Blogin yksivuotispäivä alkaa olla käsillä. Toimituksessa puhallellaan pölyjä samppanjalaseista, asetellaan serpentiinejä. Tutkitaan vanhoja tekstejä. Mietitään, pitäisikö ensimmäinen, julkaisematon blogiteksti julkaista jälkijättöisesti.
Perjantai-iltana Äiti kiehnää aihetta kuin puurolautasta ja loihee viimein lausumaan: ”Ootko huomannu, että sun teksti on muuttunut rumemmaksi viime aikoina?” On pakko vastata, että en ole. Asiaa selventääkseen Äiti tekee viittauksia historiankirjoihin, lukee ääneen vanhoja blogeja.
Lauantaina paistaa aurinko. Sininen taivas on omituisen tahrainen kun sitä katsoo makuuhuoneesta tai olohuonekeittiöstä. Siinä on pieniä sormenjälkiä ja hilloa, pienen nenän painamia. Meitä se ei haittaa sillä nyt on vapaapäivä.
Perjantai-iltana Äiti kiehnää aihetta kuin puurolautasta ja loihee viimein lausumaan: ”Ootko huomannu, että sun teksti on muuttunut rumemmaksi viime aikoina?” On pakko vastata, että en ole. Asiaa selventääkseen Äiti tekee viittauksia historiankirjoihin, lukee ääneen vanhoja blogeja.
Lauantaina paistaa aurinko. Sininen taivas on omituisen tahrainen kun sitä katsoo makuuhuoneesta tai olohuonekeittiöstä. Siinä on pieniä sormenjälkiä ja hilloa, pienen nenän painamia. Meitä se ei haittaa sillä nyt on vapaapäivä.
Isä saa nukkua myöhään. Tänään se tarkoittaa varttia vaille yhdeksään asti. Sitten syömme hyvän aamiaisen. On mehua kuin tuhannen auringon voima yhdessä lasissa, on leipää, joka on tummaa kuin mustin multa. Sen syötyäni huomaan paatokseni menneen yli. Palaan piirun verran takaisin.
Myöhemmin lähdemme talolle. Ajamme Helsingin pitäjän kirkonkylän kautta. Aurinko heijastuu punamullatuista taloista, Vantaanjoesta. "Kylläpä on” Äiti aloittaa ”Ihanaa!” sanoo Tyttö viereiseltä penkiltä. Poika ei sano mitään. Hän nukkuu sininen pipo päässään.
Pysähdymme omituiseen vahinkotavarakeskukseen LVI Mönkkösen viereen. Sen pihalla on kolhiintuneita ilmalämpöpumppuja, jääkaappeja, tikkaita, polkupyöriä ja kaikkea muuta tarpeellista. Sisällä haisee vesivahinko mutta hiilihapotonta pullotettua vettä ei ole myytävänä. En osta mitään.
Myöhemmin lähdemme talolle. Ajamme Helsingin pitäjän kirkonkylän kautta. Aurinko heijastuu punamullatuista taloista, Vantaanjoesta. "Kylläpä on” Äiti aloittaa ”Ihanaa!” sanoo Tyttö viereiseltä penkiltä. Poika ei sano mitään. Hän nukkuu sininen pipo päässään.
Pysähdymme omituiseen vahinkotavarakeskukseen LVI Mönkkösen viereen. Sen pihalla on kolhiintuneita ilmalämpöpumppuja, jääkaappeja, tikkaita, polkupyöriä ja kaikkea muuta tarpeellista. Sisällä haisee vesivahinko mutta hiilihapotonta pullotettua vettä ei ole myytävänä. En osta mitään.
Talolla Äiti maalaa makuuhuoneen kaappiin uuden kerroksen. Vihreä alkaa häipymään, valkeus nostaa päätään. Poika ei päätään nostele, nukkua köllöttää lampaantaljalla kuin pikkuruinen mutta kovin vantterarakenteinen luolamies. Tyttö leikkii muovisella rupikonnallaan, "maalaa" keittiönkaapin ovia ja lueskelee Myyrän seikkailuja. Minä toikkaroin ympäri taloa täydellistä lausetta etsien, ympäröivän maailman kauneudesta humaltuen. En löydä sitä. Palaamme vanhaan kotiin.
Sunnuntaina käymme taas talolla. Takaisin tullessa haemme pitsaa. Ne ovat omituisia. Asiakkaita saadakseen pitserioiden on kehitettävä jatkuvasti uusi omituisia tuotteita. Ja me ostamme. Toisen pitsan pinnalla on häränlihasiivuja ja bearnaisekastiketta, toisessa nachoja ja chilikastiketta. Se osoittautuu mausteista pitävälle Tytölle turha tymäkäksi.
Illalla koetan etsiä Koti-isän ensimmäistä blogitekstiä. Sitä ei ikinä julkaistu eikä siitä ole jälkiä koneellakaan. Muistan sen itse. Se meni seuraavasti. "Helmikuu. Ensimmäinen blogimerkintä, kiire. En ehdi. Prkl!" Mietin hetken, että tätäkö Äiti tarkoitti vanhojen tekstien kauneudella. En tiedä vastausta. Menen nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti