vuotaa ja vuotaa, valuu ja valuu. Paksua hikeä. Märkää hikeä. Mietin sen pullottamista ja myymistä kivennäisvedeksi Liettuaan. Tässä voisi olla markkinarakoa, tuumaan. Vaurauden lähde vain hiipuu viikon kuluessa.

Keskiviikkona uskallan ulos ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen lopun aikojen Ozzy Osbourne huojumassa hiukset sekaisin raidallisessa pyjamassa kaapelikaivannon äärellä. Antibiootit vain väsyttävät niin, että on pian pakko palata sohvan syleilyyn. Siellä minusta tulee velttovatsainen Herman Göring Valtakunnansalin viimeisinä päivinä. En saa nahkojani luoduksi uudeksi Jimiksi vaikka otan hetkeksi kitaran käsiini ja koetan näppäillä Hey Joen alkua. Käteni vain alkavat haista kummalle. Poika lienee soittanut slideä kalapuikolla, tuumin.

Torstaina ja perjantaina venytän maailmani rajoja kirjaston parkkipaikalle ja Tikkurilaan asti. Tuntuu omituiselta käydä kaupungin vilinässä, sivistyksessä. Tikkurilassa on harmaata ja siellä sataa. Ihmiset näyttävät apeilta. Minä istun autossa ja yskin ikkunat huuruun.

Lauantaina on Rekolapäivä. Osallistumme siihen. Puemme kävely-ystävälliset vaatteet yllemme ja lastaamme lapset vaunuihin. Morjenstamme ohimennessä naapuria mutta tämä vaikuttaa omituiselta. Liekö syynä Vantaan Energian kaivuupuuhat, mietin. Muistan samalla, että lienee vielä syytä tarkistaa kaivauspaikan oikeellisuus joltain asiaankuuluvalta taholta.

Rekolan keskustassa, cityjen cityssä, meno on tiukkaa. Pankki- pubi- pitseriakompleksin viereen on kasattu keltainen pomppulinna ja kompleksin taakse pystytetty sinivalkoisia telttoja. Niissä myydään suomalaisissa tapahtumissa pakollista keskiolutta. Emme osta. Bändi soittaa. Metrilakua ja afrikkalaisia rumpuja myydään. Äiti menee suosikkipaikkaansa, lastenvaatekirpputorille. Isä ja Lapset suuntaavat parkkipaikalle ihmettelemään heinää syövää ponia. Se kakkaa. Se on Tytöstä hienoa. Poika nukkuu. Lastenyhtye Kengurumeiningin herrat valtaavat lavan ja menemme kuuntelemaan. Tyttö heiluttaa jalkojaan rytmikkäästi. Poika kuorsaa. Lähdemme kotiin syömään.

Myöhemmin päivällä palaamme takaisin festivaalialueelle. Jokunen vanhempi herrasmies on nukahtanut rauta-aidan kupeeseen. Pieni poika soittaa sellolla Tähtien sodan tunnusmusiikkia. Poika kuuntelee innoissaan. Stand up koomikko miettii mikrofoniin, että mitähän se olisi ollut jos Ihmemies McGywerillä ei olisikaan ollut varusteenaan Sveitsin armeijan linkkuveistä vaan käkikello tai voimakasta juustoa. Emme jää kuuntelemaan loppuhuipennusta sillä olemme jo matkalla kotiin.

Sunnuntaina Koti-isän keuhkokuume alkaa virallisesti olla historiaa ja hänestä kuoriutuu taas keltasinisiin haalareihin pukeutunut antirakennusmies, kotoinen Katto Kassinen joka purkailee eteisen turhaksi jäänyttä väliseinää. Sen laudat ovat haperoita, naulat kulmikkaita. Sepän takomia. Mietin, josko ne voisi suoristaa ja museoida kuin Hendrixin rikkomat kitarat. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan teen Göringit ja ylennän alushousuni päällyshousuiksi ja menen nukkumaan. Aamulla on mentävä töihin, kymmenen viikon kesäloman, kahden viikon sairasloman jälkeen.

Kuumetta

Päivät kuluvat kuin kuumeessa. Ja sitä onkin. Sahaavaa kuumetta joka vaihtelee 39,6 asteen ja alilämmön välillä. Kuumetta alentavat lääkkeet nostavat hien joka on paksua ja märkää. Olen uitettu koira, turkki läsässä ja haiseva.

Sairauden alkupäivinä ulkoa kuuluu kolinaa sähkömiesten kaivellessa kaapeleitaan ja poistaessa ilmajohtojaan. En tiedä mitä seinän takana tapahtuu enkä halua tietääkään.

Saan sairaslomaa puhelimitse työterveyshuollosta. Ensin he tosin koettavat saada influenssapolille käymään mutta lähettävät viikon sairaslomatodistuksen viimein postitse kun en jaksa matkata aina Helsinkiin saakka.

Parin päivän sairastamisen jälkeen olo parantuu kuin taikaiskusta. Meille tulee vieraitakin. Pappa Tyttöä hoitamaan sekä Seinäjoen Mummu ja Vaari yökylään. He ovat matkalla jostain jonnekin keittiökoneita mukanaan kuljetellen. Meille he asentavat astianpesukoneen jonka ansiosta veden lotraus loppuu ja keittiötoiminta inhimillistyy. Seinäjoen Mummu kuuntelee myös yskääni ja tekee diagnoosin: Keuhkokuume.Pohjalaisena hän antaa myös jatkotuomion: Tuo voi mennä tosi pahaksi ihan pian. Vastausyskäni kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se on maata järisyttävä kokemus, verhoja heiluttava räkätys.

Torstaina kuumetta on taas. Paljon. Liikutaan kuitenkin alle neljänkymmenessä asteessa. Se on hyvä, se korreloi Koti-isän ikää. Jotenkin. Koetan soittaa työterveyshuoltoon jotta keuhkokuumediagnoosini voitaisiin ratifioida mutta huoliani ei kuunnella. Työterveyshuollon mukaan kyseessä on epätyypillinen sikainfluenssa. Siksipä oireiden ei tarvitse korreloida influenssan oireisiin vaan ne voivat olla mitä vain.

En jaksa riidellä puhelimessa vaan antaudun kuumehoureisen unen syleilyyn. Se on Venäjän-Japanin sodain aikainen paha hoitaja joka käärii minut homeisiin käärinliinoihin. Herään niistä läpimärkänä. Hikoan niin paljon, että joudun vaihtamaan vaatteeni kolmesti kolmen tunnin aikana.

Perjantai-aamuna koen hetkellisen kirkkaan hetken ja koetan soitella eri terveydenhuollon instansseihin. Yksityinen Diacor ei ole kiinnostunut keuhkokuumestani eikä Anopin diagnoosista. He sanovat, että eivät tee sikainfluenssatestejä. Koetan laittaa jalkaa oven väliin toteamalla, että ei tässä sikainfluenssaa haluttaisikaan testata vaan vain sen puutetta. Ei auta. Diacorin puhelinhenkilö runnoo minut linjoilta kuin neuvostoliittolainen naisjääkiekkoilija eikä sukupuolenmääritystä tarvita. Seuraavaksi koetan onneani Vantaan kaupungin influenssapoliklinikan kanssa. Huonosti käy täälläkin. Saan kehoituksen jäädä kotiin sairastamaan sikainfluenssaa joka on diagnosoitu puhelimessa.

Hetken rauhoittumisen jälkeen soitan uudestaan työterveyteen ja runnon itseni vastaanotolle. Saan jo puhelimessa kehoituksen lotrata itseni desinfiointiaineella heti ulko-ovien sisäpuolella ja asettaa hengityssuojain naamalle ennen neuvontaan menoa. Niin teenkin. Sitten minut ohjataan istumaan eristettyyn käytävään jonka ovella on iso kyltti: Influenssapotilaat. Puolen tunnin odotuksen jälkeen pääseen vastaanotolle. Lääkärillä on suojatakki, kasvomaski, kumihanskat ja suojalakki. Hän kyselee oireeni, kuuntelee keuhkoni. Lääkärin mukaan keuhkot rohisevat, vinkuvat ja pihisevät mutta se kaikki täsmää oikein mainiosti epätyypillisen influenssan oireisiin jotka saattavat siis olla mitä vain.

Lääkärin tapaamisen jälkeen pääsen taas eristyskäytävään. Siivoaja kurkistaa ovesta ja katoaa äkisti. Reppuselkäinen opiskelija on koskettaa käytävän ovenkahvaa mutta vetää kätensä sitten takaisin kuin olisi nokkosta koskenut. Viimein sairaanhoitaja astuu sisään. Hänellä on valkoinen takki, kumihanskat. Hän vetäytyy hetkeksi jonnekin ja palaa takaisin. Nyt hoitotakin päällä on valkoinen paperitakki ja silmälasien päällä leveät suojalasit. Minua naurattaa. Hoitajaa ei. Hän on 1970-lukuinen kirjastonhoitaja, proto Kelan-virkailija jäisine silmineen, hyisine sormineen.

Pitkän odotuksen jälkeen pääsen taas lääkärin pakeille. Lääkäri vaikuttaa rennolta desinfioidessaan itseään. Hän kertoo kaikkien tulosten viittaavan siihen, että minulla on keuhkokuume. Sitten hän ojentaa minulle hoito-ohjeen Näin hoidat itseäsi H1N1 -influenssassa. Toteamukseeni, että keuhkokuumehan se tässä keuhkoja rassaa hän vastaa, että keuhkokuume on sian jälkitauti. Ihmekö siis kärsimykseni, ajattelen. Saan antibioottikuurin, toisen viikon sairaslomaa ja poistun työterveydestä epätietoisena. Sairastinko sikainfluenssaa vai en?