Päivä neuvolassa

Suomessa on loistava neuvolajärjestelmä pikkulapsia ja heidän vanhempiaan palvelemassa. Arkkiatri Arvo Ylppöä pidetään yleisesti tämän järjestelmän isänä. Arkkiatri kehitti erityisesti keskospalveluita. Hän havaitsi, että keskoset kuolivat usein hoidettaviin vaivoihin, eivät heikkouttaan. Ylppö oli suuri pieni mies. Hän eli 105 vuotiaaksi. Liikkuvan elämäntapamme vuoksi olemme käyneet kuluneen puolentoista vuoden aikana kolmen eri alueen neuvolassa. Ja tässä nykyisessäkin hoitaja on vaihtunut jo ainakin kolme kertaa.

Aiemmin Äiti ja Tytär kävivät neuvolassa omatoimisesti. Mutta enää se ei onnistu. Äidin on vaikeaa päästä lasten kanssa pelkästään postilaatikolle, saati sitten neuvolaan. Se kun sijaitseekin ostarin kupeessa. On siis hälytettävä Isä apuun. Töistä. Asetan oitin sinisen mielikuvitusvilkun perhefarmarimme katolle ja suhautan sateen halki kohti kotinamme toimivaa juoksuhautaa. Tytär on kaivautunut leikkikaluista tekemäänsä poteroon Tupperware-purkki kypäränä päässään. Hän lauleskelee jotain mikä saattaisi olla Robotti Vipusen vakava vesivahinko. En ehdi jäädä ottamaan selvää. Koko homma sapettaa minua vaikka mitään järjellistä syytä ei olekaan. Yöt koliikissa alkavat vaikuttaa, tuumaan. Vasen korvani ei vaikuta. Sitä on alkanut tinnittämään. Johtuukohan se Pojan yöllisestä kanniskelusta, mietin. Puen Pojan valkoiseen karvapukuun ja hän nukahtaa välittömästi. Jos vielä joskus otamme kissan, niin sen nimi voisi ollakin Kolii, ajattelen. 

Ensimmäinen isompi hankaluus yllättää meidät kotitiellä. Kuinkahan Äiti Pojan tämän turvakaukaloon kiinnittää? En tajua kaukalon remeleistä mitään. Kiskon niitä satunnaisesti ristiin viattoman vesselin jalkojen yli ja napsautan lukittimet päälle. Tiukalta näyttää. 

Terveyskeskuksen ovella hoitaja tulee ihastelemaan Poikaa. "No voi hellanlettas millainen pikkukulta se sieltä tulee. Miten noin pieniä tänne tuodaan?" Päässäni sihisee, pihisee ja sitten poksahtaa. Kerron hoitajalle, että näin pientä vauvaa tuodaan neuvolaan vain siksi, että Suomessa on Itä-Saksasta kopioitu neuvolajärjestelmä joka vaatii pieniä näin vauvoja tuotavaksi neuvolaan. Muuten vauvat saisivat nukkua kotona ja juoda äidinmaitoa. Väri pakenee hoitajan kasvoilta. "Ketä te olette tulossa tapaamaan?" hän kysyy. En muista neuvolantädin nimeä. Tai muistan, jotain sen suuntaista. "Oliskohan se ollut joku Jutta Urpilainen-Lainen?" ehdotan. Hoitajan mukaan Jutta Urpilainen ei työskentele heillä, mutta lastenhoitajapuolella työskentelee joku, jonka nimi tätä muistuttaa. 

Löydämme oikean oven. Siinä ei lue Urpilainen mutta tarpeeksi läheinen nimi kuitenkin. Se riittää meille. Koputamme oveen ja kohtaamme nauravan neuvolantädin. Muistan hämärästi olleeni hänen vastaanotollaan aiemminkin. Hänellä on tapana naureskella vastaanoton läpi. Täti hämmentyy havaitessaan Isän olevan tällä kertaa mukana matkassa. Hän on odottanut Äitiä sillä nyt olisi ollut tarkoitus tarkastaa hemoglobiini, rauta ja muuta sellaista mitä synnyttäneiltä äideiltä ruukataan tutkia mutta jotka eivät kuulu takuukorjauksen piiriin. Tutkimuksen aikana hoitaja naureskelee hieman mutta hoitaa hommansa asiallisesti. Alansa rautainen ammattilainen, ajattelen. Avustan siinä, missä apuni kelpaa. Pojan pään mitaksi saamme ensin 44. Se on vain 4 kokonumeroa pienempi kuin Äidin moottoripyöräkypärä. Mutta painoa ja pituutta on tullut hurjasti. Yhtä iso painonnousu kokoisellani miehellä tarkoittaisi yli kahtakymmentä kiloa. Mietiskelen hetken aikaa tätä suhdelukua kunnes ymmärrän sen kertovan enemmän omasta fyysisestä tilastani kuin lapsen kasvusta. Sitten alan tutkailla hoitohuonetta. Hoitaja kirjaa asioita päätteelleen. Seinillä on vaaleanpunaisina loistavia esitteitä Äitien ryhmistä ja muista sellaisista. Kyselen isäryhmistä. Sellaisia ei kuulemma ole. Suunnittelen perustavani Suomen sovinisti-isien liiton ja Loppu naisten vapautumiselle -liikkeen. Hoitaja katsoo minua kummasti. "Kyllä niille tilausta olisi," hän sanoo. "Keskustassa olikin joku porukka, mutta en tiedä mitä ne tekivät." Epäilen kyseisen isäryhmän livistäneen kaljalle tekosyynsä takana.  Hoitaja katsoo minua vieläkin omituisemmin. Epäilen ääneti hänen miehensä olleen ryhmässä mukana. Sitten hoitaja lastaa minut erilaisilla tarvikkeilla joita Äiti tulee ennen tarkastustaan tarvitsemaan, evästää ottamaan yhteyttä vauvahierojaan koliikin takia ja sanoo morjenkset. Koppaan Pojan kainalooni.

Ilmeettömiä vanhuksia istuu terveyskeskuksen vastaanottotilassa kun astumme Pojan kanssa tutkimushuoneesta. Pojan tutti ja Äidin virtsanäytemuki putoavat kolahtaen juuri kun olen päässyt odotussalin keskelle. Ilmekään ei värähdä vanhusten vahamaisilla kasvoilla. Polvistun Poika käsivarrellani kuin ranskalainen hovimies Aurinkokuninkaan aamupotan eteen. Vahakasvot pysyvät ensin vahana mutta valuvat sitten pronssiksi. Niian maahan asti. Nostan purkin ja tutin, nousen ylös. Ovella käännyn saliin ja kiitän kaikkia yhteistyöstä. Rapussa toivon, että heidän katetrinsa ovat geelisoituja eivätkä avannepussinsa ole liian tiukalla.

Astumme taas ulos jäätävään sateeseen ja juoksemme parkkipaikalle. Automme viereen, noin kymmenen sentin päähän sen ovista, on parkkeerattu siististi pidetty Volkswagen Golf Variant, arvonsa tiukasti pitävä eläkeläismalli. Voi veteraani, kiroan mielessäni. Mahdun jotenkin autojen väliin ja tungen kauhusta jäykistyneen Pojan kuin halon ovesta sisään ja turvakaukaloon. Suunnittelen hetken sylkeväni Golfin punaiseen pintaan. Mutta kolme vuotta tupakoinnin lopettamisen jälkeen keuhkolimaa ei irtoa ja punaiseen vahapintaan on turha syljeskellä sillä loputon sade huuhtoo sellaiset mennessään jo ennenkuin omistajansa avannepussi on saatu vaihdetuksi. On siis vain vedettävä vatsaa sisään jo koetettava päästä itsekin ovesta sisään. Onnistun. Jotenkin.

Kotona kaikki on kunnossa. Ainakin seuraavaan neuvolakäyntiin asti. Tulevatkohan he silloin meille kylään? Silloin onkin syytä laittaa pöytä koreaksi.

Illalla töiden jälkeen istun sohvalla Poika papukaijana vasemmalla olkapäälläni. On jälleen koliikki-ilta. Meidän koliikkimme kuulostaa siltä, kuin Timo Mäkinen tai Marcus Grönholm kiihdyttäisi yliviritettyä ralliautoaan Keski-Suomalaisella soratiellä joka sijaitsee olkapäälläni. Väsyttää. Ihmettelen miten Äiti jaksaa tätä kaiken päivää.