Leikkihiekkaa

Tiistaiaamuna kylmyys ottaa otteen heti aamusta. Jotain on tehtävä. Menen töihin. Siellä on keskuslämmitys. Kotimatkalla haen rautakaupasta säkillisen hiekkaa puuhellan vesisäiliöön. Hiekkaa on useita eri karkeuksia, raekokoja. Valitsen Vaarin suosituksesta niin sanottua leikkihiekkaa. Sen raekoko on 40 tai alle ja se on tarkoitettu hiekkalaatikon täytteeksi.

Kotiin päästyäni käymme koko sirkus autolla marketissa. Penninvenytysohjelmamme mukaan kaupassa käynnit on suunniteltava tarkkaan. Sitä emme tee.

Kaupassa Poika istutetaan ostoskärryn istuimeen, Tyttö saa oman pienoisostoskärryn. Automallisia lapsikärryjä emme enää suosi sillä useimmista puuttuu turvavyö. Muistiini palaa musta hetki Tammiston Plantagenin taimipihalta. Kaksi lasta kiipesi silloin autoistaan ja koetti karata taimien sekaan.

Tyttö on vaunusta tohkeissaan vaikka ohjaaminen on vielä hankalaa. Mutkat mennään suoriksi ja perä sladissa. Äidin silmäkulma kostuu hänen seuratessa esikoisensa omatoimista kauppatoimintaa. Tyttö on järkevä ostelija joka osaa hakea kärryyn juuri oikeat tuotteet. Lopulta kärsivällisyys kuitenkin loppuu. Pienet vaunut ostoksineen jäävät Isän työnnettäviksi.

Jälleen kotona parannan naapurisopua muistamalla viimeinkin antaa naapuriin kuukautta aiemmin lupaamani laminaatit. Suurimman osan niistä sain irrotettua pontit ehjänä. Myöhemmin kaadan leikkihiekan vesisäiliöön. Nimestään huolimatta se on aivan oikeaa hiekkaa. Se haisee unohdetulle rannalle, suoruumiilta. Tyttö seuraa tarkkaan valuttamistani sillä on kuullut Äidiltä huhun, että kaikki ylijäävä hiekka on leikkeihin laitettava. Sitä jää noin viisi kiloa. Tasaan hiekan pinnan vesialtaassa ennen valurautaisen kannen paikalleen asettamista. Hiekka kellertää kauniisti. Suunnittelen valmistavani ruokaa sen avulla. Voisin olla kuin autiomaan beduiini, hiekassa munan paistava tuaregi. Tai sitten voisin leipoa hiekkahentusia, hiekkakakkusia.

Keskiviikkoaamussa on vierauden jännittävä sivumaku: Tänään on ensimmäinen työaamu jonka aion toteuttaa punavihreiden kolmiulottuvuuslasien lävitse julkisella liikenteellä. Aamu on kirpeä. Kaksi oravaa kisailee sähköjohdolla ylämäen suuntaan. Sinne minäkin puuskutan. Alhaalla ison tien varressa verkkarimies ulkoiluttaa seitsemää palatsikoiraa. Sinapinväriseen pukuun pukeutunut mies tulee pysäkille kommunikaattoria näpeltäen. Keski-ikäinen tukeva mies tulee pysäkille tupakkia tuprutellen. Ja olen siellä minäkin. En oikein kumpaakaan mutta jotain siitä väliltä. Bussi tulee. Nousemme siihen. Bussi ajaa Päiväkummun kautta Vanhalle Lahdentielle. Ohitamme Vantaan Vankilan ja saksalaisen hautausmaan vuodelta 1918. Luut lepäävät keltaisessa hiekassa. Mietin, joskohan isoisäni isän 1918 Lahden Hennalassa ampunut saksalainenkin siinä lepää. Jossain ainakin. Oman hautansa laittoivat esi-isäni kaivamaan. Mahtaakohan Hennalankin maasto olla tällaista hiekkaa, mietin.

Aamupäivä töissä kulkee ohitseni. Mänty toimiston ikkunan takana on japanilainen bonsaipuu. Tuijotan sitä apaattisena. Olen masentunut salaryman. Iltapäivällä Äiti soittaa ja pyytää pitämään pahalle Tytölle puhelinpuhuttelun. On vääntänyt veljeään naamasta, repinyt kädestä. Pidän puhuttelun. Se ei ole mieluisaa, se muistuttaa liiaksi omasta lapsuudestani. Hieman myöhemmin saan viestin: Ei mennyt perille. Nenästä väänsi nyt, hyvä, että ei verta tullut. Laitan puhelimen pöydälle. Katson ulos. Sataa. Taidan kaataa illalla loput leikkihiekat maakaapelin kaivantoon.