Koti-isän kuolema

Kesä on päättymässä. Harmaat pilvet peittävät taivaan. Sateen uhka leijuu yllämme. Pihjalanmarjat loistavat punaisina. Koti-isyys on ohi.

Palasin työhön tänä aamuna. Fiilis ei ole kaksinen. Ei se ole työn vika, ei työnteonkaan vika. Koti-isänä olo oli vain jotain sellaista, mistä ei haluaisi luopua.

Lapsen kanssa kotona oleminen on helpottanut aamuherätyksiäni. Ainakin tänään. Aloitin työt jo seitsemältä. Vai aloitinko sittenkään? En, jos työksi lasketaan vain tuottava toiminta. Kyllä, jos työksi lasketaan työpaikan seinien sisällä oleilu. Hommien aloittamista haittasi erilaisten salasanojen salaperäinen unohtuminen. Ainoa laite, jonka sain käyntiin ennen kello kahdeksaa oli kahvinkeitin. Hyvä niin. Olisi ollutkin ikävää odotella tyhjä kahvikuppi kädessä kollegaa
joka muistaisi kahvinkeittimen salasanan.

Äiti ja Tytär soittelevat puolenpäivän aikaan. Hommat ovat jo käynnistyneet. Kotona. Tytär on etsiskellyt Isää joka puolelta ja messuaa kovasti puhelimeen. Erotan sanan "äiti". Se on Tytön nykyinen lempisana "isän" lobbauksesta huolimatta.

Päivän tunne on haikeus. Se hiiviskelee siellä täällä vanhan talon nurkissa, ujeltaa peltikaton liepeissä, heiluttelee työhuoneen ikkunan alaisen vaahteran lehtiä. Mietiskelen Tyttären tekemisiä, ajattelen Syntymättömän syntymää. Laadin pari päiväämätöntä loma-anomusta myöhempiin tarkoituksiin. Olisiko syytä täyttää parit hoitorahahakemukset Kelalle sitten aikanaan postittaviksi? Kantapään kautta opittuna tiedän nyt, että hakemukset on syytä laittaa liikkeelle hyvissä ajoin. Mikäköhän virkailijani nimi oli? Taisi olla Pirjo. Kesä- ja heinäkuun Kelakorvauksethan ovat tulossa perjantaina saamani päätöksen mukaan jo 31.8.2008! Hienoa.

Kesä oli mukava mutta se loma... Sen me viettänemme näillä näkymin joskus vuoden 2020 tienoilla. Ilmastonlämpenemisen ansiosta silloin voi myös paremmat kelit kuin tänä vuonna. Nehän olivat: Sadetta, tihkusadetta, kaatosadetta, raekuuroja ja erittäin paksua sumua. Jos jotain, niin saimme kuitenkin kokea sadetta eri paikoissa. Istuimme autossa Hiidenmaalla kaatosateessa. Luimme dekkareita tihkusateessa Virroilla. Vietimme viikon Kintaudella jatkuvassa sateessa. Sinä aikana Ylä-Kintausjärven pinta nousi kolmekymmentä senttiä. Mökkipihasta tuli suo. Järvestä tuli suo. Automme haisi suolle. Vettä tuli niin paljon, että sain hinattua vanhan jollan polkua pitkin viisisataa metriä yläpihalle ja kaatopaikkakuormaan.

Kesken pahimman sateen saimme kutsun Uuratjärvelle sukulaisten mökille. Siellä paistoi aurinko. Ihmiset nauttivat ulkoilmasta ilman masokistisia taka-ajatuksia. Drinkkiin ei tarvinnut laittaa varjoa vain että se ei laimenisi. Se oli kummallista. Myöhemmin palasimme oman pilvemme alle ensin Kintaudelle ja sitten Uurasjärven rantamille. Niin pienestä voi ihmisen onni olla kiinni. Yhdestä kirjaimesta.

Mitä kaikkea hienoa menetimmekään huonojen säiden takia? Ajoimme Palokan Kunnallistekniikan museon ohi sateessa mutta emme viitsineet poiketa. Nyt meidän on odotettava aina ensi kesään jos haluamme nähdä miten palokkalainen ulkohuussi edistyi sisävessaksi ja miten avoviemärit ja ojat saatiin kulkemaan siististi maan alla.

Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Ulkokasveja ei ole juuri tarvinnut kastella tänä kesänä ja ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen Kintaudella ei tarvinnut kantaa tiskivesiä järvestä. Riitti, kun laittoi ämpärin pihalle. Se täyttyi. Kymmenessä minuutissa.

Tyttären kävelynopettelua huono kesä taisi hidastaa. Vaiko sittenkin nopeuttaa? Onhan epämääräisen huojuvia askelia helpompaa ottaa kun koko jalkaterä on tukevasti juntattu märkään mutaan. Muutoinkin Tytön leikit alkoivat hauskan mökkiloman loppuvaiheissa olla jo oikeastaan aika huolestuttavia: Lattian pesua omalla rätillä ja steariinin kaivamista tikulla lämpökynttilästä syöntiä varten. Oli lähdettävä pois ennen vauvamaisten kaulapoimujen muuttumista kiduksiksi ja nahan kasvamista varpaidenväliin. Reikänä emmentalissa Kintauden mummunmökin rantasaunasta löytyi vielä kosteusvaurio. Se ei juuri silmäkulmiamme kostuttanut. Ihmeellisempää olisi kai ollut löytää sieltä mitään kuivaa, omat korvantakuset mukaanluettuina.

Edellä kirjattuja ajatellen paluu töihin ei sittenkään tainnut tulla huonoon hetkeen. Tai oikeastaan. Se ei olisi voinut tulla pahempaan hetkeen: Palasin töihin kuukausi ennen kuin Äiti jää seuraavalle äitiyslomalle. Ja kukako Lasta hoitaa tämän väliajan? Me tietysti, Isä ja Äiti sillä Koti-isä on kuollut. Hän uhrasi itsensä kapitalismin alttarille eikä siitä ollut mitään hyötyä. Siis kauan eläköön Koti-isä!