Maanantai. Maa on lumen peitossa. Se on paksua ja painavaa ja sitä on noin kolmenkymmenen sentin kerros. En löydä lumiharjaa enkä hansikkaitani ja joudun puhdistamaan auton ikkunat paljain käsin.
Työmatka on pitkä, viimeiset metrit kestävät ikuisuuden. Koetan kolmea kautta ja jään joka kerran jumiin. On jätettävä auto mäen alle. Lumisade jatkuu töihin päästyäni. Iltapäivällä käyn viemässä auton parkkihalliin sulamaan. En ole ainoa joka on keksinyt tämän: Hallissa höyryää, kostea ilma lyö vastaan heti nosto-ovilla.
Työpäivä on jähmeää tervaa. Ulkona sataa lunta. Sitä tulee päivän mittaan yli kaksikymmentä senttiä lisää. Se on paljon eikä aurauskalustoa näy. Auraamattomat kadut yhdistettynä työpaikkani lähiseudun nuhjuiseen dekadenssiin tuovat 1970 -luvun mieleen. Kuvittelen pojat roikkumaan bussien takapuskureihin, höyryn nousemaan lunta luovista miehistä. Paitsi että bussit ovat poikittain risteysalueilla ja palveluyhteiskunnan miehet luovat jotain seinien sisällä. Kirjoitan kiinteistönvälittäjälle kirjeen Tuomarilan talosta ja kerron, että katselemme tällä hetkellä muutamaa muutakin taloa mutta pidämme mielemme avoinna Tuomarilan suhteen.
Illalla menen oppilaitokseen. On ruotsintuntien aika. Aivoni höyryävät ja leikkaavat sitten kiinni. Parini valittaa opettajalle, että ei halua olla työparinani sillä osaan kieltä liian hyvin! Illalla kotona Äiti kertoo välittäjän soitelleen. Puhelimesta kun onkin akku lopahtanut.
Tiistaina tapahtuu ihme: Huoltoyhtiön auto kaahaa työpaikan eteen ja auraa lumet pikapikapikaa. Seison suu ällistyksestä auki ikkunan edessä. Sitten puhelin pirahtaa. Isännöitsijä on tulossa tarkastamaan kiinteistöä muutaman minuutin kuluttua. Se siitä ja se niistä itsenäisistä ja ahkerista huoltomiehistä. Oma etu on paras etu ja oma suu lähimpänä. Huoltomies auraa jalkakäytävät jotta esimiehensä ei liukastuisi. Tässä on oma kiero logiikkansa, myönnän itselleni. Muistan miehen, joka vuosikymmen sitten kantoi ämpärillisen sepeliä julkishallinnollisen työpaikkani tuulikaappiin. Kysyttäessä hän kertoi heittävänsä hiekkaa byrokratian rattaisiin.
Olen töissä vain aamun raikkaimmat hetket, sinisesta valkoiseen, sillä asunnonvaihdon lisäksi meillä on vaihtunut pankkitoimihenkilö. Marssin pankin korskeaan toimipisteeseen Suomen armeijan vuoden 1956 -mallisissa hiihtosaappaissa ja koinsyömässä villapaidassa. Toki näiden lisäksi vaatetukseeni kuuluvat myös housut ja muut tykötarpeet mutta paita ja saappaat ovat silmiinpistävimmät osaseni. Pankkitoimihenkilö tarkistaa henkilöni pienestä muovinviipaleesta. Hän laatii kulutuksestamme ja tulotuksistamme taulukon kertomani mukaan. Lisälainalupaus on voimassa vain kaksi kuukautta, virkailija sanoo kun astun pankin ovista. Mitäköhän sitten tapahtuu, mietin. Mahtaakohan turkoosi farmariautomme muuttua samalla kellonlyömällä kesäkurpitsaksi? Se vasta olisikin jotain.
Pankin jälkeen käyn hakemassa muun perheen kotoa. On taas mentävä. Asuntonäytölle. Matkalla soitan Tuomarilan talon välittäjälle. Kerron, että olemme taas vierähtäneet enemmän hirsitalon suunnalle mutta pidämme Tuomarilankin mielessämme.
Tutkimme taloa virkein silmin, avoimin sieraimin ja luvatuin lainoin. Kiinteiden keittiönkaappien ja ulkoseinän kulmauksessa on paksua seittiä. Kädellä koskettaessa se on elastista, siitä voi pyörittää pieniä harmaita palloja. Me pyöritämme. Välittäjän mukaan talon on remontoinut erittäin taitava kirveksen käyttelijä omaan käyttöönsä. Lattioissa on mineraalivilla lisäeristeenä ja pohjois- sekä itäseinillä mineraalivilla on hirren ja julkisivulaudoituksen välissä. Perinnerakennusintoilijoina tiedämme sen olevan pahasta. Sisäkatot ovat kodikkaasti lenkollaan ja lattia joustaa jalkojen alla. Käyn ottamassa digikameralla kuvia alapohjasta ja ihmettelen osittaiskellaria. Siinä on valettu betonikatto mutta holvatut tiiliseinät. Talossa on yhden viidesosan alalla betoninen alapohja ja keittiö vesipisteineen sijaitsee juuri tällä osalla. Muualla on tuulettuva rossialapohja. Sen tuuletus on tukittu ja siellä on ummehtunut ilma. Kosken lähintä niskahirttä. Se tuntuu nahkealta. Julkisivu hilseilee pahasti vaikka maalipinta on vain kymmenen vuotta vanhaa. Otan maalia sormiini. Se ei veny vaan raksahtaa poikki. Lisäeristyksen kohdalla laudoituksen alla on tuulensuojalevy. Se on märkä. Kättelemme välittäjän ja laskeudumme kalliolta. Kävelypolun oikealla puolen maisemaan aukeaa asuntomessualue, vasemmalle jää kallellaan tönöttäviä röttelöitä ja tuhruista metsää. Pieni puro halkaisee maiseman kahtia kuin lumessa kiemurteleva tumma käärme. Myytävä kiinteistö seisoo tukevasti oman kallionsa päällä, kaikkea sieltä ylhäältä halliten. Tunnen hillitöntä halua omistaa tämä maisema, tämä hetki lumisen niityn laidalla. Kotiin päästyämme istun koneelle ja koetan kirjoittaa blogia. Se ei onnistu.
Keskiviikkona on Äidin syntymäpäivä. Ja Isän työpäivä. Normaalia arkea, siis. Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenhoitaja tulee iltapäivällä pariksi tunniksi ja illalla Isä vie koko perheen ajelulle, asuntoesittelyyn. Tällä kertaa suuntana on Vantaan Rekola ja sunnuntaina netistä löydetty hirsitalo. Se on oikein mukava. Siinä on Isän Äidille lupaama mansardikatto ja se sijaitsee rauhallisella alueella. Talon omistajan iäkäs isä esittelee taloa. Hän häkeltyy kun esittelen perheemme. Hänen tyttärellään kas kun on väliviivaa myöden sama nimi kuin lasteni äidillä. Tytön hyllyssä on Panu Kailan Talotohtori. Talon vintin sauna on purettu niskahirsiin saakka. Myyjän isän mukaan siksi, että tytär on halunnut varmistaa, että sauna ei ole aiheuttanut kosteusvaurioita. Meille se sopii. Parempi sellaista on ostaa missä rakenteet näkee kuin Kinder-yllätyksen tyylistä suljettua rakennetta. Ja äkkiä kaikki on taas avointa, kortit on jaettu uudestaan ja pitäisi vain tietää mistä pelistä on kyse ja kenen kanssa pelaamme. Runoilija Erkki Kuparia vapaasti lainaten elämässämme on nyt taloja, vain taloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti