Ahneuden loppu

Äidin ruokavalio eristää Äidin meistä. Ja Äidin tila eristää meidät kaikista muista. On elettävä odotuksessa ja se on tuskaa. Mitään ei tapahdu, jokainen päivä on sama. Tyttö erikoistuu tavaroiden kuljettamisessa eikä mitään tarvittavaa löydy. Tyttö on myös repinyt kaikki Syntymättömän vaatteet pienistä paketeista ja levitellyt ne ympäriinsä. Kaiken lisäksi sataa melkein joka päivä. Kuurot ovat rankkoja ja äkillisiä. Teille muodostuu valtavia lammikoita, pihat muuttuvat taas mudaksi. Keinuunkaan ei siis voi mennä, hiekkalaatikosta puhumattakaan.


Perjantaina on Isän vapaapäivä ja Äidin neuvolapäivä. Menemme Tytön kanssa kirjastoon. Sataa. Meillä ei ole varjoa. Leikkitilassa Tyttö pusuttaa ensin Ihaan ja Myyrän ja hakee sitten kirjan jonka haluaa luettavaksi. Sen nimi on: Päivä jolloin sateet tulivat. Se on kolmiulotteinen kirja joka kertoo vedenpaisumuksesta ja Nooasta. Tyttö vääntää norsulta kärsän irti ja juoksee hakemaan toisen kirjan. Kuvitettuja Grimmin satuja. Liian raskasta noin pienelle, ajattelen, ja avaan sivun. Lumikin äitipuolelle laitetaan hehkuvat rautakengät jalkaan ja pakotetaan tanssimaan kunnes kaatuu kuolleena maahan. Miten Disney unohti tämän elokuvastaan? Muistan erään englantilaisen ystäväni. Hän on historioitsija. Hän kertoi minulle kerran, että Tuhkimon lasikenkä onkin oikeasti metafora naisen sukupuolielimestä ja että kaikki on mennyt pieleen huonojen käännösten takia. Tiedä hänestä, ajattelen, mutta aika erikoinen satukirja siitäkin olisi tullut. Kuvittamattomanakin.


Lauantaina käymme pitkästä aikaa yhdessä kaupungilla. Otamme mukaan pienet eväät: Pullon vissyä ja pari mandariinia. Poikkeilemme eri tavarataloissa, seikkailemme tovin Kampin liikekeskuksessa sillä siellä on Kampituspäivät. Keskuksen edustalla, Narinkkatorilla ja vanhan linja-autoaseman pihalla on tivoli. Sisäänheittäjät ja kojeiden hoitajat kuuluttavat englanniksi mutta jäyhät suomalaiset eivät tunnu innostuvan. Erään koneen kylkeen on liimattu kyltti: Staff wanted. Mietin hetken elämääni. Sen nykyisyyttä, tulevaa. Kaikkea mikä on ja mitä tapahtuu. Vääjäämättä. En lähde. Menemme Kampin keskukseen ja ostan liituraitapuvun. Se on elämäni ensimmäinen uusi miestenpuku minkä olen ostanut. Tähän asti olen pärjännyt isäni, Tytön Papan 1970-luvun puvulla. Sen haittapuolena on ollut jokaisella käyttökerralla ratkeava takamus mutta erityisen hienona plussana siinä on autenttinen 1970-luvun leikkaus. Juuri se onkin tehnyt kaiken ompelun kannattavaksi. Ostosta juhliakseni päätän ottaa huikat vissystä. Se on virhe. Pullo on heilunut rattaissa pitkin lämmintä keskusta ja suihkuaa Tytön päälle. Saan vaunuista vihaisen mutta alistuneen katseen.


Sunnuntaina teemme jotain erilaista. Emme menekään asuntonäytöille vaan Tytön ystävän yksivuotisjuhlille. Kekkerit ovat Kulosaaressa. Siellä emme ole kovin usein vierailleet mutta vakuutusyhtiön kaupunkimaasturi sopii miljööseen kuin tuulipuku metsään tai kuin sieni keittoon. Olemme hieman myöhässä mutta se ei haittaa. Äidin etukäteen ujoksi povaama Tyttö riuhtoo ulkovaatteet päältään ja juoksee leikkimään päivänsankarin leluilla. Hän osallistuu kaikkeen, jopa pakettien avaamiseen. Me aikuiset syömme piirakoita ja kakkuja kuin erikoisruokavaliota ei olisikaan. Muutoin emme juurikaan ota osaa yleiseen hälinään. Tällä hetkellä me elämme omassa kuplassamme, sikiökalvojen puristuksessa. Odotamme kalvojen puhkeavan mutta ne eivät puhkea. Ensimmäistä kertaa tunnen oivaltavani jotain skitsofreniasta seuratessani leikkiviä lapsia ja keskenään häliseviä aikuisia. Tuntuu kuin kaikki fragmentoituisi, hajoisi ympäriltäni eikä sitä saa enää millään kasattua. Kuin kaikki narut pääsisivät irti yhtä aikaa eikä niistä yhtäkään voisi enää napata kiinni.


Kotona laitan lihapullia ja perunoita. Erikoisruokavalion ansiosta taikinaan ei saa laittaa kermaviiliä. Maun vuoksi on siis varioitava: Sekoitan taikinaan suolakurkkuhaketta, ruskistettua valkosipulia, tavallista sipulia ja pienennettyjä kapriksia. Perunakattilan laitan alkuun vain kolmoselle. Kestää lopulta melkein tunnin ennen kuin perunat ovat mielestäni valmiita. Syönnin jälkeen koetan karata virtuaalimaailmaan mutta minut haetaan takaisin: "Mä luulen, että täällä on sulle paketti!" huutaa Äiti ruokapöydästä. Katson perunoiden peittämää Tyttöä ja päätän, että syömme puoliksi yhden Brunbergin pusun ennen pesua. "Oho" sanoo Tyttö kun halkaisen pusun pituussuunnassa. Puolikkaan käsiinsä saatuaan Tyttö puristaa kätensä nyrkkiin ja katsoo kun vaahto tursuaa sormien välistä. Lopulta suklaiset hitler-viikset itselleen tuunannut Tyttö on valmis vaipanvaihtoon. Avaan syöttötuolin turvavyön ja nostan Tytön tuolista syliini. "Kakka" Tyttö sanoo. Tunnen lämpimän tulvahduksen sydämeni kohdalla. Sitä jää paitaanikin. Kakkaa. Juhlapäivä on ladannut Tytön kuin vanhanaikaisen mustaruutiaseen, täyttänyt hänen vaippansa C4:ää tehokkaammalla tainnuttimilla. Kuin valtava savusieni se vain odotti jotain typerystä räjäyttämään itsensä. Ja se typerys olin minä. Kylvyn jälkeen pesukone pyörittää juhlapaitaani ja me aikuiset katsomme Idolsia. Tyttö laulaa itsekseen Piippolan vaaria television edessä. On ilta ja tulossa taas yö. Eikä Syntymätöntä kuulu. Kuuluu vain "muu muu siellä, muu muu täällä" ja Idols -kokelaiden itku tuomarihylkäyksien jälkeen.