Aika ottaa muodon. Ensin se on suorakaide mutta alkaa pian käyristymään. Siitä tulee half pipe jonka reunuksilla väsyneet vanhemmat tekevät temppuja.
Perjantaina Eno tulee kylään. Tytön mielestä se on hauskaa. Tyttö kutsuu Enoa ensin Sedäksi ja sitten Vaariksi. Poikaakin naurattaa. Toisinaan. Hymyn hyydyttääksemme sullomme koko kerhon autoon ja kierrätämme Enoa katsomassa kuluneen vuoden aikana katsomiamme taloja. Ensin poikkeamme Papan talolla. Se on rintamamiestalo 1940-luvun lopusta. Siinä oli rosteriset putket, kummallinen elintasomöhkylä, paha mätävika huonosti suunnitellussa alapohjassa, öljyn läikittämä piha ja pihasauna. Se on sittemmin remontoitu. Ikkunat on vaihdettu uusiin. Julkisivu on maalattu. Piha on asfaltoitu. Sauna sahattu kahtia ja takapihalle on rakennettu kaksi toisiinsa kytkettyä erillistaloa. Toisessa palaa valot. Papan talolta ajamme takaisin ohi Kolmen vesivahingon rivitalon. Sen välittäjä muisti meidät monta kuukautta. "Hei, te olette ne jotka haistelee!" No. Vesivahingosta jää haju asuntoon. Sellainen makea tuoksu, imelletyn joululaatikon löysä lemu. Ohitamme vanhan VR:n huvilan sementtialapohjineen ja vesivahinkoineen. Ja sen Matarin talon jonka tarjousta tehdessä myyjä lakkasi hymyilemästä ja sanoi: "Tää on nyt kyllä niin huono, että en edes tiedä viitsinkö viedä tätä eteenpäin." Eikä vienyt. Sielläkin asuu joku muu. Ohitamme vielä pienen punaisen hirsitalon jonka piharakennukseen hirsi oli perinnekorjauksen mukaisesti tehty maalatusta uretaanista ennen kuin palaamme takaisin kotiin.
Lauantaina pakkaudumme perhefarmariin ja ajamme Porvooseen. Kaupunki on kuin kaunis karamelli joka alkaa jossain vaiheessa särkemään hampaita. Kävelemme. Katselemme. Tyttö on patapumissa selässäni, poika vaunuissa selällään. Äiti ja Eno kiertelevät liikkeitä. Me liikkeiden edustoja. Kiinnitän huomiotani liikkeiden ikkunoita enemmän itse kaupunkiin, sen arkkitehtuuriin, rakennusten kuntoon. Ikkunoihin. Maalipintoihin. Kattoihin. Kivijalkoihin. Niihin kiinnitän huomiota helpoiten. Talojen kivijalkoihin. Olen kumarassa kulkeva Notre Damen kellonsoittaja jonka kyttyrällä on oma ja itsepäinen luonne. Ja pienet jalat jotka potkivat selkääni. Onneksi niissä ei ole kannuksia, ajattelen. Toisaalta, jos olisi, niin olisin varmasti ne ansainnut. Patapumin vatsaremmiä ei ole suunniteltu mahakkaille ja Porvoossa on kylmää. Pakkanen puraisee makkaroitani ja niitä alkaa kutittaa. Poikkeamme kahvilla.
Sunnuntaina käymme Tuomaan markkinoilla. Tänne ei Epäilevä Tuomas mahtuisi, ajattelen. Ainakaan kulutusyhteiskuntaa kyseenalaistava Tuomas. Vaan eipä sellaisia taida ollakaan. Poika nukkuu taas vaunuissa, Tyttö tapittaa rävähtämättömin luomin kojuja. Ostamme kalalautasen grillimakkaralla. Takanani seisova täti kääntyy pois sillä hänen mukaansa paikan annokset ovat aivan ylisuuria. Mutta hänpä ei tiedäkään, että meidän annoksellamme ruokitaankin neljä ihmistä. Sitä ei tiedä edes toiveikkaasti grilliteltan katolle ulostava suuri merilokkikaan. Kolme ihmistä suoraan ja yksi välillisesti.
Yksinäinen Vietnamin lippu liehuu Aleksanterinkadulla jouluvalojen alla. Se verhoaa vanhan Vakuutusyhtiö Salaman tekstiä niin, että kaksi ensimmäistä kirjainta peittyy. Lama. Kultaisin kirjaimin. Tästäkö se Sarasvuo uneksi? Emme tiedä. Me nousemme juuri ilmaan half pipen reunalta. Kellumme hetken ilmassa ja käännymme takaisin alas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti