Yöt ovat raskaita ja unettomia. Päivät ovat raskaita ja unettomia. A.W. Yrjänää käänteisesti mukaillen niistä tulee valoisia öitä. Silmät kypsyvät tomaateiksi joilla on paksulehtiset raskaat luomet, aivot ovat kännykällä kypsennettyä makaroonilaatikkoa.
Koetamme silti pitää joitain kulisseja yllä. Keskiviikkona käyn luokkaretkellä tutkimuksen maassa. Olen takarivin häirikkö joka laitetaan eturiviin tarkkailuun. En ole saanut laitettua läksyäni BB-oppimisalustaan koska meidän koneemme ei ole yhteensopiva koulun koneen kanssa. Opin kuitenkin jotain. Tässä tapauksessa sen, että BB-lyhenne tässä yhteydessä tarkoittaakin Black Boardia eikä Big Brotheria kuten aiemmin luulin. Työssäni on seitsemän sivua ja kotonamme seitsemän tulostuspaperia. Saan mukaani vain yhdet tulosteet. Koetan kopioida tekelettäni opponentilleni oppilaitoksen kopiohuoneessa. Epähuomiossa teen seitsemän kopiota. Kohtaamme siis jälleen, mr D, ajattelen. Seitsemän kertaa seitsemän. Tämä ei lupaa hyvää.
Opinnäytesuunnitelmani lytätään liian laajana ja haastavana. Olen luokan edessä ristillä roikkuva nahkahousuinen Danny mutta missään ei ole nuorta Katri Helenaa eikä boaa. En masennu. Suunnittelen kiteyttäväni kaiken. Mietin hetken kirjoittavani laulun tuuliviiristä tai mitallisen runon, ehkä haikun tai tankan kaikesta oppimastani. Nekin tuntuvat liian isoilta, liian hankalilta hallita. Aivoni raksuttavat, iso käsi ruiskauttaa ketsuppia makaroonilaatikkoon ja sitten keksin sen: Kehitän opinnäytetyökseni uuden termin. Kaikki kirkastuu. Kaikki on helppoa. Minusta tulee hyväksytty ja hauska. Saan ystäväpyyntöjä Facebook-profiiliini. Minua pyydetään levyttämään ja eri puoluiden ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Nyt on vain keksittävä se termi.
Torstaina olen isyysvapaalla. Hyvä niin, sillä kuuhullut lapsemme ovat pitäneet meitä hereillä koko yön. Koetamme siivoilla asuntoamme mutta Pikku Apulaiset tekevät kaikkensa sen estämiseksi. Tuntuu, kuin jaloissamme ja syleissämme olisi lauma pahansisuisia menninkäisiä joiden ainoa tehtävä on hankaloittaa elämäämme. He onnistuvat siinä.
Illalla käymme katsomassa taloa Vantaan Variston asuntomessualueella. Äiti muistaa käyneensä vanhempiensa kanssa kyseisillä messuilla. Ne olivat vuonna 1976. Äiti oli vuoden. Perille päästyämme meille selviää, että kyseisessä paikassa onkin kaksi myytävää messutaloa. Päätämme katsoa ne molemmat.
Kotona koetan heti sohvaantua. Valmistan kinkkuoileivän mutta saan yleiskoneen huutamaan olalleni. Pimeä metsä asunnon takana muuttuu japanilaisen kauhuelokuvan näyttämöksi. Olohuoneen lampun heijastus on puiden latvoissa leijuva avaruuskapseli tai ulkoavaruuden meduusa, oman poikani ääni hullun tiedemiehen kallopora. Se on supernopea, kuolavesijäähdytteinen ja sen tuuletusilma tuoksuu omituisesti kiljulta. Se poraa ohimooni siisitin reiän ja poistaa aivoistani sattumanvaraisia lohkoja kuin ne olisivat legopalikoita. En voi enää sohvaantua. Minusta tulee sohva. Ja sitten mukava nahkasohva onnistuu siinä, mihin Isä ei pysty: Se rentouttaa huutavan lapsen ja sylissäni makaakin veltto vartalo. Menemme nukkumaan. Vasen korvani tinnittää tuoksahtavassa pimeydessä. Näen unta Vantaanjoella kiljuvasta vesiskootterista. Se tulee lähemmäs ja näen, että se onkin pärekori jonka sisällä on punaisena kiljuva poika. Minun poikani.
Ensimmäinen talo on kaksi kerroksinen erillistalo, eräänlainen kytketty pientalo siis. Virallisesti talo on rivitalo. Erillistalo-sanaa ei ehkä tunnettu vuonna 1976, ajattelen. Minua väsyttää ja mieluiten olisin omalla paikallani, kotona sohvalla. Muistan suunnitelmani keksiä jokin hieno uudissana joka otetaan ensin valtakunnalliseen ja sitten globaaliin käyttöön. Ja sitten keksin sen! Sehän voi olla sohvaantuminen. Sohvaantumisessa apaattinen koti-isä muuttuu sohvansa osaksi, juurtuu silmämunistaan televisoruutuun, alaruumistaan sohvaan. Sohvaantunut mies vastaa kysyttäessä lyhyillä murahduksilla päätään kääntämättä. Sohvaantunut mies liikkuu sohvaltaan vain fysiologisten perustarpeiden ajamana kuten nälän tai muun vastaavan tai ohjelmien loputtua. Päätän sohvaantua heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
Sitä ennen katsomme kuitenkin talot. Äiti ei muista edellisestä käynnistään mitään mutta tuntee jotenkin omituisesti sympatiaa ainakin ensimmäiseen asuntoon. Eikä ihme. Punapintainen erillistalo on kivasti laitettu. Se on kuin sisustuslehtien mieliimme luoma kuva ihannekodistamme. Valoisa olohuone suorastaan kutsuu sohvaantumaan. Lentokone lentää ylitsemme mutta Pojan syöksypommitusulvonnan jäljiltä kolmessa kilometrissä laskeutuva MD 11 kuulostaa linnunlaululta. Talossa on kaikki pinnat uusittu joitakin vuosia sitten ja siinä on läpinäkyvällä muovilla katettu kesähuone. Voisimme muuttaa heti. Tyttö löytää yläkerran makuuhuoneesta kolme nallea. Kaikki on kovin kivaa, kovin epäsuomalaista.
Toinen talo on yksitasoinen. Edellisen lailla sekin on punapintainen kytketty erillistalo. Siinä on neliö enemmän asuintilaa. Asunnossa on tummat lattiat ja omituinen haju. Se tuo jotenkin mieleen sähköpalon tai palaneen kumin tai niiden yhdistelmän. Lattia tuntuu kylmältä ja omituisen kuolleelta jalkoihin. Katossa on raakalautaa imitoivat MDF-levyt. Ne on maalattu valkoisiksi. Tässäkin talossa on kuitenkin hyvätkin puolensa ja asunto on hyvässä kunnossa. Jostain omituisesta syystä se on kuitenkin hivenen kaksikerroksista taloa kalliimpi. En keksi miksi. Lupaamme välittäjälle palata asiaan mahdollisimman pian ja astumme ulos sateeseen. Lentokoneet laskevat ulvahdellen sumussa yllämme, lapsiperheitä kuin varkaita liikkuu hämärillä, sateisilla messukujilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti