Kätkijä

Mitään ei löydy. WC-pöntössä kelluu kananmunakennoja, paperikorissa on palikoita. Kaukosäätimet katoavat. Erityisen riskialttiita ovat kaikki Poikaan liittyvä tavarat, vaipat, koliikkilääkkeet ja muut sellaiset.

Sunnuntaina Äiti ja Poika saavat nukkua. Isä ja Tytär nousevat. Televisiosta tulee Samu ja Salla. Se on yksi Tytön suosikeista heti Muumien jälkeen. Tyttö rauhoittuu hetkeksi sinisen ruudun hypnoosiin. Olemme television vastustajia mutta sellainen meillä silti on. Televisio passivoittaa, jumittaa ja koukuttaa. Se on siis juuri sellaista mitä jokainen vanhempi haluaa lapselleen antaa. Ja vanhemmille se antaa jotain erittäin tärkeätä: Aikaa. Keitän kahvit ja teen leivät. Täysjyväruisleipää kasvislevitteellä, paahdetuilla seesaminsiemenillä, emmentalilla ja pippurifileellä. Erinomaista.

Aamiaisen jälkeen kivat lastenohjelmat loppuvat. Tyttö säikähtää hieman Galaxyn rajua tunnusmusiikkia ja värimaisemaa joka tuo mieleen lähinnä tulipalon. Tiskaamme yhdessä.

Äiti ja Poika nukkuvat aina puoli kahteentoista. Yllätys on suuri kun virkeyden asemesta Äiti onkin vihainen nukuttuaan liian pitkään! Alea jacta tu, Brute, tapailen tuntematonta latinankielistä fraasia. Koetapa nyt sitten sohvaantua tähän hetkeen! Kaukana ovat ne ajat jolloin naiset alushameet jäässä pesivät pyykkiä avannoilla isäntien makaillessa karvalakin reunukset kuolassa uuninpankolla. Onneksi.

Äidin ja Pojan vaihdettua pyjamat arkivaatteisiin pääsemme lähtemään sunnuntaipuuhiimme. Tänä sunnuntaina se onkin asuntonäyttö! Ajelemme tihkusateen halki kohti kuuroa ja olemme Seutulan näytöllä viisi minuuttia ennen näytön alkua. OP-kiinteistökeskus on varma saalistaan. Se on tehnyt heidät laiskoiksi. Vaikka kohde on kahden kuoppaisen hiekkatien päässä ei opastetauluja ole asetettu. Ja miksi olisikaan. Piha ja tie talon edustalla on täynnä autoja. Niitä on useita kymmeniä ja märästä, pimenevästä metsästä niitä tuikkii koko ajan lisää.

Onnistumme junttaamaan automme aidan ja tien väliin. Äiti nostelee lapsia takapenkiltä ristiin etupenkille jotta saamme koko Sirkuksen ulos talosta. Ihmisiä risteilee talon edustan sateisilla poluilla, törmäilee ovista sisään ja ulos. En kysy heiltä mielipidettä talosta. Meidän ei tarvitse. Me emme pidä siitä. Kaikki on kovin surullista. Pihatalo on oikeammin vain kulissi ja aitta on jäänyt joskus kesken. Joku on majaillut siellä kesän kaljaa juoden ja Bilteman luetteloa tutkien. Talossa on useita pieniä huoneita, paljon jyrkkiä, liukkaita portaita. Emme innostu. Palaamme autoon ja ajamme pois. Ajamme  Varistoon. Kaksikerroksisessa erillistalossa on näyttö. Lentokone laskeutuu sateessa yllämme. Asunto tuntuu yhä hyvältä mutta jotenkaan 1970-luvun rivi- tai erillistalon hankinnan suunnittelu ei tunnu oikealta. Missä ovat tulisijat? Missä on iso, oma piha? Missä omenapuut ja apinakeinu? Muualla. Lupaamme soittaa välittäjälle loppuviikosta. 

Koliikkilääke Cuplatonia ei löydy illalla mistään. Kasvot alkavat punehtua, vartalo taittuu kaarelle ja jäykistyy huutoon. Äiti malttaa kuitenkin mielensä. Poika nukkuu rauhallisesti. Heräilee ehkä aiempaa useammin syömään mutta mahassa ei tunnu olevan mitään vikaa. Voisiko koko koliikki ollakin Cuplatonin aiheuttamaa? Ehkä.