Joulutukki

Joulu painaa päälle maalta, mereltä ja ilmasta. Siltä ei voi välttyä missään. Se tunkee korviin autoradiosta ja sumentaa näkökentän katujen yllä riippuvilla valoilla. Se on hajutonta ja mautonta kaasua, häkää, joka leijuu kaikkialla kuin pahanlaatuinen hernerokkasumu.

Me lähdemme Joulunviettoon jo Sunnuntaina. Ensin matkaamme Valkeakosken tienoville Tampereen Mummun ja Papan huvilalle. Ja siellä jos jossain, ajattelen, ilmassa leijuu jotain. Ilma on lisäksi keväisen lämmin, nurmi vihertää. Parkkipaikan vieressä ojassa on muutama päivänkakkara täydessä terässä. Tästä ei talvea tule, tuumin. Olen yhtä väärässä kuin aina. Jo ensimmäisenä yönä pakkanen laskee ja maa peittyy hennon lumiharson alle. Me huomaamme sen vasta aamulla. Illan tuijotamme liekkiiin, kuuntelemme kuinka makkara paistuu, rasva pihisee ja kuoret halkeavat. Tyttö innostu dippaamaan omaa palastaan vahvaan Turun Sinappiin ja Poika huutaa silloin tällöin pienet kannustushuudot.

Maanantaina poikkeamme Tampereeelle shopittelemaan. Siellä on kaameaa. Tavarataloissa pimputtuu joulurallatusten raiskaukset ja kaikkialla on liikaa ihmisiä. Me olemme pääkaupungista tulleita metsäläisiä. Ainakin Isä, minä siis. Koetan paeta Mummolaan. Karkumatkani huomataan ja yht´äkkiä pakoauton takapenkillä onkin epämääräinen luku lapsia. Äiti jää Pojan ja Tampereen Tädin kanssa kaupungille korttia vinguttamaan. Kiitän onneani, että kyseessä on postikortti eikä mikään luotollinen muovinpala.

Palaamme kaupungista vasta hämärän laskettua. Ideapark on omituinen kaupallinen tekokuu joka vilahtaa ohitsemme männynrunkojen lomasta.

Huvilalla Tyttö repii lastenkirjoja. Se tuntuu pahalta. Yksi eteeni ajelehtiva sivu on Richard Scarryn englanninkielisestä lastenkirjasta. Hassu eläinhahmo kiskoo perässään tukinviipaletta. Sen nimi on Yule Log, joulutukki. Oikeammin vielä joulupölkky. Muistelen, kuinka isäni aikanaan käänsi suomalaista joulutraditiota englanniksi kanadalaiselle vaihto-oppilaalle. Siitä pitäen meillä onkin vieraillut Jouluvuohi, Christmas Goat. Katson wikipediasta mitä se tuntee pölkyn alkuperästä. Yllättäen kyse ei olekaan juhojuntus-tyylisestä hassujutusta vaan totisesta traditiosta joka tulee yhtä syvältä Euroopan pakanallisesta historiasta kuin kotoinen pukkimmekin. Mietiskelen tukin alkuperäistä funktiota, pukkihan oli ilkeä hahmo joka kiersi talosta taloon viinaa kerjäten. Ehkäpä tukin tehtävä oli laulun sanoin tuoda valo pimeään, ajattelen.

Aattona teemme Papan ja Tytön kanssa kierroksen Tampereen Mummun ja Papan ystävien luo. Joulutukkeja ei näy ja pukkeja olemme me. Tyttö innostuu huomatessaan kissan eräässä lahjapisteessämme. Isäntä innostuu tästä ja näyttää meille täytetyn metson sekä pulun. Lintu Tyttö ääntää oikeaoppisesti. Myöhemmin poikkeamme Ideaparkissa. Se on juuri sellainen kuin sen kuvittelinkin olevan enkä usko sinne enää meneväni.

Joulupäivänä karavaanimme siirtyy Seinäjoelle. Tämä on inhimillistä aiempiin jouluihin verrattuna. Silloin olemme ajaneet tuon välimatkan jouluyönä. Viime vuonna Tyttö heräsi Parkanossa ja itki koko loppuyön. Ja radiosta tuli jostain syystä vain joululauluja sekä Juice Leskistä. Niin nytkin. Surffaan kanavia mutta en pääse irti Siasta, Mustan auringon noususta enkä muistakaan Leskisen lauluista.

Seinäjoella meitä odottavat notkuvat pitopöydät. Ne notkuvat herkkujen painosta, eivät silkkaa löysäjalkaisuuttaan niin kuin kotona. "Jos vaari olisi täällä niin hän kyllä ruuvaisi jalat isolla avaimellaan" muistaa Äiti aina sanoa. No nyt ollaan Vaarin luona. Eivätkä jalat notku. Edes Vaarilla.

Neljän päivän tukevan syönnin jälkeen palaan kotiin. Olo on kuin kolmen erämaassa vietetyn ryyppyviikon jälkeen: Tunnen itseni kuivan pöhöttyneeksi. Olen pöydälle unohtunut suolakurkku joka himoitsee nestettä. Ruiskin suuni kauttaa sisääni virkistäviä vesiä enkä kaipaa ruokaa lain. Loppuvuotena. Eikä radiostakaan enää tule joululauluja, pelkkää Leskistä vain. Mutta ei se mitään sillä Sika olen minä.