Ystävän käsi

Maanantaina palaan töihin. Olo on omituisen kevyt ja ihmekö tuo: Keuhkokuumeen jäljiltä vyöhön on pitänyt porata kolme lisäreikää. Lisäksi mainio yskänlääke, Redol Comp, komppaa vatsassani. Lusikallisen jälkeen tulee kiire saniteettitiloihin lusikalliselle. Aamu moottoritiellä sujuu sutjakkaasti ”ysköksen” tuloaikaa arvuutellessa.

Työt istuvat rukkaseen kuin vanhan ystävän dementoitunut käsi. En muista salasanojani ja kaikki on yhtä puuroa, velliä tai ainakin talkkunajauhoa jukurtilla.

Maanantaina jatkuvat opinnotkin. Sukellan päätä pahkaa tutkimuksen meren pohjassa töröttävään kiveen. Lehtorit eivät tunne armoa keuhkokuumeelle varsinkaan kun potilasoppilasta ei ole näkynyt sitten pääsiäisen. En anna tämän satunnaisen nuivuuden satuttaa itseäni vaan kannan harteillani lököttävää luupalloa suorassa kuin päätä.

Kotona odottaa lauma villiintyneitä lapsia ja tylsistynyt kotirouva sekä lasku sähköurakoitsijalta. Lasku ylittää arvion viidenneksellä joten se alittaa pessimistisen ennakko-odotukseni neljänneksellä. Arvion lisäksi lasku ylittää varallisuutemme, onneksi tosin vain kahdeksan euron verran joten seuraavasta tilistä tämäkin vuoto tilkitään. Ja näin konkurssia on siirretty taas eteenpäin. Viikolla, parilla. Parhaimmillaan.

Isän poissaolon hämmentämät tai riehaannuttamat lapset roikkuvat jaloissa kuin takiaispallot. En henno ravistella heitä pois. Pappakin on päivällä pistäytynyt ja omenoita on kerätty. Se on hienoa. Niistä voi leipoa jotain tai niitä voi heitellä kuin tennispalloja. Poika tekeekin niin.

Ennen nukkumaan menoa löydän kolme muussaantunutta luumua kirjahyllystä. Näen niistä unta. Ne ovat pehmeitä ja violetteja ja muussaantuneita ja niissä on kivet sisällä. Kiven sisällä, unessa, minä. Töissä.

Tiistaina töihin meno helpottuu. En juutu edes ruuhkaan. Tällä kertaa suhautan Lahdenväylältä Kehä Ykköselle ja sieltä Pihlajamäen kautta Viikkiin ja uusiin seikkailuihin jotka ovat jo vanhoja. Vanha on olo itselläkin, tunnen itseni Setä Samulin Maailman Vanhimmassa Sirkuksessa nuorallatanssivaksi Vanja-enoksi. Mutta nuoraa ei ole eikä tanssikaan oikein suju. Saan niskaani pieniä hikikuuroja pitkin päivää ja yskäkin yhä pahenee.

Päivän työt sujuvat silti sujuvasti aina siihen asti, että on aika palata kotiin. On outoa ajaa autolla jossa ei joka kaarteessa kilise kahvikupit sillä kahvinjuonti on loppunut keuhkokuumeeseen. Jostain kumman syystä näes kahvi alkoi maistua kitkerältä. Happameltako, kysyy pihlajanmarjaa mussuttava kettu mielessäni. Ei, vastaan sille. Kitkerältä. Katkeralta. Pahalta suoraan sanottuna. Siitä eteenpäin on mukissa lorunutkin vain vihreä tee. Se ei pahaa tee ja se on mukavan mukiinmenevää.