Kahdennetkymmenennetseitsemännet kesäolympialaiset avattiin Kiinan Pekingissä perjantaina. Maailman katseet kiinnittyivät televisioruutuihin. Isännät olivat luoneet valtavan spektaakkelin: Stadionin yllä leijuvia hahmoja, paperikääröjä ja ilotulitusta. Ensimmäisinä suomalaisina huippuosaajina tulikokeeseen joutuvat vuosia ankarasti harjoitelleet selostajat: Kuinka kaipaankaan 1970-lukua ja kaikkia niitä omintakeisia tapoja lausua sana olympialaiset. Samaan aikaan toisaalla: Venäjä kyykyttää Georgiaa Abhasiassa. Konflikti laajenee avoimeksi sodaksi. Stadionin ylle repeää punaisia tulikukkia jotka himmenevät nopeasti Pekingin saasteisiin. Vuorokautta myöhemmin Japanin Nagasakissa muistellaan puolestaan Fat Mania ja vuotta 1945. Kaikki muistuttaa kummasti Kummelin Montreaux -sketsiä The World in flames - Meanwhile in Sweden.
En ehdi seuraamaan avajaisia teeveestä. En henkilökohtaisesti juuri muutenkaan pidä siitä, että Kiinassa pidetään suuret urheilukilpailut. Mutta kuten hyppelijä Tommi Evilä viisaasti sanoi, on maailmassa paljon muutakin kuin ihmisoikeudet. Evilää ei sentään Amnesty International kepittänyt protestoimaan kuten suomalaisia heittäjiä Tero Pitkämäkeä ja Teemu Wirkkalaa. Onneksi he ehtivät perua protestinsa ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtui.
Perjantai on melko normaali työpäivä. Mitä nyt Äiti soittaa iltapäivällä hermoromahdus äänessään. Ajan autolla kotiinpäin ja löydän hänet Tyttöä, kauppakassia ja omaa kassiaan raahaten puolimatkasta. Otan Tytön tunniksi töihin sillä meillä voi toisinaan poiketa vaikkapa lettujen syönnin merkeissä. Casual friday everyday!
Lauantain olen Tytön kanssa kotona. Satelee. Osa naruihin hirtetyistä tomaateista on mennyt poikki, lehdet alkaneet kuivua. Paistan paistinpannulla keskiviikkoista kasvispataa. Se maistuu omituiselta, marinaadi on hionnut lihakimpaleiden pintaan. Illalla ajamme rattailla Nesteelle ostamaan Nestlén suklaata. Aah. Niin kotoisan ylikansallista. Töistä palaava Äiti löytää minut apaattisena sohvalta. Tekstitelevision mukaan tilanne Georgiassa on paha; Suomen ulkoministeri Alexander Stubb on lähetetty sinne Etyjin tarkkailijana. Pekingissä taasen paikallinen mies on puukottanut kahta amerikkalaisturistia ja tehnyt sitten itsemurhan.
Sunnuntaina käymme Tytön kanssa maaseudulla katsomassa taloa. En haluaisi mennä, mutta Äiti soittaa töistä ja pakottaa... Vähässä on suomalaimiehen itsenäisyys, oi hellahuoneet, peräkammarit ja vinttien sivukaiset! Talolle on pitkä matka ja Tyttö nukahtaa punaisessa, froteisessa karhupuvussaan. Jos kisat olisi pidetty Kiinassa ennen vanhaan olisi Tyttö voinut olla kisamaskotti; iloinen, pieni Ni Hao-karhu.
Ajelemme aina vain pienempiä teitä ja mieleeni muistuu Tytön serkun toteamus Kintauden mökkitiestä: Mitä sitten, jos tie muuttuu pienemmäksi ja pienemmäksi? Tuleeko siitä lopulta vain molekyyli? Kyllä tulee, sanoo viisas Eno. Molekyylin päässä on viimein etsimämme talo. Ei kuitenkaan Etsimämme Talo, vaan talo, jota tänään etsimme. Se ei ole tuleva kotimme vaikka onkin vanha hirsitalo.
Talon eteisessä haiskahtaa. Välittäjän mukaan se johtuu vessassa olevasta kissanpurkista. Mutta vessassa ei haise. Vain eteinen haisee. Talossa on paljon kivaa. Mutta taas paljon sellaista mistä en pidä. Kuten hiekalla täytetty kuistinperustus. "Kuolemanlaatta. Tapaamme siis jälleen," tuumin. Lisäksi talossa on kummallisen "valkaistunut" kellari joka tuoksahtaa etäisesti, hmmm, homeelta? Toinen puoli talosta on välittäjän mukaan "kengitetty", eli alimmat hirret on vaihdettu. Saman puolen lattia myös tehty kokonaan uudestaan ja väliseinän hirsiä sahattu seinän avaamiseksi. Alapohjan tarkistusluukut on muurattu kiinni. Muistan myyjän kertoneen puhelimessa talossa sijainneen aikanaan sisäsaunan. Sitä ei enää ole. Olisivatko korjaukset tehty vanhan saunan osioon? Ehkäpä. Sitä meille ei kuitenkaan kerrota.
Pihalla on omenapuita, marjapensaita, kioskin näköinen rakennelma ja koirankoppi. Tyttö kävelee tukemanani ja hihkuu. Nuori pari nousee pihassa sijaitsevan pienen kallion päälle. Miehen kasvoilla on tuskallisen näköinen hymy. Hän näyttää Alexander Stubbilta. "Nasu", hän sanoo ääni väristen,"tää on ihan täydellinen!" Nainen hymyilee takaisin ja hyväilee omenapuunoksaa. Hänellä on liian pienet hunajanväriset ratsastushousut. Ne ovat imeytyneet hänen haaruksiinsa. Otan Tytärtäni kädestä sillä kaikki on liian rivoa ja on muutenkin jo aika lähteä. Autossa ajattelen Georgiaa ja Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa ja Venäjää ja sukupuolielimiä ja sukupuolielämää ja toivon, että Etyjin tarkkailija Stubb pärjää Georgiassa kaksoisolentoaan paremmin.
Illalla leikkaan pensasaitamme ja etupihan kituliaan nurmen. Sitten siirryn takapihalle. Se on viidakko. Etanat rutisevat jalkojeni alla kuin toisinajattelijoiden luut. Äiti ja Tyttö tekevät rahkaa sisällä. Uutisissa mellakkapoliisi hakkaa tiibetiläisiä Katmandussa. Matti Vanhanen kertoo keskustelleensa tiukasti ihmisoikeuksista Kiinan johtajien kanssa. Vanhanen on Olympialaisten avajaisissa tavannut nopeasti myös Venäjän entisen presidentin Vladimir Putinin mutta ei ilmeisesti ehtinyt muuta kuin huikata nopeat privyetit. Vaihdamme kanavaa: Subin pseudoviihdetuutista tulee Rokkarille morsian. Se hämmentää mutta on kuitenkin mukavaa vaihtelua Stubbtv:n tarjontaan.
Maanantaina olen täysin vetämättömissä. Auton akkukin on mystisesti tyhjä. Istun kuskinpenkillä ja painan pääni rattiin. Ei äänimerkkiä! Avaan konepellin. Akun kengät ovat kauniiden hapettumien peitossa. En viitsi harjata niitä pois sillä ne ovat korallia. Jostain syystä negatiivinen napa on sininen ja positiivinen rusehtava.
Myöhästyn bussista kolmellakymmenellä sekunnilla. Se vilahtaa edestäni mutta en jaksa edes heiluttaa. Haen kioskilta kahvia ja istun pysäkille. Olen töissä puoli tuntia myöhässä. Kukaan ei huomaa. Olen näkymätön. Kuulen Henri Häkkisen ampuneen pronssia. Hopeaa ampunut kiinalainen itkee pettymyksestä. Hän hävisi kotiyleisön edessä mutta ei se mitään. Onneksi Kiina on nykyään vapaa ja sivistynyt valtio, maailman keskus ja Keskustan valtakunta. Siksipä Matti Vanhanenkin on siellä ja Alexander Stubb Georgiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti