Kääntämisen välttämättömyydestä

Olipa kerran kissa. Se oli jo vanha, sen turkki ei ollut kiiltävä vaan harva ja takkuinen. Sen kerran sotaisat gurghaviikset olivat käpristyneet ja hauraat. Sen kynnet olivat vihreän sammalen peitossa ja se oli hirvittävän lihava. Vuosiin se ei ollut enää liikkunut sijoiltaan tulisijan edestä mutta sen silmissä kyti yhä. Tulipa hiiri eräänä päivänä, nuori hiiri, testosteronin villitsemä uros, hiiristä hiirin kissan taloon. Ensin hiiri varoi kissaa mutta sitten kissa alkoi kiehtoa sitä. Hiiri näki kissassa haasteen, hiiri näki kissassa uuden extremelajin. Sen piti valloittaa kissa kuten Sir Edmund Hillaryn ja sherpa Tenzigin Mount Everest vain koska se oli siinä. Ja koska angorakarvaisen tyttöhiiren silmät katsoisivat sitä vielä ihailevaisemmin kuin aiemmin. Tähän asti hiiren suurin saavutus oli ollut edamlohkareen varastaminen hiirenloukusta. Päättäväisesti se alkoi harjoitella. Se söi vain parhaita käpäliinsä saamia ravintoaineita, teki pitkiä juoksulenkkejä, varjonyrkkeili ruokakaapissa, hakkasi kuivumassa roikkuvia teepusseja yön pimeinä tunteina kuin Rocky Balboa naudanruhoja teurastamon kylmiössä. Viimein se oli valmis. Muut hiiret kerääntyivät lattialistojen rakoihin seuraamaan. Hiiri juoksi ensin koelenkin kissan edestä. Kissa ei liikauttanut viiksennipukkaakaan, se oli kuin kuollut. Hiiri meni lähemmäs. Kissa nosti häntäänsä ja pieraisi mutta ei osoittanut mitään mielenkiintoa hiirtä kohtaan. Hiiren luottamus kasvoi. Se meni kissan käpälän viereen valmiina kirmaamaan pakoon hetkenä minä hyvänsä. Muiden hiirten pienet sydämet pamppailivat. Kissa ei tehnyt mitään. "Se taitaa ollakin kuollut," kuuluttaja kuulutti. Hiiri oli liekeissä. Sitä ei pidätellyt mikään. Se kävi repimässä kissaa viiksistä, laittoi päänsä sen avonaiseen suuhun. Kissa ei liikahtanutkaan. Viimein hiiri päätti lopettaa. Se tassutteli kissan eteen ja kumarsi yleisölleen. Aplodipiipitykset olivat valtaisat. "Encore, encore, encore" huusi väkijoukko. Samassa raivoisa koiranhaukahdus räjähti ilmoille. Kaikki jäykistyivät ja silmänräpäyksessä kissa kahmaisi valtavalla tassullaan urhean pikku hiiren kitaansa. Se nielaisi hiiren yhtenä suupalana ja nuolaisi viiksiään. Sitten kissa kääntyi kauhun lamaannuttamaa hiirijoukkoa kohden ja naukaisi: "On hyvä osata kääntää välillä toiselle kielelle."

Tarinan kertoi petroskoilainen kirjailija Misina Armas, Armas Hiiri, Pytjahin rautatieasemalla Uralin takaisessa Siperiassa lokakuussa 2004. Misina, graniittiin veistetyt kasvot, kuin stereotyyppi tasankojen vakaasta intiaanista tai tarinansa kissa, istui ilmeettömänä sosialismin vihreällä penkillä torakoiden juostessa polkuaan seinällä hänen selkänsä takana. Ne olivatkin ainoat Siperiassa elävänä näkemäni torakat. Muut olivat jäätyneet kuoliaiksi. Muutama sille pienelle alueparlamentin ja kaljateltan väliselle pikamatkalle jonka taitoimme kahvitunnilla kahteen suuntaan.

Perjantaina on tiukka työpäivä. On palkkapäivä. Erään työntekijän palkasta osa on kadonnut tuuttiin. Tilanne on hämmentävä sillä tunnit täsmäävät mutta arvo ei. Onko kapitalistisen kasvottoman työnantajan karttuisa käsi iskenyt? Ei sentään. Virhe löytyy inhimillisestä tekijästä, kolmen virheen yhteissummasta. Sumean logiikan mukaan suunitellussa ohjelmassa kahdeksan minuutin alitus johtaa neljän tunnin palkan katoamiseen! Tutkimustyön lamaannuttamana päätän mennä kaverini kanssa työpaikkani sulkapallovuorolle iltapäivällä. On jo aika laittaa nörtin lihat heilumaan, seurata keltaisen pallon siipirikkoa lentoa verkon yli. Yllätys on suuri kun salilla ilmenee, että sulkapallovuoroa ei olekaan varattu elokuussa niin kuin oli sovittu. Budjetin kannalta asiat ovat saaneet kuitenkin paremman käänteen: Olen kärsinyt huonoa omaatuntoa käyttämättömästä vuorosta sillä kukaan ei ole syksyn aikana kentälle päätynyt.

Lauantaina retkeilemme perheen voimin. Ajamme ensin työpaikkani viereiseen markettiin hakemaan tilaamaani mustaa makkaraa. Olen luvannut sen talkooevääksi työpaikkani talkoisiin. Itse en jostain syystä talkoisiin päässyt. Lapset pitävät auton takapenkillä niin kovaa meteliä että en saa ajateltua syytä siihen.

Makkaranviennin jälkeen käymme sateisessa Varistossa. Olemme mietteliäitä. Kuuntelemme sumussa laskevia lentokoneita, syömme autossa uunituoretta mustaa makkaraa puolukkahillolla. Sateen laannuttua teemme pienen lenkin. Kierrämme vuoden 1976 messualueen. Siellä on paljon taloja, paljon eriskummallisia taloja ja solidaarisia yhteispihoja niiden keskellä. Tämä olisi varmaan hyvä paikka viettää lapsuutta, mietimme Äidin kanssa. Lapset eivät vastaa. Molemmat nukkuvat vaunuissaan.

Kierrämme tiuhaan nyt myynnissä olevien talojen yhtiötä. Olemme saaneet välittäjältä yhtiön kuntosuunnitelman ja tiedämme taloista yhtä jos toistakin. Tiedämme, että asukaskyselyssä sata prosenttia yhtiön asukkaista kertoi asunnoissa vetävän. Silti kaikkien kaksikerroksisten asuntojen yläkerran etupihan makuuhuoneiden ikkunat ovat auki. Sadepäivän sattuma? Ehkä. Löydämme lisäksi kaksi asuntoa jotka epäilyksemme mukaan ovat tyhjillään. Ja kaksi muuta myynnissä. Yhtiössä on 22 asuntoa. On kyse isosta prosentista, siis. Myyjä on pyytänyt meitä ottamaan yhteyttä taloyhtiöön jos tulee kysyttävää. "Nää raportit on sellaisia, että niitä tulee helposti tulkittua väärin," myyjä sanoi. On aivan kuin kyse olisi toisesta kielestä, mietin. Raportit on aina tehty niin, että ne eivät sulje mitään pois. Asunnossa joko saattaa olla tai sitten siinä ei ole vikaa. On luotettava omiin aisteihin.

Varistosta ajamme Seutulaan katsomaan erästä toista taloa. Se olisi osittain hirsinen talo isolla tontilla ja ulkorakennuksilla. Ulkokuvat siitä ovat kauniita, sisäkuvia ei jostain syystä ole. Matka ei ole pitkä ja jossain vaiheessa käännymme pois laskeutuvien lentokoneiden reitiltä. Emme tiedä Seutulasta mitään. Tai, ehkä jotain. Tiedämme, että se on myös Helsinki-Vantaan lentokentän sijaintialue ja että Irwin Goodman rakensi kyseistä kenttää rattijuoppoustuomionsa jälkeen ennen meidän syntymiämme.

Seutula osoittautuu täydelliseksi maalaisutopiaksi. Auton ikkunoiden takana avautuu vastakäännettyjä peltoja, metsää ja viimein alhaalla laaksossa ruskeana juokseva Vantaanjoki. Kiertelemme. Löydämme Königstedtin kartanon missä männäkuussa pidettiin suurvaltojen salainen liennytyskokous. Löydämme myös suljettuja teitä, kelirikon rikkomia teitä ja taloja pönkä ovella. Käymme kääntymässä myytävän talon edustalla. Se vaikuttaa idylliseltä. Outo tunne kääntää vatsaani. Se on nälkä. On aika palata kotiin.

Illalla katson Poika sylissä Chaplinin Diktaattoria. Erinomainen leffa. Edelleen. Ja silti, useista katsomiskerroista huolimatta huomaan vasta nyt, että Hynkelin merkkinä onkin hakaristin asemesta kaksoisristi. Double Cross. Se tarkoittaa petosta englanninkielellä. Hynkelin puheissa ei sen sijaan käännöksiä tarvita: Chaplin huutaa siansaksaa etutukka heiluen kuin A. Hitler konsanaan. Kaikkea ei voikaan kääntää, kaikkea ei voi esittää toisella kielellä, toisenlaisilla näppäimillä. Misinan nimeen tarvittavaa hatullista suhuässääkään ei tunneta bloggerin fonttivalikoimissa. Eivätkä lentokoneet käänny Variston yltä mutta Seutulassa pellot on käännetty.