Iso M

On hankalaa palata taaksepäin, edes muutamaa päivää sillä yhtäkkiä kaikki päivät ovat yhtä pötköä. Yö ei ole pimeä päivä, lauloi CMX – yhtye vuosia sitten. No ei ole, ei, tuumin, ajaessani tyhjentämistä vartovan peräkärryn kanssa uudelta talolta vanhaan kotiin. Eikä päivän pitäisi olla valoisa yö, sanoo ääni sisälläni. No ei pitäisi, ei sitäkään, ajattelen. Mutta sellaisiksi ne tuntuvat venyvän. Olen autoileva unissakävelijä, päivänvalon kestävä kuutamourakoitsija. Isä, aviomies, opiskelija, esimies ja alainen. Kaikki tämä. Yhdessä ja samassa mustelmaisessa mutta kovin reikäisessä nahkapussissa.

Toisaalta tämä on mukavaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, Mieheksi isolla Ämmällä vaikka naisia ei sellaisiksi enää saakaan kutsua. Lihakset ovat kipeitä omituisista paikoista. Omituiset lihakset ovat kipeitä omituisista paikoista. Omituista, tuumin. Yhtä kaikki, ajaessani vinhaa vauhtia vaappuva vanerivaunu perässäni Vantaalta tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Radio soittaa Dave Lindholmin kipaletta Näinä öinä ja virkistyn niin, että alan ajatella kirjoittamista. Siteeraan jopa itseäni kolme lausetta sitten.

Tavaroiden keräily taloon jatkuu omalla painollaan painavasti. Haen kerrostalon kellariovia Kampista, kaapinovia Kierrätyskeskuksesta. Kaapinovien hinta on kummasti taas noussut. Nyt ne maksavat 15 € kappale. Pienet yläovetkin! Hermostun myyjälle. Hän kehottaa menemään Metsänkylän Navettaan, Rakennusapteekkiin. Kerron niissä käyneeni. Myyjä kehottaa tutkimaan uuden peilioven hintaa. Kerron senkin tehneeni. Vastineeksi kerron myyjälle, että on törkeää hinnoitella ihmisten ilmaiseksi tuomia tavaroita lärviperusteisesti, että on törkeää rahastaa sellaisessa paikassa kuin Kierrätyskeskus. Saan alennusta. Seitsemänkymmenenviiden euron ostokset maksavatkin vain kolmekymmentäviisi euroa.

Seuraavaksi on varattava töistä vapaapäivä ja haettava lisää keittiökaapiston osia Tampereelta, ikkunoita Äetsästä. Kaiken tämän kotiseutumatkailun lisäksi on ehdittävä Mäntsälän sahalle paneelikeskusteluun, vietävä ekovillaa talolle, käytävä töissä, poikettava tutkimuksen maassa ja oltava isä. Onneksi appivanhemmat, Seinäjoen Mummu ja Vaari tulevat kylään.

Loppuviikko menee unenomaisessa tilassa ilman unta. Talosta häviää paneelia kiihtyvällä vauhdilla, lasivillaa kannetaan ulos. Eräänä päivänä myös Lankomies saapuu apuun. Tuloksena on peräkärryllinen jätettä ja paljaat seinät.

Poikkeamme talolle koko perheen voimin lauantaina. On kaunis ilma. Kaikki on pölyn peitossa. Pinnoilla on harmaata pölyä, keltaista pölyä. On ekovillaa ja lasivillaa. On sahanpurua, on Gyproc-purua. On saunan ikkunoiden alta esiin kömpiviä kärpäsiä. Ja on Poika, jolla on allerginen tapa tutustua maailmaan.

Pojan nenä menee välittömästi tukkoon. Seuraava yö on tuskaisaa kuunneltavaa, Äidille. Isä nukkuu kuin viaton lapsi mikä hän onkin. Poika viheltää kuin vesipannu, kuin hitaasti vuotava kumivene.

Sunnuntai-aamuna Tyttö herättää muun porukan hyväntahtoisella rallattelulla. Taas. Ulkona on harmaata mutta se ei haittaa sillä ikkunamme ovat harmaammat. Mummu ja Vaari ovat lähteneet ja tavarat valuneet takaisin lattialle.

Poikkeilemme talolle pitkin päivää ja iltaa. Poika viheltää, Tyttö hihkuu omiaan. Illalla Äiti käy kaupasta maitoa ja karkkia. ”Kaakkia aamupalaks,” toivoo Tyttö. Turha toivo. Hän saa karkkiaskin heti. Tytöstä on tullut jo kovin iso, ajattelen tämän laittaessa Puuha-Pete askia kauluspaitansa rintataskuun syöttötuoliin nojaillen. Kuin se olisi Työmies- tai Norttiaski, tuumin. Poika viheltää kuin tehtaan höyrypilli. Se muistuttaa: On päivän toimet aika lopettaa.