Iso M

On hankalaa palata taaksepäin, edes muutamaa päivää sillä yhtäkkiä kaikki päivät ovat yhtä pötköä. Yö ei ole pimeä päivä, lauloi CMX – yhtye vuosia sitten. No ei ole, ei, tuumin, ajaessani tyhjentämistä vartovan peräkärryn kanssa uudelta talolta vanhaan kotiin. Eikä päivän pitäisi olla valoisa yö, sanoo ääni sisälläni. No ei pitäisi, ei sitäkään, ajattelen. Mutta sellaisiksi ne tuntuvat venyvän. Olen autoileva unissakävelijä, päivänvalon kestävä kuutamourakoitsija. Isä, aviomies, opiskelija, esimies ja alainen. Kaikki tämä. Yhdessä ja samassa mustelmaisessa mutta kovin reikäisessä nahkapussissa.

Toisaalta tämä on mukavaa. Tunnen itseni tarpeelliseksi, Mieheksi isolla Ämmällä vaikka naisia ei sellaisiksi enää saakaan kutsua. Lihakset ovat kipeitä omituisista paikoista. Omituiset lihakset ovat kipeitä omituisista paikoista. Omituista, tuumin. Yhtä kaikki, ajaessani vinhaa vauhtia vaappuva vanerivaunu perässäni Vantaalta tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin. Radio soittaa Dave Lindholmin kipaletta Näinä öinä ja virkistyn niin, että alan ajatella kirjoittamista. Siteeraan jopa itseäni kolme lausetta sitten.

Tavaroiden keräily taloon jatkuu omalla painollaan painavasti. Haen kerrostalon kellariovia Kampista, kaapinovia Kierrätyskeskuksesta. Kaapinovien hinta on kummasti taas noussut. Nyt ne maksavat 15 € kappale. Pienet yläovetkin! Hermostun myyjälle. Hän kehottaa menemään Metsänkylän Navettaan, Rakennusapteekkiin. Kerron niissä käyneeni. Myyjä kehottaa tutkimaan uuden peilioven hintaa. Kerron senkin tehneeni. Vastineeksi kerron myyjälle, että on törkeää hinnoitella ihmisten ilmaiseksi tuomia tavaroita lärviperusteisesti, että on törkeää rahastaa sellaisessa paikassa kuin Kierrätyskeskus. Saan alennusta. Seitsemänkymmenenviiden euron ostokset maksavatkin vain kolmekymmentäviisi euroa.

Seuraavaksi on varattava töistä vapaapäivä ja haettava lisää keittiökaapiston osia Tampereelta, ikkunoita Äetsästä. Kaiken tämän kotiseutumatkailun lisäksi on ehdittävä Mäntsälän sahalle paneelikeskusteluun, vietävä ekovillaa talolle, käytävä töissä, poikettava tutkimuksen maassa ja oltava isä. Onneksi appivanhemmat, Seinäjoen Mummu ja Vaari tulevat kylään.

Loppuviikko menee unenomaisessa tilassa ilman unta. Talosta häviää paneelia kiihtyvällä vauhdilla, lasivillaa kannetaan ulos. Eräänä päivänä myös Lankomies saapuu apuun. Tuloksena on peräkärryllinen jätettä ja paljaat seinät.

Poikkeamme talolle koko perheen voimin lauantaina. On kaunis ilma. Kaikki on pölyn peitossa. Pinnoilla on harmaata pölyä, keltaista pölyä. On ekovillaa ja lasivillaa. On sahanpurua, on Gyproc-purua. On saunan ikkunoiden alta esiin kömpiviä kärpäsiä. Ja on Poika, jolla on allerginen tapa tutustua maailmaan.

Pojan nenä menee välittömästi tukkoon. Seuraava yö on tuskaisaa kuunneltavaa, Äidille. Isä nukkuu kuin viaton lapsi mikä hän onkin. Poika viheltää kuin vesipannu, kuin hitaasti vuotava kumivene.

Sunnuntai-aamuna Tyttö herättää muun porukan hyväntahtoisella rallattelulla. Taas. Ulkona on harmaata mutta se ei haittaa sillä ikkunamme ovat harmaammat. Mummu ja Vaari ovat lähteneet ja tavarat valuneet takaisin lattialle.

Poikkeilemme talolle pitkin päivää ja iltaa. Poika viheltää, Tyttö hihkuu omiaan. Illalla Äiti käy kaupasta maitoa ja karkkia. ”Kaakkia aamupalaks,” toivoo Tyttö. Turha toivo. Hän saa karkkiaskin heti. Tytöstä on tullut jo kovin iso, ajattelen tämän laittaessa Puuha-Pete askia kauluspaitansa rintataskuun syöttötuoliin nojaillen. Kuin se olisi Työmies- tai Norttiaski, tuumin. Poika viheltää kuin tehtaan höyrypilli. Se muistuttaa: On päivän toimet aika lopettaa.

Kirkkaan sininen taivas

Kevät. Aurinko on kirkkaan sinisen keltainen pupilli ja hanget hohtavat kloorattuina hiilivetyketjuina. Jokin ei silti sovi kuvaan. Pakkanen. On kuin iso käsi olisi työntänyt tämän pesäpallomme syöttöalueelta sivuun. Aamuisin lämpötila on -10 vaikka mennään jo maaliskuun loppua.

Keskiviikkona aikataulu on tiukkaakin tiukempi. Jos aikataulu olisi vastaan kiitävä rekka ei sen ja Koti-isän väliin mahtuisi ohiajotilanteessa postimerkkiäkään.

Tutkimuksessakaan asiat eivät suju toivotulla tavalla. Heti tunnin alussa selviää, että tänään keskustellaankin harjoitteluun liittyvistä ajoista. Allekirjoittaneellahan harjoittelu on katsottu hyväksiluetuksi. Olen siis tunnilla turhaan. Taas, sanoo sarkastinen ääni moraalistani vasemmalle. En tunnista ääntä. Kanssaopiskelijat pulisevat kiitäessäni koulun kahvioon. ”Ja kerrankin kun olet tänne tullut,” sanoo eräs. Niinpä. Jos olisin ollut edellisellä tunnilla, olisin tämänkin tiennyt. Kerta kaikkiaan.

Illemmalla meininki oppilaitoksessa sakenee. Joudun ryhmätyön imemäksi ja päädyn kertomaan tehtävästä luokan eteen. Se menee mainiosti vaikka en asiasta tiedäkään. Vanhoista improvisaatioharjotuksista on yllättävää hyötyä omituisissa paikoissa, ajattelen.

Kotona on kaikki kunnossa. Ehdin syödä lautasellisen soppaa ennenkuin on aika siirtyä talolle. Rakennusrestauroija on restauroinut pois ullakolla sijainnutta saunaa. Vinttikäytävä ja yläaula ovat roskaa täynnä. Kannan sitä ulos pari tuntia ja huomaan entisen saunan ikkunoiden höyrystyvän umpeen. Liikatiiveys. Vaarallisin vastustajani. Avaan hieman ikkunan alisen lasivillaviipaleen kulmaa ja huomaan tiiviin uretaanisauman. Niinpä. Seinissä on lasivilla ja höyrynsulkumuovi ja ikkunakarmeissa uretaani. Tiivistä, tiivistä, tiivistä. Nämä sanat ovat 1980-luvun remontin ohjesanat. Ja hyvät ovat olleetkin. Kaikki on vieläkin kovin tiivistä. Vaikka ei saisikaan. Puutalon pitäisi hengittää. Meidän on muovipussiin sukeltanut lapsi, sinisenä ja henkitoreissaan, mutta yhä vielä hengissä.

Ihana elämä

Blogin yksivuotispäivä alkaa olla käsillä. Toimituksessa puhallellaan pölyjä samppanjalaseista, asetellaan serpentiinejä. Tutkitaan vanhoja tekstejä. Mietitään, pitäisikö ensimmäinen, julkaisematon blogiteksti julkaista jälkijättöisesti.

Perjantai-iltana Äiti kiehnää aihetta kuin puurolautasta ja loihee viimein lausumaan: ”Ootko huomannu, että sun teksti on muuttunut rumemmaksi viime aikoina?” On pakko vastata, että en ole. Asiaa selventääkseen Äiti tekee viittauksia historiankirjoihin, lukee ääneen vanhoja blogeja.

Lauantaina paistaa aurinko. Sininen taivas on omituisen tahrainen kun sitä katsoo makuuhuoneesta tai olohuonekeittiöstä. Siinä on pieniä sormenjälkiä ja hilloa, pienen nenän painamia. Meitä se ei haittaa sillä nyt on vapaapäivä.

Isä saa nukkua myöhään. Tänään se tarkoittaa varttia vaille yhdeksään asti. Sitten syömme hyvän aamiaisen. On mehua kuin tuhannen auringon voima yhdessä lasissa, on leipää, joka on tummaa kuin mustin multa. Sen syötyäni huomaan paatokseni menneen yli. Palaan piirun verran takaisin.

Myöhemmin lähdemme talolle. Ajamme Helsingin pitäjän kirkonkylän kautta. Aurinko heijastuu punamullatuista taloista, Vantaanjoesta. "Kylläpä on” Äiti aloittaa ”Ihanaa!” sanoo Tyttö viereiseltä penkiltä. Poika ei sano mitään. Hän nukkuu sininen pipo päässään.
Pysähdymme omituiseen vahinkotavarakeskukseen LVI Mönkkösen viereen. Sen pihalla on kolhiintuneita ilmalämpöpumppuja, jääkaappeja, tikkaita, polkupyöriä ja kaikkea muuta tarpeellista. Sisällä haisee vesivahinko mutta hiilihapotonta pullotettua vettä ei ole myytävänä. En osta mitään.

Talolla Äiti maalaa makuuhuoneen kaappiin uuden kerroksen. Vihreä alkaa häipymään, valkeus nostaa päätään. Poika ei päätään nostele, nukkua köllöttää lampaantaljalla kuin pikkuruinen mutta kovin vantterarakenteinen luolamies. Tyttö leikkii muovisella rupikonnallaan, "maalaa" keittiönkaapin ovia ja lueskelee Myyrän seikkailuja. Minä toikkaroin ympäri taloa täydellistä lausetta etsien, ympäröivän maailman kauneudesta humaltuen. En löydä sitä. Palaamme vanhaan kotiin.

Sunnuntaina käymme taas talolla. Takaisin tullessa haemme pitsaa. Ne ovat omituisia. Asiakkaita saadakseen pitserioiden on kehitettävä jatkuvasti uusi omituisia tuotteita. Ja me ostamme. Toisen pitsan pinnalla on häränlihasiivuja ja bearnaisekastiketta, toisessa nachoja ja chilikastiketta. Se osoittautuu mausteista pitävälle Tytölle turha tymäkäksi.

Illalla koetan etsiä Koti-isän ensimmäistä blogitekstiä. Sitä ei ikinä julkaistu eikä siitä ole jälkiä koneellakaan. Muistan sen itse. Se meni seuraavasti. "Helmikuu. Ensimmäinen blogimerkintä, kiire. En ehdi. Prkl!" Mietin hetken, että tätäkö Äiti tarkoitti vanhojen tekstien kauneudella. En tiedä vastausta. Menen nukkumaan.

Turmion tiede

On työpäiviä ja kouluiltoja. On vapaapäiviä ja vapaailtoja. On lastenhoitajia ja vanhempien yhteisiä hetkiä. Meillä niitä ei ole.

Satunnaisen iltavuoron jälkeen kotiin ehtii vasta ennen puoltayötä. Siksipä netissä surffaaminen ja kaikenlainen oheistoiminta on kutistettava minimiin. Sitten on kyseltävä kuulumiset, kehuttava kotiväkeä. Yleensä epäonnistun surkeasti ja saan jäädä nukkumaan häntä omien koipieni välissä.

Aamulla olo on piesty. Töissä asiat ovat vajonneet näennäiseen muuttumattomuuteen. Muutan sitä keittämällä kahvia. Sekään ei piristä, tekee olosta vain vielä entistä sähköjänistävämmän. Se ei haittaa sillä oikeatkin jänistävät. Ikkunan alla citykanit puputtavat pensaita, kukanvarsia ja kipsiä seinistä. Ne ovat raamatullisia heinäsirkkoja, moolokin kitoja. Orapihlajaakin ne pikku turriset näyttävät maistelleen. Ja ovat sitten valuneet verta okaan silpomista mahasistaan valkealle lumelle. Näkymä ikkunasta on kuin Raatteen tie muinoin. Raakaa, ajattelen.

Selviän töistä. Jotenkin. Siirtymä oppilaitokseen sujuu nopeasti puhallusvillatussa perhefarmarissa. Hansikaslokero on täynnä rakentamiseen liittyviä kuitteja. Lasivillapöly ja puhallusvillapöly sekä sahanpuru ovat peittäneet auton sisäosat sisäänsä. Kuppitelineestä on lorahtanut kahvia keskikonsoliin. Siinä on pölyn tukeva levätä, ajattelen.

Istun tunnilla kuin hai. Silmäni ovat auki ja kuljen virran mukana eteenpäin mutta aivolohkoni ovat unessa. Yksi kerrallaan.

Torstai on toivoa täynnä. Steinbeckin romaanissa, ehkä, ajattelen. Pahkasiassa muistaakseni oli sarjakuva Toivon lapamadosta. "Toivossa on hyvä elää," se totesi monimielisesti. Isälle torstai on arkinen työpäivä. Äidille torstai työpäivä arjessa. Tyttö on tyttö ja Pojalla kaksi hammasta. Pappa ehtii onneksi tulla käymään ja Tyttökin saa vaihteeksi raitista ilmaa.

Tullessani kotiin on Äiti täynnä intoa. On tyhjennetty varastoa, on viety tavaraa roskiin. Sorkkaraudoitettua päätäni vihlaisee Äidin kertoessa mitä poistoon on joutunut. Mikäli ymmärsin oikein, on kaikki poistettava ollut roskaa. Ongelma vain voi piillä lauseen asettelussa. Mikä onkaan roskaa ja mikä ei, kas siinä vasta pulma olisi vanha kunnon Shakespeare voinut kirjoittaa. Vanhan totuuden mukaanhan toisen roska on toisen aarre. Eniten Äiti ihmettelee laatikossaan köllöttelevää Stiga-merkkistä jalkapallopeliä jonka on varastosta löytänyt. Muistan napanneeni sen autoon vuoden 2004 remontin aikana Kivikon jäteasemalla käydessäni. Kerron Äidille koestavani pelin toimivuuden heti ensi tilassa. Äiti lamaantuu tiedosta.

Illalla poikkeamme koko perheen voimin talolle ihmettelemään. On tehty seinää vanerista. On laitettu lattiat takaisin. On siivottu. Kaikki on hienoa. Äiti valpastuu huomatessaan hommien soljuneen eteenpäin. Raudanjälki päässäni jomottaa oivaltaessani, että mikään rakennukselta raportoimani tieto ei ole mennyt perille. Lähdemme. Lastaan peräkärryn mukaan. Se on tyhjennettävä aamulla, palautettava omistajalle.

Aamulla olo on piesty. Herään valoisaan ja luulen nukkuneeni pommiin. Turha luulo. Kello on 5:52. Torkuttelen vielä tunnin ennen kuin puen ylleni, laitan takin taskuun pussillisen pikakaurapuuroa ja kaksi Ballerina-keksiä. Ne ovat oivallisia kahvin kanssa, varsinkin toffeetäytteiset, ajattelen ajaessani Kivikon jäteasemalle. Omituisesti peräkärryllinen jätettä on yli puolet halvempaa jättää Kivikkoon kuin edelliskerralla. Ehkä he ovat huomanneet minun vievän aina jotain mukanani ja antavat siksi alennusta, tuumin.

Perjantaina on timpurin palkkapäivä. Putkimieskin kuuluu talolla käyneen, maha vain oli ollut löysällä. Sekään ei silti ollut edistänyt WC-pönttöjen asennushommia. Ne köllöttävät yhä ulkona ja ovat yhtä pihalla kuin rakennuksen omistaja. Viikonlopusta on tulossa tuskaisa. On tehtävä opinnäytetyötä, kommentoitava Enon seminaarityötä, vedettävä yhteen ryhmätyö ja ehdittävä talolle purkuhommiin.

Iltavuoro

Vuosi sitten olin kotona lapsen kanssa. Koti-isän elämä ei alkanut ruusuisesti mutta oikeni hiljalleen kevään mittaan. Pensaisiin kasvoi lehdet, niihin puhkesi kukat ja työnsin sormeni okaan. Helppoa ei ole nytkään. Työ, opinnot, perhe. Ja kaiken tämän päälle pientä iltapuuhaa talolla. Remontti on kuorrutus kakussa, kourallinen ruskeita nonparelleja ja toffeeströsseleitä, dippaus kinuskiikastikkeeseen. Jos tämä ei aja meitä lopulliseen hulluuteen, mietin, niin sitten joku muu.

Isänä asiat ovat kuitenkin helpommin kuin esimerkiksi Äidillä. Isä saa käydä. Töissä. Koulussa. Talolla. Äiti on lasten kanssa kotona. Vaihtaa vaipat. Pesee riput. Lämmittää ruoat. Vajoaa apatiaan ja Facebookiin.

Tiistai on erityinen päivä kuten kaikki muutkin. Sen lisäksi teen töissä iltavuoron. Äidiltä tämä vaatii normaaliakin enemmän. On tehtävä ihme, saatava molemmat lapset yhtä aikaa nukkumaan. Historia tuntee vain kourallisen tapauksia jossa tämä on onnistunut. On omituista ajatella, että Poika on vasta viiden kuukauden ikäinen. Toisinaan näes tuntuu, kuin tämä olisi aina ollut näin.

Herätyskello ei meitä aamulla herätä. Sen tekee Pieni Iloinen Tyttö joka kaipaa punaisia kumisaappaitaan. Sitä ensimmäistä. Ja sitä toista. Päätäni särkee. Luulen ensin säryn palanneen mutta sitten muistan lyöneeni itseäni eilen päähän sinisellä sorkkaraudalla ja ymmärrän säryn palanneen. On kuitenkin hienoa, ajattelen, että muistan lyöneeni itseäni. Luukoppaan sijoitettu makaroonilootani ei siis voi olla ainakaan täysin muusaantunut.

Aamiainen koostuu tänään arabialaisista taikapavuista. Ne on kerätty, kuivattu, jauhettu ja tislattu kuumalla vedellä. Lorautamme sekaan hieman lehmästä tullutta ja hyvin menee. Kunnes Äiti hermostuu Isälle Tytön huikatessa "kakka tuli" ja Isä todetessa lakonisesti lainauksen tulleen Tytön parast´aikaa lukemasta kirjasta Sanna saa veljen missä veljellä juuri tulee kakka. Myöhemmin havainto huomataan vääräksi. Silloin ripua onkin jo niin paljon, että sekä vaippa että housut putoavat nilkkoihin. Onneksi on ne punaiset saappaat. Suihkuun on silti mentävä vaikka kyyneleet silmissä. Paluupostissa kylpyhuoneen ovesta saapuu paketillinen Poikaa ruskealla kuorrutuksella.

Puolenpäivän aikaan sulloudumme perhefarmariin ja kiiruhdamme viidensadan metrin päässä sijaitsevaan rautakauppaan suihkukaappia tutkimaan. Ihastun Cello-nimisen valmistajan 90 x 90 senttiseen malliin. Siihen tulisi mukaan kattokin. Sitten vain katolle piippu ja piipun päähän hattu, kuvittelen. Ajattelen, kuinka hienoa olisi, kun kylpyhuoneemme olisi täysin talosta eristetty koppi ja siellä sijaitsisi kylpyhuoneesta täysin eristetty koppi jossa voisi pestä suihkukaapista suihkuhatulla eristettyä koppia. Koppia alkaa heti särkeä. Se johtuu ajatusmaailman pienuudesta, lohduttaudun. Äiti menee Poika sylissä suihkukoppiin ja miettii mitä tapahtuisi, jos saippua vahingossa putoaisi. "Siis pylly tulis tästä ovesta ihan ulos," hän havainnollistaa. Emme osta kaappia. Ostamme rullan teippiä ja ajamme talolle.

Talolla meidän on tarkoitus merkkailla pistokkeita ja töpseleitä sähkömiehelle. Homma ei oikein etene sillä ensin ihastelemme paneleiden alta löytyneitä hirsiseiniä ja sitten säälimme niitä. Säälimisen tuloksena emme voi antaa sähkömiehelle lupaa hirsivanhusten poraamiseen, kairaamiseen tai roiloamiseen. Merkkaamme teipillä kaksi kohtaa ja soitamme sähkömiehelle miettivämme vielä.

Matkalla kotiin timpuri soittaa ja kertoo mattokaverinsa tulevan paikan päälle urakkaa suunnittelemaan. Sitten Seinäjoen Vaari soittaa mökiltä ja kertoo mattokaverinsa tulevan mahdollisesti torstaina urakkaa suunnittelemaan. Mietin, kenen kaveri seuraavaksi soittaa mutta puhelin on hiljaa. Jätän Äidin ja lapset kotiin ja suuntaan töihin. Ensimmäinen tehtäväni siellä on syödä mikropitsa. Kutsun niitä leikillisesti mikrobeiksi vaikkakin ne toimivat päinvastoin kuin tavalliset mikrobit. Nämä eivät ruokaa pilko, ne tiivistävät orastavan ripun briketiksi.

Illalla soittelen kotiin. Pojalle on taas tullut hammas. Jo toinen. Hienoa. Enää pari ja hänellä on niitä enemmän kuin Isällään, ajattelen. Siitä muistankin, että hampaitani tai niiden tynkiä onkin viime aikoina vihlonut. Pitänee varata aika hoitolaan, tuumin, kunhan muilta puuhiltani sen verran aikaa saan.

Sinistä ja punaista

Maanantai. Arkinen arki lyö lepsulla lapasella kasvoihin. Se on rännässä uitettu, märän koiran tuoksuinen rasa.

Tyttö herää jo 6:25. Vain viisi minuuttia ennen Isän herätyskelloa. Seuraavan kerran Tyttö herää 7:05, Isän herätyskellon torkutettua seitsemän kertaa. 

Raahaudun tupakeittiön irvikuvaan puuronlaittoon. Mutta puurohiutaleita ei ole. Eikä leipätarpeita. Mutta on hivenen mysliä, jonkin verran hedelmäjugurttia. Niiden yhdistelmä maistuu surumieliseltä saksalaiselta retkeilymajalta Alppien juurilla mutta ajaa tarkoituksensa. Vain kahden lusikallisen jälkeen ei nälkää enää ole. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että sekoitan nälän ruokahaluun ja sen inhottava myslimyhennös tehokkaasti pilaa.

