Tampere-päivä

Lauantai on kiireinen päivä. Työpaikallani on talkoopäivä ja keilausta. On kuulas syysilma ja lehdet katoavat kompostiin reilusti ennen kuin lihakeitto höyryää pihaan.

Äiti ja Tyttö lähtevät iltapäivällä junalla Tampereelle, seuraan itse illalla perässä. Matkalla Tampereen Pappa, majoittajan edustaja, soittaa ja kertoo Mummun olevan nyt niin kipeän, että lapsia ja raskaana olevia ei voida heille majoittaa. Meidät laitetaan siis viikonlopuksi hotelliin. En protestoi.

Sunnuntaina syömme aamiaisen Hotelli Tammerin isossa salissa. Olen vieraillut salissa pari kertaa aiemminkin. Ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 1978, M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen lastenkonsertissa. Meininki oli tiukkaa, muistelen. Nyt kaikki on rajatumpaa. On myös syötävä säästellen sillä ruokavalio ei seisovia pöytiä tunnusta. Niiden tuotteet kun muuttuvat vyötäröllä seisovaksi rasvaksi, verisuonten tukkeiksi.

Pappa saapuu veroasioitamme selvittelemään Tytön ja Äidin nukahtaessa päiväunille. Istumme Tammerin käytävässä kun ohitsemme purjehtii vanhempi rouvashenkilö linttaan astutuissa lenkkikengissä, nuhjuisessa vihreässä toppatakissa ja harmaassa Yhdyspankin mainospipossa. Hän tuoksahtaa vahvalta marinadilta askeltaessaan suoraan saliin, ohi valtavien peilien ja hämmentyneen henkilökunnan. Hovimestari juoksee rouvan perään ja tiedustelee hillitysti vierailun tarkoitusta. Ny o Tampere-päivä, rouva vastaa. No niin onkin. Valta kansalle, alas rahanvalta ja porvariston hillitty charmi! Tytön herättyä astumme ulos kirpeään syysilmaan. Toppatakkinainen istuu aulabaarin valtavassa nojatuolissa ja lukee Helsingin Sanomien taloussivuja. Vastapäisellä paloasemalla toteutetaan kaupunkilaisdemokratiaa ja kuljetetaan lapsia paloautoilla korttelin ympäri. Muistan lapsuudestani kaksi valtaisaa tulipaloa alle kilometrin säteellä palolaitoksesta. Tapahtuivatkohan nekin Tampere-päivänä? Tammerista autolle kulkiessamme muistelen myös hotellin takapihaa. Se oli kouluni etupiha. Välitunneilla saimme seurata kadunmiesten kierrättävän roskalaatikoista löytyneitä herkkuja. Muistan kirjoittaneeni heistä äidinkielen tunnilla runonkin. Muistaakseni opettaja ei pitänyt siitä.

Haemme Seinäjoen Mummun ja Tampereen Serkun ja menemme Museokeskus Vapriikkiin katsomaan Tytön isoisoisää joka on ylösnoussut pahvisena yli kolmekymmentävuotta kuolemansa jälkeen. Luonnollista kokoa suurempi valokuva on osa Tampere 1918 -näyttelyä. Äitini isä otti vuoden 1918 tapahtumiin osaa valkoisten puolella ja palkittiin urheudesta Tampereen ja Vilppulan valloituksissa. Isäni isoisä taas kaiveli omaa hautaansa samoihin aikoihin Lahden Hennalassa vaikka ei olisi halunnut rähinään osallistua ensinkään. Vapriikissa istahdamme myös Tampereen vanhaan rollikkaan. Se virtuaaliajaa lapsuuteni koulureitin Hämeenkatu-Härmälä. Noin seitsemänkymmenvuotias pariskunta lapsenlapsineen suuttuu meille kun pyydämme olemaan matkan aikana hiljaa. Tää on tamperelainen nysse, mummo keuhkoaa vaunun ovella, ja niissä ei saa näköjään puhua. Olen pahoillani lasten puolesta. Pappa mulkoilee meitä ikkunan läpi. Heidän pipoihinsa ei mahdu ajatus rollikkamatkasta taide-elämyksenä.

Vapriikista matkaamme Amurin työläismuseoon ja ensin sen kahvilaan. Ostamme pienet pullat sillä ankarinkin ruokavalio antaa luvan yhteen mässäilypäivään viikossa. Pullat mahoissamme kierrämme työläismuseon myötäpäivään. Näin saamme kierrokseemme aikajanan 1800-luvun puolivälistä aina vuoteen 1973. Lieneekö sattumaa, että juuri se on syntymävuoteni? Museota kiertäessämme muistelen samoilla alueilla vanhassa puutalossa lapsuuttaan viettänyttä ystävääni. Hänen kohtalokseen koituivat erilaiset pulverit ja kaulaan itse pujotettu köysi. Elämä ei ole oikeudenmukainen.

Maanantaina palaamme kotiin. Tomaatit ovat paleltuneet: Osa niistä on mennyt pehmeiksi, osa ruskeiksi. Kerään hyvänä säilyneet vihreät kippoon kypsymään. Illalla katson myöhäisuutiset televisiosta. Roskapankkialoite on kaatunut. George W. Bush näyttää isäntäänsä epätoivoisesti liehittelevältä spanielilta. USA:n talous voi romahtaa kuin dominopeli, asiantuntijat pelottelevat. Missäköhän linttaan astutut lenkkikengät mahtavat nyt kulkea? Olikohan hän dominopelin ensimmäinen uhri?