Saapas

Pienen lapsen vanhempana alkaa huomaamattaan pukeutua aina vain konservatiivisemmin. Pukeutumisesta tulee enemmän tarkoituksenmukaista kuin huomiota hakevaa. Värit ja kuositkin muuttuvat: Vanhemmuus saa ihmisen tekeytymään lähiön seinäksi tai nuhjaantuneeksi sohvaksi. 

Minä yritän silti epätoivoisesti ylläpitää jotain coolia vaikka tiedänkin tyttäreni paheksuvan sitä kaikkea jo hetken päästä. Annan Conversen tossujen vaihtua Naturalistan luonnonmukaisiin hippisammakkojalkineisiin, maihinnousukenkien muuttua kumisaappaiksi. Vain yhdessä en anna periksi: Mielestäni kumisaappaiden varret on ehdottomasti pidettävä housunlahkeiden sisäpuolella. Lapsen Äiti edustaa vastakkaista sukupuolta ja koulukuntaa: Saappaidenvarsien on oltava housunlahkeen ulkopuolella. Muutoinhan koko lahje kastuu! Ja minkälaista esikuvaa tuollainen antaa lapsillesi? Jupisen itsekseni mutta annan lahkeiden peittää varret. Tämähän on melkein kuin 29 vuotta sitten! Ja juuri kun luulin päässeeni tästä kaikesta.

Tänään on ollut jälleen Isän päivä kotona. Aamulla nukuskellaan myöhään, heräillään epämääräisiin soittoihin. Kunniakummisetä on jättänyt aikaisin viestin, että ei sitten päässytkään eilen auttamaan akun hakemisessa koska on juuri lähdössä Kongo Kinshasasaan mutta unohti sen toissapäivänä sanoa. Mitäpä siitä, näitähän sattuu. Erikoista on, että viesti on koko pituudeltaan kuiskattu. Me emme ilmeisesti olleet ainoita jolle se on unohtunut sanoa.

Pappa soittelee myös ja lupaa tulla katsomaan tämän hetken ykköstaloa kanssani. Sitä ennen lupaan vielä lukea huolella välittäjän toimittaman kuntoarvion. Huomaan siinä välittömästi jotain erikoista: Raportin mukaan talon seinähirsien ja julkisivulaudoituksen alla on bitumihuopaeriste; toisin sanoen sinne on asennettu kattohuopaa. Tämän on ollut tarkoitus estää lämmön karkaamista ja ilmavuotoja seinän läpi. Muistelen pikaisesti kaikkea vuoden aikana oppimaani: Höyrysulun on oltava rakenteen sisäpuolella. Hirsitalo hengittää, hirsitalo on kuin villasukka. Nythän hirsiseinä päästää kosteuden sisältä ulos aina kattohuopaan asti.

 

Alan muistella. Hämärästä nousee mielikuva, vaikkakin laho sellainen: Papan ja mummun talossa sellainen oli, muistelen, yksi seinä peitetty kattohuovalla. Kaikki hirret bitumin sisällä olivat lahonneet. Minäkin olin niitä vaihtamassa. Hirsitalossa se on onneksi mahdollista mutta... En tiedä, haluanko hassata kaikkia rahojamme potentiaaliseen pommiin. Nyt raportti alkaa muutoinkin näyttää erilaiselta: Talon pohjoispäädyn julkisivulaudoitus pullistunut. Alimmissa hirsikerroissa ulkoapäin tarkastellessa pehmeää, sisäpuolelta hirsi ehjä. Bitumihupa suositellaan poistettavaksi julkisivulaudoitusta seuraavan kerran uusittaessa jolloin myös mahdollisten vaurioiden laajuus voidaan tarkastaa.

Ulkona alkaa sataa. Olimme juuri lähdössä hiekkalaatikolle. Se on nyt mahdotonta. Onneksi Tyttö tietää jo, mitä sadepäivinä tehdään. Hän kaivaa kaapin alta palasen kuivaa sämpylää ja lempikirjansa. Siinä on kissoja. Ne mukanaan hän mönkii makuuhuoneeseen, kiipeää vanhempien sänkyyn. Tyttö asettuu Äidin puolelle ja alkaa lukea kirjaansa onnellisesti naukuen. Aina välillä hän nuolaisee härskiä voita sämpylästään. Aah autuutta. 

Myöhemmin sade lakkaa. Puen Tytön, laitan saappaat jalkoihini: Varret tungen lahkeisiin. Roiskimme Siwalle halki lätäköiden, kuraojien ja märkien nurmialueiden. Ostelemme maltillisesti; mukaan tarttuu vain juustoa, ruisjauhoa, lastenruokaa ja maitoa. Ja hieman suklaata...

Takaisin kävellessä Pappa soittaa. Kerron hänelle bitumista. Hänen äänensä vakavoituu; eläkeläisestä kuoriutuu taas se piinkova liikemies jollaisena hänen lankonsa hänet aikanaan oppivat tuntemaan: Tämä saattoi olla nyt ratkaisevaa... Isä soittaa uudestaan parin minuutin kuluttua: Kuule, soitin Timolle. Kyllä tämä nyt vähän huonolta kuulostaa... No niin kuulostaa. 

Potkaisen maassa lojuvaa tupakka-askia. Kaksi puoli vuotta ilman; nyt savut maistuisivat. Totuus vyöryy ylitseni kuin mikä tahansa epämiellyttävä asia: Talo on todennäköisesti täysin pommi. Tai ainakin korjattava. Tai ainakin mahdollisesti. Tai sitten siinä ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa. Olemme ostamassa sikaa säkissä eikä totuutta voi tietää rakenteita avaamatta. Lauseet sinkoilevat päässäni: Bitumihuopa suositellaan poistettavaksi... julkisivulaudoitus pullistunut... hirsitalo on kuin villasukka joka päästää hien läpi ja bitumi kuin kumisaapas joka estää sen haihtumisen... puntin päällä vai sisällä... Inhottaa. Kuten aina, kun joku ideani kaatuu. Tunnen itseni tyhmäksi. Saappaaksi, vaikka saapas ei olekaan tyhmä. Se toimii juuri niin kuin sen pitääkin. Oikein käytettynä. Mutta mistä löydämme talon, minnä päädymme?

Iltapäivällä teen ruisleipätaikinan. Märät lahkeet tuntuvat kylmiltä pohkeisiini mutta mitä sitä ei tyylin takia kärsisi. Äiti tulee töistä hieman myöhemmin. Punaiset kumisaappaanvarret punttien päällä kuin punamullattu pieni mökki missä on resorinvalkoiset reunuslaudat. Kaikki tämä. Oikeaoppisesti eristettynä.

Pieniä iloisia uutisia

Koti-isän keittokirja sai eilen palautetta. Palautteen antaja oli bloginpitäjän oma äiti, Tampereen Mummu. Kritiikin teränä toimi toive kuulla iloisia uutisia. Että kaikki ei olisi aina niin synkkää ja väsynyttä koska elämässä on iloisiakin asioita ja monessa sontaläjässä kasvaa kaunis kukka. Ilmeisesti Tampereen Mummu on siis ehtinyt unohtaa jotain: Lapsiperheen arki on kutisevia silmiä ja silmäpusseja. Se on katkonaista unta ja painavia kauppakasseja. Se on tiskivuoria ja perheriitoja. Se on pohjaan palaneita ruokia ja kaamean hajuisia roskalaatikoita. Se on revittyjä kirjoja, kaadettuja kukkapurkkeja, sotkuja vaatteilla ja päreiden uusimista. Toivotammekin Mummun tutustumaan lapsiperheen mielenkiintoiseen arkeen itse sopivaksi katsomanaan ajankohtana!

Blogi on saanut myös oikeaa palautetta. Historiansa ensimmäisen kommentin! Se tuli Isän entiseltä työtoverilta. Kommenttia juhlistettiin syömällä Tytön kansa kouralliset suklaarusinoita. Ne ovat meidän molempien herkkuja, Äidinkin. Toisaalta Äiti ja Syntymätön tuntuvat olevan melko liberaaleja syömistensä suhteen. Riittää, että on tarjolla. Mieluiten runsaasti.

Raskauden alkuvaiheissa himoaineita oli kolme: Pilsneri, pistaasit ja pehmis. Ne ovat siis ne aineet, mistä tuleva lapsi on rakennettu. Vielä emme tosin voi tietää tarkkaa koostumusta joten sukupuolikin on hämärän peitossa. Tyttöhän on pitkälle kasattu poronlihasta, puolukasta, ja satunnaisesta (herkkuliha)pyörykästä. Voisikin siis vetää johtopäätöksen, että lapsen valmistamiseen kuluu pääasiassa p:llä alkavia aineita. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata mahdollisen Kolmannen rakentumista. Epäilemättä silloin syödään pastilleja, perunoita ja pitsaa.

Tyttö itse on aiheuttanut ilonaiheita ottamalla elämänsä ensimmäiset askeleet! Se tapahtui viime viikolla ja oli niin jännittävää, että astelu on sittemmin saanut taas jäädä. Potalla käynti sujuu myös melko kivasti. Toisinaan Tyttö itse ilmoittaa että nyt on mentävä mutta useimmiten arvio on tehtävä naaman punaisuuden ja ähkinnän perusteella.

Ja jos iloisia uutisia oikein väkisin kaivelee niin tänään oli pitkästä aikaa mukavaa nousta myös siksi, että asunnossa oli siistiä ja ulkona paistoi aurinko. Asian eteen oli eilen tehty asia jos toinenkin. Kas kiinalaiset olympiaisännätkin sen tietävät, että aurinkoisen sään varmistaminen on vähintään yhtä työlästä kuin lapsiperheen kaksion siivoaminen.

Työmatka sujuu nyt ekologisesti bussilla. Yhteydet ovat niin hyvät, että käveltävää jää vain satoja metrejä. Bussimatka taitaa olla lisäksi autoilua nopeampaakin: Busseille on jyrätty aivan omat kaistat.

Lounastunnin jälkeen lainaan työpaikalta polkupyörän ja ajelen parin kilometrin päähän Pääkalloluolaan tapaamaan esimiestämme. Tuntuu mukavalta, että meidän pienen toimipisteemmekin olemassaolo muistetaan ja yhden miehen delegaatiomme otetaan vastaan. Matkalla pysähdyn syömään pieneen kahvilaan joka sijaitsee Alkukotimme lähellä. Siellä ei aikoinaan näkynyt ikinä ketään. Ei näy nytkään. Itse kahvila on täytetty romulla. Tilaan sämpylän. Se maksaa 6,50€! Limunaati tekee kolme ekua lisää. Johan on. Miten tästä voi keksiä mitään iloista kerrottavaa? Samassa näen pienen tussilla kirjoitetun lapun oven pielessä: Intialainen ravintula. Tulen heti hyvälle mielelle, ymmärrän mistä hyvä mieli kumpuaa: Toisten virheistä ja vastoinkäymisistä.

Ulkona paistaa yhä aurinko. Pilvet ovat pumpulia ja pehmoisia lampaita joita Pasilan TV-torni vahtii. Sämpylästä valuu rasvaa paidanrinnuksilleni ja limsa on lämmintä. Tämä on elämää. 

Olympiarauhaa

Kahdennetkymmenennetseitsemännet kesäolympialaiset avattiin Kiinan Pekingissä perjantaina. Maailman katseet kiinnittyivät televisioruutuihin. Isännät olivat luoneet valtavan spektaakkelin: Stadionin yllä leijuvia hahmoja, paperikääröjä ja ilotulitusta. Ensimmäisinä suomalaisina huippuosaajina tulikokeeseen joutuvat vuosia ankarasti harjoitelleet selostajat: Kuinka kaipaankaan 1970-lukua ja kaikkia niitä omintakeisia tapoja lausua sana olympialaiset. Samaan aikaan toisaalla: Venäjä kyykyttää Georgiaa Abhasiassa. Konflikti laajenee avoimeksi sodaksi. Stadionin ylle repeää punaisia tulikukkia jotka himmenevät nopeasti Pekingin saasteisiin. Vuorokautta myöhemmin Japanin Nagasakissa muistellaan puolestaan Fat Mania ja vuotta 1945. Kaikki muistuttaa kummasti Kummelin Montreaux -sketsiä The World in flames - Meanwhile in Sweden.

En ehdi seuraamaan avajaisia teeveestä. En henkilökohtaisesti juuri muutenkaan pidä siitä, että Kiinassa pidetään suuret urheilukilpailut. Mutta kuten hyppelijä Tommi Evilä viisaasti sanoi, on maailmassa paljon muutakin kuin ihmisoikeudet. Evilää ei sentään Amnesty International kepittänyt protestoimaan kuten suomalaisia heittäjiä Tero Pitkämäkeä ja Teemu Wirkkalaa. Onneksi he ehtivät perua protestinsa ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtui.

Perjantai on melko normaali työpäivä. Mitä nyt Äiti soittaa iltapäivällä hermoromahdus äänessään. Ajan autolla kotiinpäin ja löydän hänet Tyttöä, kauppakassia ja omaa kassiaan raahaten puolimatkasta. Otan Tytön tunniksi töihin sillä meillä voi toisinaan poiketa vaikkapa lettujen syönnin merkeissä. Casual friday everyday!

Lauantain olen Tytön kanssa kotona. Satelee. Osa naruihin hirtetyistä tomaateista on mennyt poikki, lehdet alkaneet kuivua. Paistan paistinpannulla keskiviikkoista kasvispataa. Se maistuu omituiselta, marinaadi on hionnut lihakimpaleiden pintaan. Illalla ajamme rattailla Nesteelle ostamaan Nestlén suklaata. Aah. Niin kotoisan ylikansallista. Töistä palaava Äiti löytää minut apaattisena sohvalta. Tekstitelevision mukaan tilanne Georgiassa on paha; Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on lähetetty sinne Etyjin tarkkailijana. Pekingissä taasen paikallinen mies on puukottanut kahta amerikkalaisturistia ja tehnyt sitten itsemurhan.

Sunnuntaina käymme Tytön kanssa maaseudulla katsomassa taloa. En haluaisi mennä, mutta Äiti soittaa töistä ja pakottaa... Vähässä on suomalaimiehen itsenäisyys, oi hellahuoneet, peräkammarit ja vinttien sivukaiset! Talolle on pitkä matka ja Tyttö nukahtaa punaisessa, froteisessa karhupuvussaan. Jos kisat olisi pidetty Kiinassa ennen vanhaan olisi Tyttö voinut olla kisamaskotti; iloinen, pieni Ni Hao-karhu.

Ajelemme aina vain pienempiä teitä ja mieleeni muistuu Tytön serkun toteamus Kintauden mökkitiestä: Mitä sitten, jos tie muuttuu pienemmäksi ja pienemmäksi? Tuleeko siitä lopulta vain molekyyli? Kyllä tulee, sanoo viisas Eno. Molekyylin päässä on viimein etsimämme talo. Ei kuitenkaan Etsimämme Talo, vaan talo, jota tänään etsimme. Se ei ole tuleva kotimme vaikka onkin vanha hirsitalo.

Talon eteisessä haiskahtaa. Välittäjän mukaan se johtuu vessassa olevasta kissanpurkista. Mutta vessassa ei haise. Vain eteinen haisee. Talossa on paljon kivaa. Mutta taas paljon sellaista mistä en pidä. Kuten hiekalla täytetty kuistinperustus. "Kuolemanlaatta. Tapaamme siis jälleen," tuumin. Lisäksi talossa on kummallisen "valkaistunut" kellari joka tuoksahtaa etäisesti, hmmm, homeelta? Toinen puoli talosta on välittäjän mukaan "kengitetty", eli alimmat hirret on vaihdettu. Saman puolen lattia myös tehty kokonaan uudestaan ja väliseinän hirsiä sahattu seinän avaamiseksi. Alapohjan tarkistusluukut on muurattu kiinni. Muistan myyjän kertoneen puhelimessa talossa sijainneen aikanaan sisäsaunan. Sitä ei enää ole. Olisivatko korjaukset tehty vanhan saunan osioon? Ehkäpä. Sitä meille ei kuitenkaan kerrota.

Pihalla on omenapuita, marjapensaita, kioskin näköinen rakennelma ja koirankoppi. Tyttö kävelee tukemanani ja hihkuu. Nuori pari nousee pihassa sijaitsevan pienen kallion päälle. Miehen kasvoilla on tuskallisen näköinen hymy. Hän näyttää Alexander Stubbilta. "Nasu", hän sanoo ääni väristen,"tää on ihan täydellinen!" Nainen hymyilee takaisin ja hyväilee omenapuunoksaa. Hänellä on liian pienet hunajanväriset ratsastushousut. Ne ovat imeytyneet hänen haaruksiinsa. Otan Tytärtäni kädestä sillä kaikki on liian rivoa ja on muutenkin jo aika lähteä. Autossa ajattelen Georgiaa ja Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa ja Venäjää ja sukupuolielimiä ja sukupuolielämää ja toivon, että Etyjin tarkkailija Stubb pärjää Georgiassa kaksoisolentoaan paremmin.

Illalla leikkaan pensasaitamme ja etupihan kituliaan nurmen. Sitten siirryn takapihalle. Se on viidakko. Etanat rutisevat jalkojeni alla kuin toisinajattelijoiden luut. Äiti ja Tyttö tekevät rahkaa sisällä. Uutisissa mellakkapoliisi hakkaa tiibetiläisiä Katmandussa. Matti Vanhanen kertoo keskustelleensa tiukasti ihmisoikeuksista Kiinan johtajien kanssa. Vanhanen on Olympialaisten avajaisissa tavannut nopeasti myös Venäjän entisen presidentin Vladimir Putinin mutta ei ilmeisesti ehtinyt muuta kuin huikata nopeat privyetit. Vaihdamme kanavaa: Subin pseudoviihdetuutista tulee Rokkarille morsian. Se hämmentää mutta on kuitenkin mukavaa vaihtelua Stubbtv:n tarjontaan.

Maanantaina olen täysin vetämättömissä. Auton akkukin on mystisesti tyhjä. Istun kuskinpenkillä ja painan pääni rattiin. Ei äänimerkkiä! Avaan konepellin. Akun kengät ovat kauniiden hapettumien peitossa. En viitsi harjata niitä pois sillä ne ovat korallia. Jostain syystä negatiivinen napa on sininen ja positiivinen rusehtava.

Myöhästyn bussista kolmellakymmenellä sekunnilla. Se vilahtaa edestäni mutta en jaksa edes heiluttaa. Haen kioskilta kahvia ja istun pysäkille. Olen töissä puoli tuntia myöhässä. Kukaan ei huomaa. Olen näkymätön. Kuulen Henri Häkkisen ampuneen pronssia. Hopeaa ampunut kiinalainen itkee pettymyksestä. Hän hävisi kotiyleisön edessä mutta ei se mitään. Onneksi Kiina on nykyään vapaa ja sivistynyt valtio, maailman keskus ja Keskustan valtakunta. Siksipä Matti Vanhanenkin on siellä ja Alexander Stubb Georgiassa.

Marionetit

Koti-isän kuolema on osoittautunut Lapselle kovaksi palaksi. Hänestä on tullut sylinkipeä, huonosti nukkuva öisinkin Koti-isää etsivä rassukka. Tomaatitkin ovat väsyneitä. Ne makaavat pitkin pituuttaan patiolla tuetuista kohdista omituisesti taittuen. Osassa on jo pieniä tomaattejakin: Kovia pieniä pallukoita, vielä vihreitä.

Keskiviikkona on Isän vuoro olla Lapsen kanssa kotona. Alku on rankkaakin rankempaa: Lapsi itkee yön läpi tunnin välein heräillen mutta nousee jo ennen kahdeksaa. Koetan jatkaa unia, onhan Äiti vielä paikalla. Turha toivo. Sovinismini jyrätään kukkakassin heilahduksella. Mikäköhän Syntymättömän sukupuoli mahtaa olla?

Viemme Äidin töihin ja käymme kaupassa. Kerran Äidin kanssa ja kerran ilman. Pää on pesusieni ja aivot emmentalia eikä ostoslista viihdy reikäisessä juustossa. Potan kanssakin käy kuin Pekalle susien kanssa: Parin väärän hälytyksen ja potalla istumisen jälkeen vaippa täyttyy ja pysyy täynnä. Koko kesän kestänyt kuivaksi kouluttaminen uhkaa valua kuiviin. Muistan, mitä kitaransoiton opettajani sanoi parin vuotta sitten kun kerroin hänelle käyneeni musiikin teoriatunneilla useiden vuosien ajan: "Kaikki se aivan turhaan!"

Iltapäivällä Tyttö nukahtaa. Siivoan. Pesen astioita. Muistan koneeseen unohtuneet pyykit: Ne ovat olleet märkinä koneessa vain alle vuorokauden joten ummehtuneen hajun saanee pois pelkästään kuivattamalla. Ripustan vaatteet telineille ja ovien päälle. Väsymys piirittää minua kuin susilauma divisioonastaan eksynyttä saksalaissotilasta Stalingradin liepeillä. Menen hetkeksi lepäämään, suljen silmäni ja vajoan. Vajoan jonnekin pehmeään. Siellä ei ole isejä eikä äitejä, ei lapsia, pesukoneita, likaa lattialla, tomaattejakaan. Sitten joku kuiskaa pienellä äänellä "täällä" ja henkeni imaistaan takakautta takaisin ruumiiseeni. Palaan pumpulista todellisuuteen: Kipujen, särkyjen, kolotusten ja väsymyksen maailmaan. Silmäni pyrkivät sulkeutumaan mutta sängyn laidalla hihkuva Tyttö hieroo unihiekat luomiin: "Jos nukahdat, Tyttö putoaa ja joudutte päivystykseen" huutaa neuroottinen suojelusenkeli. On noustava. Kiroan. Viiden minuutin unet ovat vain pahentaneet tilannetta.

Myöhemmin ajamme linja-autolla kaupunkiin. Vaunut ovat kesän aikana jotenkin lätsähtäneet. Ihmekös tuo, ne olivat kahden kuukauden ajan sullottuina inkontinenssista kärsivään takakonttiin.

Käymme Musiikki Fazerilla katselemassa soittimia. Kaikkea voisi ostaa jos olisi rahaa. Kuten teräskielisen puoliakustisen kitaran. Tai kiiltävän kauniin dobrokitaran. Tai symbaalit. Tai pari tinapilliä. Munniharpun, sähkösellon tai urut. Ostamme paketin kitarankieliä. Ne ovat Darcot, maksavat tarjouslaatikossa 6 €.

Fazerilta ajamme vaunuilla alas Rautatientorille tapaamaan Yhdistyksen puheenjohtajaa. Istumme Aleksis Kiven patsaan auringon puoleiselle jalustalle odottelemaan. Kiven varjopuolet ovat jo täynnä. Niillä istuu kirjailijannäköisiä miehiä tölkit käsissään. He ovat sisäistäneet Erno Paasilinnan lausahduksen kirjailijaksi tulemisesta hyvin mutta eivät ole vielä alkaneet kirjoittaa. Osalla on taas työhaalarit yllään. He ovat todennäköisesti viettämässä varjopekkasta. Silloinhan mennään aamulla töihin, puetaan haalarit ylle mutta työkalupakin asemesta avataankin juomat.

Illalla laitan pitkästä aikaa ruokaa. Teen kasvisgratiinia jota piristän sianlihalla. Bussimatkan nukkunut Tyttö on huomionkipeä ja äreä. Hän roikkuu jaloissani ja sanoo "tuhma!" kun otan vuoan uunista. Hyvin on näemmä oppi mennyt perille!

Kevyt kasvisgratiini

Vajaa kilo pottua

Pari porkkanaa

Pari sipulia

Puolikas kesäkurpitsa

800 grammaa marinoituja sianlihavartaita

Puolikas kesäkurpitsa

Tötteröllinen ruokakermaa

Garam masalaa

Timjamia

Juustonjämät

Lämmitetään uuni kahteensataanviitenkymmeneen asteeseen.

Viipaloidaan perunat ja porkkanat ja halotaan sipulit. Keitetään tovi.

Revitään tikut sianlihavartaista ja leikataan vartaat saksilla pienemmiksi.

Otetaan vuoka johon edellä mainitut aineet sekä kesäkurpitsan viipaleet sijoitellaan vapaamuotoisesti.

Raastetaan ja siivutetaan päälle runsaasti juustoa kesän yli jääkaapissa muhineista juustonkannikoista.

Sekoiteetaan hieman timjamia ja masalaa ruokakermaan. 

Lorotellaan kerma komeuden ylle.

Haudutellaan uunissa tunnin verran. Jäähdytetään. Syödään.

Syönnin jälkeen tunnen olevani vanhanaikainen siannahkainen jalkapallo. Se on täytetty sianlihalla. Vaapun ulos laittamaan tomaatintaimia kuriin. Sidon kalastajanlankaa räystään alalautaan ja tomaatit lankaan. Ne seisovat kuin asennossa ikkunamme alla mutta löpsähtävät heti kun laitan oven kiinni. Tyttö laittaa Barcelona Buss Turisticin kuulokkeet päähänsä ja yrittää tunkea toista päätä pistokkeeseen. Hämärä laskee. Tomaattien varjoista tulee pelottava nukketeattiryhmä ulkoavaruudesta. Emme kuitenkaan jää katsomaan esitystä. Me menemme nukkumaan.

Väsymyksen paluu

Tähän on taas tultu: Loputtomaan ja kaikensyövään väsymykseen. Siihen putoaminen on nopeaa ja siksi rankkaa. Puolen vuoden Koti-isyys ja sen mukana tullut mielenvirkeys pyyhkiytyvät pois. Häviän jälleen yhden taistelun apatiaa vastaan. Muutun umpioksi, sulkeutuvaksi osterinkuoreksi.

Ensimmäinen töistäpaluu saa aikaan vielä sankarin vastaanoton. Isää ollaan kaivattu ja odotettu! Serpentiiniä, serpentiiniä! Syöttötuolissa istuu pieni hymyilevä naama joka innoissaan esittelee uusia palikoita. Äiti on ruoanlaittopuuhissa, kirjastossakin käynyt. Hiukset pestyinä, puhtaissa vaatteissa. Juhlavaa. Ja niin väliaikaista. Ikävä kyllä.

Leikin Lapsen kanssa Äidin valmistaessa ruokaa. Syönnin jälkeen kaivamme kylpyankat laatikosta ja Tyttö kylpee innoissaan. Mieleeni muistuu samalla, että olenkin viimeksi kylvettänyt Tytön kaksi asuntoa sitten. Se oli vielä, niin koskas se olikaan? Taisi ollakin viime vuoden puolella... Mitenkähän tässä on näin päässyt käymään?

Tytön nukuttaminen kestää yli tunnin. Hän heräilee jatkuvasti, itkee ja huutaa "Isää". Hampaitakin on taas tulossa mutta tämä taitaa olla eroahdistusta. Annamme varmuudeksi Panadolia. Se ei auta. Tyttö heräilee läpi yön noin tunnin välein tarkastaakseen että Isä on paikalla. Isä heräilee noin tunnin välein tarkastaakseen että Tyttö hengittää. Tämä tarkoittaa puolen tunnin unia kerrallaan. Mutta mitäpä siitä. Tämä on sitä, mitä kutsutaan elämäksi.

Aamulla töissä keitän ensimmäisenä kahvit. Sitten avaan koneen. Olen saanut yhden sähköpostin. Syksyn ensimmäinen hankkeeni on hyväksytty. Olen palannut! Budjetti on 19,68 €. Siitä on jo poistettu ALV. Sähköpostin luvun jälkeen vilkaisen salaa Mtv3:n nettisivuja. Otsikko kertoo, että herpes jyllää nuorten ranskalaisten osterien joukossa. Kasvuolosuhteiden ollessa loistavia ne ovat keskittyneet kasvattamaan vain sukupuolielimiään immuunijärjetelmänsä unohtaen. Ulkona on syksyistä. Nettiradiosta raikaa ranskalaiseen vesialtaaseen niin ikään aikoinaan jäykistyneen Jim Morrisonin lopunajan ääni: Summer's almost gone... No niinpä on. Ja nuoret osteritkin sen tuntuvat tietävän.

Koti-isän kuolema

Kesä on päättymässä. Harmaat pilvet peittävät taivaan. Sateen uhka leijuu yllämme. Pihjalanmarjat loistavat punaisina. Koti-isyys on ohi.

Palasin työhön tänä aamuna. Fiilis ei ole kaksinen. Ei se ole työn vika, ei työnteonkaan vika. Koti-isänä olo oli vain jotain sellaista, mistä ei haluaisi luopua.

Lapsen kanssa kotona oleminen on helpottanut aamuherätyksiäni. Ainakin tänään. Aloitin työt jo seitsemältä. Vai aloitinko sittenkään? En, jos työksi lasketaan vain tuottava toiminta. Kyllä, jos työksi lasketaan työpaikan seinien sisällä oleilu. Hommien aloittamista haittasi erilaisten salasanojen salaperäinen unohtuminen. Ainoa laite, jonka sain käyntiin ennen kello kahdeksaa oli kahvinkeitin. Hyvä niin. Olisi ollutkin ikävää odotella tyhjä kahvikuppi kädessä kollegaa
joka muistaisi kahvinkeittimen salasanan.

Äiti ja Tytär soittelevat puolenpäivän aikaan. Hommat ovat jo käynnistyneet. Kotona. Tytär on etsiskellyt Isää joka puolelta ja messuaa kovasti puhelimeen. Erotan sanan "äiti". Se on Tytön nykyinen lempisana "isän" lobbauksesta huolimatta.

Päivän tunne on haikeus. Se hiiviskelee siellä täällä vanhan talon nurkissa, ujeltaa peltikaton liepeissä, heiluttelee työhuoneen ikkunan alaisen vaahteran lehtiä. Mietiskelen Tyttären tekemisiä, ajattelen Syntymättömän syntymää. Laadin pari päiväämätöntä loma-anomusta myöhempiin tarkoituksiin. Olisiko syytä täyttää parit hoitorahahakemukset Kelalle sitten aikanaan postittaviksi? Kantapään kautta opittuna tiedän nyt, että hakemukset on syytä laittaa liikkeelle hyvissä ajoin. Mikäköhän virkailijani nimi oli? Taisi olla Pirjo. Kesä- ja heinäkuun Kelakorvauksethan ovat tulossa perjantaina saamani päätöksen mukaan jo 31.8.2008! Hienoa.

Kesä oli mukava mutta se loma... Sen me viettänemme näillä näkymin joskus vuoden 2020 tienoilla. Ilmastonlämpenemisen ansiosta silloin voi myös paremmat kelit kuin tänä vuonna. Nehän olivat: Sadetta, tihkusadetta, kaatosadetta, raekuuroja ja erittäin paksua sumua. Jos jotain, niin saimme kuitenkin kokea sadetta eri paikoissa. Istuimme autossa Hiidenmaalla kaatosateessa. Luimme dekkareita tihkusateessa Virroilla. Vietimme viikon Kintaudella jatkuvassa sateessa. Sinä aikana Ylä-Kintausjärven pinta nousi kolmekymmentä senttiä. Mökkipihasta tuli suo. Järvestä tuli suo. Automme haisi suolle. Vettä tuli niin paljon, että sain hinattua vanhan jollan polkua pitkin viisisataa metriä yläpihalle ja kaatopaikkakuormaan.

Kesken pahimman sateen saimme kutsun Uuratjärvelle sukulaisten mökille. Siellä paistoi aurinko. Ihmiset nauttivat ulkoilmasta ilman masokistisia taka-ajatuksia. Drinkkiin ei tarvinnut laittaa varjoa vain että se ei laimenisi. Se oli kummallista. Myöhemmin palasimme oman pilvemme alle ensin Kintaudelle ja sitten Uurasjärven rantamille. Niin pienestä voi ihmisen onni olla kiinni. Yhdestä kirjaimesta.

Mitä kaikkea hienoa menetimmekään huonojen säiden takia? Ajoimme Palokan Kunnallistekniikan museon ohi sateessa mutta emme viitsineet poiketa. Nyt meidän on odotettava aina ensi kesään jos haluamme nähdä miten palokkalainen ulkohuussi edistyi sisävessaksi ja miten avoviemärit ja ojat saatiin kulkemaan siististi maan alla.

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Ulkokasveja ei ole juuri tarvinnut kastella tänä kesänä ja ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen Kintaudella ei tarvinnut kantaa tiskivesiä järvestä. Riitti, kun laittoi ämpärin pihalle. Se täyttyi. Kymmenessä minuutissa.

Tyttären kävelynopettelua huono kesä taisi hidastaa. Vaiko sittenkin nopeuttaa? Onhan epämääräisen huojuvia askelia helpompaa ottaa kun koko jalkaterä on tukevasti juntattu märkään mutaan. Muutoinkin Tytön leikit alkoivat hauskan mökkiloman loppuvaiheissa olla jo oikeastaan aika huolestuttavia: Lattian pesua omalla rätillä ja steariinin kaivamista tikulla lämpökynttilästä syöntiä varten. Oli lähdettävä pois ennen vauvamaisten kaulapoimujen muuttumista kiduksiksi ja nahan kasvamista varpaidenväliin. Reikänä emmentalissa Kintauden mummunmökin rantasaunasta löytyi vielä kosteusvaurio. Se ei juuri silmäkulmiamme kostuttanut. Ihmeellisempää olisi kai ollut löytää sieltä mitään kuivaa, omat korvantakuset mukaanluettuina.

Edellä kirjattuja ajatellen paluu töihin ei sittenkään tainnut tulla huonoon hetkeen. Tai oikeastaan. Se ei olisi voinut tulla pahempaan hetkeen: Palasin töihin kuukausi ennen kuin Äiti jää seuraavalle äitiyslomalle. Ja kukako Lasta hoitaa tämän väliajan? Me tietysti, Isä ja Äiti sillä Koti-isä on kuollut. Hän uhrasi itsensä kapitalismin alttarille eikä siitä ollut mitään hyötyä. Siis kauan eläköön Koti-isä!

Virrat, 28.7.2008

Hornet raapaisee

vanan yllemme:

Liitua

taivaan siniseen

tauluun