On tehtävä paljon töitä sillä on Isän lomapäivä. Ensin ajan rakennusviraston kierrätyskeskukseen hakemaan varaamaamme vessanpönttöä. Haalarimiehet kuvittelevat minun tulleen tyhjentämään roskapönttöjä koskapa pönttöjä kyselen mutta pian he oivaltavat villakoiran ytimen. Se on tiilipölyn peittämä Ido. Haalarimiesten mukaan heidän johtajansa on koulutettavana enkä siksi saa kuittia ostoksestani. Pyydän sitä silti ja haalarimiehet sen yhteistoimin viimein tekevät. Aikaa siihen menee yli kaksikymmentä minuuttia mutta heitä se ei haittaa sillä he ovat kaupungin hommissa. Minulla sen sijaan on kiire koska olen lomalla. Ajaessani portista takaluukku pönttöä täynnä mietin hieman kierrätysesimiehen koulutusta. Mieleeni nousee ikävä kuva Aatteellisesta uudelleenkoulutuksesta. Toivon, että kyse ei oikeasti ole siitä.

Seuraava etappini on Kyläsaaren lauta ja puu. Vastoin ennakko-oletuksia se ei ole Kyläsaaressa. Se on Vartiokylässä. Vartiokylän sijainnin olen taasen tarkistanut edellisenä iltana netistä. Siitä huolimatta tai juuri sen takia joudun kuitenkin Herttoniemeen. Seikkailen siellä tovin ennen kuin luovutan ja tarkastan tilanteen karttakirjasta. Oikea paikka löytyy. Haen sieltä sitä kuuluisaa 21 millistä ympäripontattua havuvaneria. Se on kallista. Kuin painonsa kultaa, sanoisi latistaja. Onneksi ei sano, sillä huumorintajuni ei sellaista nyt kestäisi. 

Kyläsaaren lauta ja puusta suuntaan Malmin Rautiaan hakemaan 24 millistä havuvaneria ilman ympäriponttausta. En löydä sitäkään. Sen sijaan löydän autokorjaamon ja käyn tilaamassa ajan perhefarmarin puolivuosihuoltoon. Saan sen ensi maanantaiksi ajattelematta lainkaan millä auton sinne saan. Se selvinnee ajallaan, ajattelen.

Löydän viimein Rautian ja sieltä oikean vanerin. Kassalla myyjä kertoo, että tilaustuotteet eivät sitten kartuta plussatiliä. Mielestäni tämä on väärin sillä Pirkkalehden tilaus on vaakalaudalla jos pisteet jäävät saamatta. Sanon myyjälle peruvani tilauksen ja ostavani sitten itse palauttamani tuotteet. Tämä ei käy mutta myyjä vingauttaa kuitenkin Plussakorttini laitteen läpi. "Hei ihan sama mulle," hän sanoo. "En mä näitä oo keksinyt." Kiitän häntä ja poistun. Autossa tajuan toimineeni kuin karikatyyri pihistä eläkeläisestä. Täytyy myöntää, sanon Plussakortilleni, että tuntui hyvältä.

Ehdin melkein talolle asti ennen kuin muistan, että pitää vielä ostaa Primeria, puuliimaa ja sen sellaista. Lisäksi sisälläni lymyävä uloste ilmaisee halunsa tulla ulos. On kiusallista, että kaikki vessatarpeet ovat mukanani mutta niitä ei voi vielä käyttää. Poikkean siis K-Rauta 75:ssä. Kiusallista on myös se, ajattelen parkkipaikalla, että tästä on tulossa kantapaikkani.

Talolla ei ole tänään muita joten saan rauhassa vajota purkuhommiin. Laitan kaatopaikkaradion soimaan, haalarit ylle ja kasvomaskin naamalle. Sitten isken pahaa aavistamattoman vaatehuoneen kimppuun. Pian ilma on sakeanaan lasivillaa. Sen laskeuduttua huomaan vanhan hirsiseinän löytyneen sinisen tapetin takaa. Katossa on taas helmipanelia. Kuinkahan monta metriä panelia tämä talo sisällään pitää, mietin. Sitä on kaikissa katoissa kaksinkertaisesti ja lisäksi osissa seiniä.

Iltapäivällä on mentävä kotiin sillä on Pojan neuvolapäivä. Menen Tytön kanssa kiijastoon siksi aikaa. Lainaamme pelkästään kissoista kertovia Tammen kultaisia kirjoja. Niitä on aika monta, on pakko myöntää. Muistan itsekin lukeneeni Maalarikissoja, Kasia ja Masia. Toinen heistä maalasi punaista, toinen sinistä. Tyttö on yhä tohkeissaan Espoon Tädiltä saamistaan punaisista kumisaappaista. "Punainen saapas" hän osoittaa jalkaansa kirjastossakin, "ja toinen". Niin onkin. On hyvä, että niitä on kaksi. Näin niitä riittää yksi kumpaankin jalkaan.

Illalla palaan talolle mesomaan. Timpuri on paikalla ja kylpyhuone valmistuu hienosti. Sähkömieskin poikkeaa vetämässä johtoja oikeisiin paikkoihin. Minä lyön itseäni päähän sinisellä sorkkaraudalla. 

Meemeilyä

Toisinaan joku kommentoi blogia. Harvemmin. Tällä kertaa blogia ei kommentoitu vaan haastettiin meemiin. Meemin ideana on kertoa blogissa kuusi sattumanvaraista asiaa itsestään sekä haastaa kuusi muuta bloginpitäjää tekemään samoin. Meemihaasteen mukaan meemin säännöt on kirjattava meemiblogiin.

Meemin säännöt:

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut.

2. Kirjoita säännöt blogiisi.

3. Kerro kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi

4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.

5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä viesti heidän blogeihinsa.

6. Kerro haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Luen haasteen. Monta kertaa. Kiroan mielessäni, Jagen. Miten ihmeessä saan tämän sovitettua muutenkin tiukkaan aikatauluuni, mietin. Päätän kuitenkin tarttua haasteeseen. 

1. Lupaan usein paljon enemmän kuin todellisuudessa ehdin

Keskiviikkona muistan mennä tenttiin, viime tipassa. Sturenkatu on Pekingin esikaupunkia. Täynnä autoja, savua ja meteliä. Vanhassa kotitalossamme on putkiremontti, viereisessä talossa julkisivuremontti ja katu ruuhkautunut umpeen. Ehdin silti luokkaan kahta minuuttia ennen kokeen alkua. Loistavasti, siis. Opettaja sen sijaan ei muista, että minun pitäisi olla paikalla. Ei hätää, kuiskaa Tyttäreni pieni ääni mielessäni. Yksi kopio lisää ja sitten tentti voi alkaa. Pääsen tentistä helposti läpi, mielessäni. Lopullista tulosta pitänee odottaa vielä useita päiviä. Aikaa tappaakseni palaan töihin.

Töiden jälkeen ajan takaisin koulurakennukselle iltaluentojen ajaksi. Salissa on lämmin, olen nukahtaa mutta kuriseva vatsani pitää minut hereillä. Luennoitsijalla on pieni ääni, hento ote kuin Lindholmin laulussa. Aina silloin tällöin luennoitsija kysyy minulta jotain. En useimmiten ole kuullut kysymystä joten vastaan ympäripyöreitä. Erään kerran opettaja näyttää hämmentyneeltä. Mietin, josko vahingossa tulin kumonneeksi opettajan juuri luennoiman aiheen. Mahdollista.

2. Pidän Fingerpori-sarjakuvasta

Me aikuisopiskelijat saamme pitää kahvitunnin aina jo ennen kuutta. Tämä siksi, että kahvio menee silloin kiinni. Ehtiessäni alas on jono kymmenien metrien tuskissaan kiemurteleva kuristajakäärme. Se on nälkäinen syötyään koululla viimeksi kaksi päivää aiemmin. Se kuristaa aikaa eikä jonon viimeiselle, minulle siis, jää sitä tarpeeksi syömiseen. Nappaan leivän mukaan, nappaan teen mukaan ja sullon mehun taskuuni. Salissa mieleeni tulee lempisarjakuvani Fingerporin strippi missä Heimo Vesa kysyy kuvanveistäjältä millä tekniikalla tämä on kuvansa tehnyt. Veistäjän kerrottua valmistaneensa ne kivestä hakkaamalla toteaa Heimo taiteen aina syntyvän tuskasta. Ehkäpä näin on tiedonkin kanssa, tuumin.

3. Teen päätöksiä näennäisen helposti

Illalla suunnittelen meneväni talolle laittamaan eristyksiä loppuun. Turhaa. Auraan keittiön lattiaan murusettomia latuja ja yritän tyhjentää tiskipöytää. Hyödytöntä sekin. Myöhemmin käymme porukalla talolla. Kylpyhuoneen seinänrangat töröttävät paljain. Se on kuin neliskulmaisen dinosauruksen tyhjäksi puhallettu fossiili Mongolialaisessa luonnontieteen museossa. Kotona avaimia etsiessä löydän mehun pohjattomasta taskustani. Annan sen Äidille. Hän vaikuttaa onnelliselta.

Torstaina luikahdan töistä pariksi tunniksi. Näin pääsemme mattokauppaan märkätilamattoja tutkimaan. Olemme näet taas päätyneet alkuperäiseen märkätilasuunnitelmaan: Havuvanerista valmistettavaan, hirsirunkoon upotettavaan puhelinkoppiin ja märkätilan muovitapettiin. Niitä myyviä liikettä on kuitenkin  hankalaa löytää. "Kaikki tahtoo kaakelii," sanoo eräs kauppias hänelle soittaessani. Viimein tärppää: Pitäjänmäessä kuuluu olevan liike, joka pitää juuri tarvitsemaamme mattolaatua hyllyssään. Pakkaudumme siis perhefarmariin ja suhautamme liikkeeseen. Alue on kodikas. Äiti taivastelee laman alkaneen. Mattokauppa on peltihallin yläkerrassa. Se on jäänne jostain ja se on meille oikein hyvä. Haluamamme kaltaisia mattoja on vain yksi rulla, loput mallistosta ovat pieniä liuskoja näytevihossa. Otamme sellaisen mukaamme talolle sillä Äidin on päästävä mallailemaan liuskoja siihen marmoriseen lavuaariin, jonka edellisiltä omistajilta ostimme. Päädymme mustaan marmorinkaltaiseen muovilattiaan ja heikosti siniseen heijastavaan valkoiseen seinään. Matkalla kotiin Äiti toteaa, että ei olisi ikinä voinut ajatella, että hänelle joskus tulee musta vessanlattia. En osaa vastata tähän mitään.

4. Kierrätän mielelläni

Ennen töihinpaluutani poikkeamme vielä Helsingin kaupungin rakennusviraston kierrätyskeskuksessa. Äiti on näes juuri keksinyt, että sieltä voi saada vessanpöntön hirmuhalvalla. Niin varmaan saakin. Eikä ne sontaa myy, vaikka sellaisessa on varmasti sitäkin väännetty, ajattelen. Kaupungin haalareihin puetut kierrätyskeskuksen miehet katsovat ikuisuuteen hallin nosto-oven ikkunoista kun saavumme lapsikantamuksinemme sisään. Heillä on vain yksi pönttö. Se on Ido. Sen hinta on 40 €. Varaamme sen heti vaikka sen sisällä on tiilenkappaleita ja ulkopinta ohuen pölyn peitossa. Muuta kierrätettävää emme löydä vaikka käymmekin jokaisen hyllyn läpi ystävällisen myyjän kanssa. 

5. Olen koukussa Wikipediaan

Töissä tarkastan wikipediasta mitä sana meemi oikeastaan tarkoittaa. Wikipedian mukaan meemi kuvaa sellaista informaatiota, joka leviää kulttuurievoluutiossa aivan kuten geenit leviävät evoluutiossa. Wikipedia täsmentää vielä, että meemit ovat sellaisia tiedon kokonaisuuksia, jotka ovat olemassa vain aivoissa tai aivojen avulla tuotetuissa esineissä, kuten tietokoneissa tai kirjoissa. Opin, että kaikki blogitekstini ovatkin vain meemiä. Masennun hieman.

6. En tällä hetkellä ehdi lukea kuutta blogia

Perjantai on tiukka työpäivä. Aamupäivällä soittelen ympäri kaupunkia ja varailen vaneria. Iltapäivällä soitan saman kierroksen uudestaan ja perun tilaamiani. Rakennuspiirustuksen mukaan tarvitsemme 27 millistä ympäripontattua havuvaneria lattiaan ja 21 millistä ympäripontattua havuvaneria seiniin. Soittelen eri puutavaraliikkeisiin ja tukkutoreille. Kuulostan vakuuttavalta, omasta mielestäni, vaikka en edes tiedä mitä ympäripontattu vaneri on. Otaksun ensin sen olevan jonkinlaista vanerirullaa mutta oivallan sitten, että rullista ei voi seinää tehdä. Joka tapauksessa oikean paksuista vaneria on vaikeaa löytää.

Illalla käyn eristämässä talolla. Ekovillaa sataa lattiavasojen väliin kuin nokea. Se näyttää pehmeältä mutta on petollista. Mietin, mitä tapahtuisi, jos autonavaimet putoaisivat satunnaiseen kohtaan lattialla. Ne pitäisi joko etsiä magneetilla tai mennä bussilla kotiin, vastaan itselleni. Illalla olen niin väsynyt, että en jaksa vastata Jagen haasteeseen. Lauantainakaan en ehdi. Silloin syynä mineraalivillojen poisto.

Vasta sunnuntaina ehdin takaisin haasteen pariin. En tosin aamulla. Tytöllä on vatsa sekaisin ja

sitä myöden pyjamanlahkeetkin täynnä ripua. Pesen Tytön suihkulla ja istutan potalle. "Kakka se lähti pieruun, tinttan tanttan tallallei" hän laulaa Mörkö se lähtee piiriin -laulun sävelin. Hämmästyn pienestä mielikuvituksesta. Alle kaksivuotias ja noin hienosti jo laulaa!

Illalla palaan haasteeseen. Mietin, kenet haastaisin. Mieleeni ei nouse ketään. Sitten muistan Tampereen Tädin ja Seinäjoen Enon blogit. Mietin myös haastavani mainion Töllötin -blogin pitäjän Karri Kokon. Töllöttimessä kirjataan television tapahtumia. Siksi en voi lisätä sitä sittenkään meemihaasteeseen: Voidakseen onnistuneesti suoriutua koetuksesta olisi Kokon katsottava valvontakameraa. Se muuttaisi tulosta.