Elämä asettuu kuitenkin taas savisiin uomiinsa. On aamuherätyksiä, nousuja syvänmeren pohjasta. Työmatkoja. Töissäoloja ilman kahvinkeittimen napsautusta. Kotiinpaluita. Lasten mekastusta, Äidin mekastusta. Isän mekastusta. On romuläjiä porstuassa, eteisessä, keittiössä, makuuhuoneessa, ullakolla, pihalla ja autotallissa. On korjaamista odottavia ikkunanpokia. Maalinrapsutusta kaipaavia ovia. Silitystä kaipaavia villavaatteita ja lasten päitä. On odotuksia jostain tapahtuvasta joka ei koskaan tunnu tapahtuvan.
Yöt kulkevat pimeyttä kohti ja aamut ovat hämäriä ja kosteita. Porstuaan unohtuneet kengät ovat viileät ja eräänä aamuna Tyttö itkee käsiensä olevan jäässä. Sitä ne eivät suinkaan ole ja hetki punaisissa lapasissa palauttaa verenkierron. Verenkierto palautuu myös Isän aivoihin, hiljalleen, ja muistiin tulee ajatus lämmityskauden aloittamisesta.
Halkojen teko keuhkotaudin rappeuttamin keuhkoin on tylyä puuhaa mutta kokonaisvaltainen pakastuminen painaa vaakakupissa tätä enemmän. Ah kuinka romanttista tämä onkaan, huokaa kansallisromanttinen runoilija minussa, kuolla keuhkotautiin ja kylmyyteen vanhassa hirsitalossa. En vastaa mutta kansallisromanttinen ääni ei luovuta. Se vertaa keuhkotautia mielitautiin ja aivosyfilikseen ja juoppouteen. Olet kuin Aleksis Kivi Taaborinvuorella, runoilemassa orrujen sammalvuoteista, se jatkaa. Hermostun. Täällä ei sammalvuoteilla hallan hammasta pelätä! huudan sisäisesti. Kansallisromanttinen naurahtaa kolkosti ja korjaa, että hammas kyllä oli hallin. En välitä. Karistan kansallisromanttisen runoilijan olkapäältäni kuin hilseen ja kannan puut laatikkoon. Laatikon kyljessä on iso punainen risti. Se on aikanaan pitänyt sisällään Helsingin kaupungin öljyntorjuntakalustoa. Poika on innoissaan uusista haloista. Hän maistaa jokaista ja valitsee sitten käteen sopivimman itselleen rummuttelu kapulaksi.
Perjantaina on kaunis ilma. Sitä juhlistaakseni päätän kävellä töistä läheiseen kauppaan maitoa ostamaan. Alamäki viettää kaupan suuntaan joten menomatka on yhtä pyörintää. Takaisin päin raskasta (kevyttä) kauppakassia kantaen vain tuntuu olevan liikaa. Keuhkot pöhisevät, pihisevat ja paukkuvat. En silti pyörry, ainakaan itse sitä huomaa. Mutta jotain se palauttaa muistiin: Olen yhä toipilas. Olen Tomas Mannin romaanihenkilö Hans Castorp kiipeämässä Taikavuorelle. Sinne päästyäni saanen levähtää hetkisen kansituolilla kaunis viltti särkevillä jaloillani, toivon. Mutta toivo on turhaa sillä toivo on vain epämääräinen jana sattumanvaraisia äänteitä joka on pakotettu sanan muotoon. Sitä ei siis ole. Ja ulkopuolellani maailma jatkaa kulkuaan ikään kuin mikään ei olisi muuttunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti