Sairasloman toinen puolisko sujuu ensimmäistä leppeämmissä merkeissä. Antibiootin ajettua kuumeen karkuun kuin antilooppilauman alkaa lukeminenkin maistua. Ensin luen Sharon Lawrencen Jimi Hendrix elämänkerran, sitten Antony Beevorin Berliini 1945:n. Siitä suorana jatkumona koetan aloittaa Wehrmachtin matkaopasta Suomeen vuodelta 1941 mutta sairaus loppuu kesken.
Useimpina sairaslomapäivinä ulkona on kaunis ilma. Sisälle sitä ei juuri huomaisi jollei idänpuoleisella seinällä jököttävällä sohvalla maatessa tulisi hiki. Hiki tuntuu muutoinkin olevan keuhkokuumeelle olennaista. Sitä vuotaa ja vuotaa, valuu ja valuu. Paksua hikeä. Märkää hikeä. Mietin sen pullottamista ja myymistä kivennäisvedeksi Liettuaan. Tässä voisi olla markkinarakoa, tuumaan. Vaurauden lähde vain hiipuu viikon kuluessa.
Keskiviikkona uskallan ulos ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen lopun aikojen Ozzy Osbourne huojumassa hiukset sekaisin raidallisessa pyjamassa kaapelikaivannon äärellä. Antibiootit vain väsyttävät niin, että on pian pakko palata sohvan syleilyyn. Siellä minusta tulee velttovatsainen Herman Göring Valtakunnansalin viimeisinä päivinä. En saa nahkojani luoduksi uudeksi Jimiksi vaikka otan hetkeksi kitaran käsiini ja koetan näppäillä Hey Joen alkua. Käteni vain alkavat haista kummalle. Poika lienee soittanut slideä kalapuikolla, tuumin.
Torstaina ja perjantaina venytän maailmani rajoja kirjaston parkkipaikalle ja Tikkurilaan asti. Tuntuu omituiselta käydä kaupungin vilinässä, sivistyksessä. Tikkurilassa on harmaata ja siellä sataa. Ihmiset näyttävät apeilta. Minä istun autossa ja yskin ikkunat huuruun.
Lauantaina on Rekolapäivä. Osallistumme siihen. Puemme kävely-ystävälliset vaatteet yllemme ja lastaamme lapset vaunuihin. Morjenstamme ohimennessä naapuria mutta tämä vaikuttaa omituiselta. Liekö syynä Vantaan Energian kaivuupuuhat, mietin. Muistan samalla, että lienee vielä syytä tarkistaa kaivauspaikan oikeellisuus joltain asiaankuuluvalta taholta.
Rekolan keskustassa, cityjen cityssä, meno on tiukkaa. Pankki- pubi- pitseriakompleksin viereen on kasattu keltainen pomppulinna ja kompleksin taakse pystytetty sinivalkoisia telttoja. Niissä myydään suomalaisissa tapahtumissa pakollista keskiolutta. Emme osta. Bändi soittaa. Metrilakua ja afrikkalaisia rumpuja myydään. Äiti menee suosikkipaikkaansa, lastenvaatekirpputorille. Isä ja Lapset suuntaavat parkkipaikalle ihmettelemään heinää syövää ponia. Se kakkaa. Se on Tytöstä hienoa. Poika nukkuu. Lastenyhtye Kengurumeiningin herrat valtaavat lavan ja menemme kuuntelemaan. Tyttö heiluttaa jalkojaan rytmikkäästi. Poika kuorsaa. Lähdemme kotiin syömään.
Myöhemmin päivällä palaamme takaisin festivaalialueelle. Jokunen vanhempi herrasmies on nukahtanut rauta-aidan kupeeseen. Pieni poika soittaa sellolla Tähtien sodan tunnusmusiikkia. Poika kuuntelee innoissaan. Stand up koomikko miettii mikrofoniin, että mitähän se olisi ollut jos Ihmemies McGywerillä ei olisikaan ollut varusteenaan Sveitsin armeijan linkkuveistä vaan käkikello tai voimakasta juustoa. Emme jää kuuntelemaan loppuhuipennusta sillä olemme jo matkalla kotiin.
Sunnuntaina Koti-isän keuhkokuume alkaa virallisesti olla historiaa ja hänestä kuoriutuu taas keltasinisiin haalareihin pukeutunut antirakennusmies, kotoinen Katto Kassinen joka purkailee eteisen turhaksi jäänyttä väliseinää. Sen laudat ovat haperoita, naulat kulmikkaita. Sepän takomia. Mietin, josko ne voisi suoristaa ja museoida kuin Hendrixin rikkomat kitarat. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan teen Göringit ja ylennän alushousuni päällyshousuiksi ja menen nukkumaan. Aamulla on mentävä töihin, kymmenen viikon kesäloman, kahden viikon sairasloman jälkeen.
Useimpina sairaslomapäivinä ulkona on kaunis ilma. Sisälle sitä ei juuri huomaisi jollei idänpuoleisella seinällä jököttävällä sohvalla maatessa tulisi hiki. Hiki tuntuu muutoinkin olevan keuhkokuumeelle olennaista. Sitä vuotaa ja vuotaa, valuu ja valuu. Paksua hikeä. Märkää hikeä. Mietin sen pullottamista ja myymistä kivennäisvedeksi Liettuaan. Tässä voisi olla markkinarakoa, tuumaan. Vaurauden lähde vain hiipuu viikon kuluessa.
Keskiviikkona uskallan ulos ensimmäistä kertaa aikoihin. Olen lopun aikojen Ozzy Osbourne huojumassa hiukset sekaisin raidallisessa pyjamassa kaapelikaivannon äärellä. Antibiootit vain väsyttävät niin, että on pian pakko palata sohvan syleilyyn. Siellä minusta tulee velttovatsainen Herman Göring Valtakunnansalin viimeisinä päivinä. En saa nahkojani luoduksi uudeksi Jimiksi vaikka otan hetkeksi kitaran käsiini ja koetan näppäillä Hey Joen alkua. Käteni vain alkavat haista kummalle. Poika lienee soittanut slideä kalapuikolla, tuumin.
Torstaina ja perjantaina venytän maailmani rajoja kirjaston parkkipaikalle ja Tikkurilaan asti. Tuntuu omituiselta käydä kaupungin vilinässä, sivistyksessä. Tikkurilassa on harmaata ja siellä sataa. Ihmiset näyttävät apeilta. Minä istun autossa ja yskin ikkunat huuruun.
Lauantaina on Rekolapäivä. Osallistumme siihen. Puemme kävely-ystävälliset vaatteet yllemme ja lastaamme lapset vaunuihin. Morjenstamme ohimennessä naapuria mutta tämä vaikuttaa omituiselta. Liekö syynä Vantaan Energian kaivuupuuhat, mietin. Muistan samalla, että lienee vielä syytä tarkistaa kaivauspaikan oikeellisuus joltain asiaankuuluvalta taholta.
Rekolan keskustassa, cityjen cityssä, meno on tiukkaa. Pankki- pubi- pitseriakompleksin viereen on kasattu keltainen pomppulinna ja kompleksin taakse pystytetty sinivalkoisia telttoja. Niissä myydään suomalaisissa tapahtumissa pakollista keskiolutta. Emme osta. Bändi soittaa. Metrilakua ja afrikkalaisia rumpuja myydään. Äiti menee suosikkipaikkaansa, lastenvaatekirpputorille. Isä ja Lapset suuntaavat parkkipaikalle ihmettelemään heinää syövää ponia. Se kakkaa. Se on Tytöstä hienoa. Poika nukkuu. Lastenyhtye Kengurumeiningin herrat valtaavat lavan ja menemme kuuntelemaan. Tyttö heiluttaa jalkojaan rytmikkäästi. Poika kuorsaa. Lähdemme kotiin syömään.
Myöhemmin päivällä palaamme takaisin festivaalialueelle. Jokunen vanhempi herrasmies on nukahtanut rauta-aidan kupeeseen. Pieni poika soittaa sellolla Tähtien sodan tunnusmusiikkia. Poika kuuntelee innoissaan. Stand up koomikko miettii mikrofoniin, että mitähän se olisi ollut jos Ihmemies McGywerillä ei olisikaan ollut varusteenaan Sveitsin armeijan linkkuveistä vaan käkikello tai voimakasta juustoa. Emme jää kuuntelemaan loppuhuipennusta sillä olemme jo matkalla kotiin.
Sunnuntaina Koti-isän keuhkokuume alkaa virallisesti olla historiaa ja hänestä kuoriutuu taas keltasinisiin haalareihin pukeutunut antirakennusmies, kotoinen Katto Kassinen joka purkailee eteisen turhaksi jäänyttä väliseinää. Sen laudat ovat haperoita, naulat kulmikkaita. Sepän takomia. Mietin, josko ne voisi suoristaa ja museoida kuin Hendrixin rikkomat kitarat. En kuitenkaan tee sitä. Sen sijaan teen Göringit ja ylennän alushousuni päällyshousuiksi ja menen nukkumaan. Aamulla on mentävä töihin, kymmenen viikon kesäloman, kahden viikon sairasloman jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti