Taiteilija luo

Blogini profiilin katsojien määrä ylittää eräänä yönä tuhannen. Tämä on hienoa ja tarkoittaa sitä, että noin kolmesataa ihmistä on katsonut blogini profiilin. Vähintään kaksi kolmasosaa profiilin katsomisesta on näes omia käyntejäni, laskeskelen. Aloitettuani bloginpidon koetin laittaa siihen laskuria mutta en onnistunut. En ole nimittäin edes kovin hyvä nörtti. Kerran tosin tulostimeni hajosi ja korjaamossa sen rikkojaksi paljastui koneistoon pudonnut perunalastu. Silloin tunsin itseni enemmän nörtiksi kuin silloin, kun koneen koneistosta kaivettiin nappi tai silloin, kun sinne jumahti markan kolikko. Blogin profiilin katsannoilla koetan toisinaan hahmottaa kuinka paljon lukijoita tällä palstalla on. Perunalastujen syönti kuvannee alkukantaista tarvetta rasvan nauttimiseen. Tulostinta sen sijaan en enää pidä tietokonepöydän alla.

Tyttö on alkanut heräillä aamuisin jo kello 5:00. Minä olen alkanut mennä nukkumaan 00:30. Työni alkaa kello 8:00. Äidin työt eivät ikinä lopu joten ei niillä voi olla alkuakaan. Olen useimmiten väsynyt, hivenen kiukkuinen ja kaipaan aina omaa aikaa. En ole perheemme ainoa jäsen joka niin tekee. En tosin tiedä mitä sillä tekisin ja sen saaminen on yhtä kaukainen ajatus kuin radio-ohjattava auto aikanaan oli. Valitan Äidille alituiseen kuinka vähän aikaa minulla on kirjoittamiseen. "Siinähän sä istut takapuoli homeessa koneen edessä kaiken iltaa" hän vastaa. Niin kai. Mutta ei blogin pitäminen mitään luovaa työtä ole sillä kaikki nämä asiathan tapahtuvat oikeastikin. Täällä. Ympärilläni. Jossain. Mahdollisesti.

Keskiviikkona katsastan töissä hieman nettilehtiä. Näin voi toisinaan tehdä, kunhan ei tavaksi tule, ajattelen. Ameriikassa Uusi Mies on ottanut Uuden Suunnan. Onhan niitä ennenkin koetettu, muistelen. Mieleeni tulee New Deal ja Naapurin vanha kunnon Nep. Suomessa 1990-luvulla otettiinkin käyttöön aivan toisenlainen julkisten menojen elvytyskeino: Karsinta. No. Antaa Uuden Miehen koettaa, ajattelen. Hän on jo tehnyt päätöksiäkin: Viereisellä saarella sijaitseva leiri suljetaan. Valkoisen talon työntekijöiden palkat jäädytetään. Mutta sitten huomataan, että Uusi Mies on vannonut valansa väärin. Tehtyä ei silti saada tekemättömäksi sillä se sotisi Suhteellisuusteoriaa vastaan. Tämänhän me kaikki opimme jo koulussa. "Miksi sinä teit sen?" Tiukkaa opettaja mutta oppilas ei tiedä sillä hän on vain kotoisen ajopuuteorian uhri. Näin tosielämä muistuttaa hassusti vanhaa Kummeli-sketsiä. Kummeli-sketsit sen sijaan eivät enää ole hauskoja tai tosielämästä muistuttavia. 

Netissä on paljon tavaraa Barakin virkaanastujaisista. G.W.B:N jäljiltä vapaiden maa ja demokratian airut vain on niin karussa kunnossa että Obaman on venyttävä ihmetekoihin ettei virkaanastujaisista tule paskaanastujaisia. Silloin ei kannata pitää jalassa sellaisia lakerikenkiä kuin Martti Ahtisaarella oli aikana ennen Nobelia. 

Iltasanomien nettisivuilla koetetaan väittää Obaman virkaanastuijaisissakin soittaneen Bruce Springsteenin varastaneen Kissin severihitin I was made for loving you kappaleekseen Outlaw Pete. Kuuntelen molemmat biisit enkä allekirjoita väitettä. Sävelkuluissa on samaa mutta siihen se jääkin. Muistelen myös kotoisen Sleepy Sleepersin aikanaan säveltäneen useitakin kansainvälisiä hittibiisejä. Eikä niistä sen enempää. Ja onhan tässäkin blogissa käytettyjä kirjaimia, välimerkkejä ja kokonaisia sanoja löydettävissä useistakin kaunokirjallisista teoksista, mm. Finlandia -palkinnon voittaneesta Sofi Oksasen Puhdistuksesta. 

Ulkona sataa lunta. Laskujeni mukaan tämä ensilumi on talven viides mutta en olekaan kovin hyvä laskemaan. Mäkeäkään en ole laskenut moneen vuoteen. Se vasta hauskaa olikin, muistelen. Silikonisprayta Stigan jalaksiin että luistaisi paremmin. Ja hyvin luistikin. Hiihtopuolella minulle kävi kuin monelle muullekin vanhalle konkarille: En ikinä sopeutunut lasikuitusuksien tuloon. Olin silloin seitsemän. Tätä ennen loistohetkeni hangilla olivat koittaneet kuusivuotispäivänäni: Osallistuin Yhdyspankin (Huom. ei Yhdysvaltain) järjestämään Maapallohiihtoon Härmälän Camping-alueella eli Kämppärillä ja tulin toiseksi häviten vain sekunnin voittajalle. Sekunti oli siihen aikaan pienin määre jota ajanotossa mitattiin. Se oli Lake Placidini ja minä päivän moraalinen juhamieto. Hiihdin ensin silmät kiinni (oli liikaa katsojia), sitten hiihdin ylimääräisen lenkin (huonosti merkitty reitti) ja sitten kaaduin enkä päässyt ylös (havuja, perkele). Ja hävisin vain sekunnin! Sain palkinnoksi pienen metallilautasen, kunniakirjan ja suklaalevyn. Seuraavana talvena sain lasikuitusukset. Laskin heti isoimmasta löytämästäni hyppyristä. Sauvani sompa upposi oikeaan silmäkulmaan, aivan nenänvarteen. Silmälääkärillä kesti kauan kaivaa vahingoittumaton silmä esiin kuivuneen veren alta. Tämän takia minulla on ensimmäisen luokan luokkakuvassa silmälappu. Toisen luokan kuvassa irvistän muuten vaan mutta kolmannella jo koetan keskittyä. Huonosti.

Kotimatkalla töistä radio soittaa Morrisseyn kappaleen America. Siinä Mozz laulaa kuinka yhdysvaltain presidentti ei ikinä voi olla musta, nainen tai homo. Tämä tuo aivan uusia näkökulmia Ameriikan presidentinvaalien loppusuoralle. Jos Obamaa pidetään ruskeudestaan huolimatta mustana ja Hillarya naisena niin mitä laulu kertoo John McCainista? Onko tämä homo? Sapiens kaiketi ainakin vaikkakin olomuotonsa tuokin helpommin mieleen cro magnonin tai harmaantuneen orangin. Mitäpä siitä. Ei Suomenkaan presidentinvaali mikään kauneuskilpailu ole. Hyvä niin, sillä muutoin Tanja Vienonen jne. olisi ollut istuva presidentti jo kauan eikä Saulilla ensi vaaleissa olisi mitään saumaa vaimoaan vastaan. Laulun laannuttua muistelen vitsiä jonka joku facebook-sivulleni postitti. Siinä sanottiin, että Obaman valinta ei nyt ollutkaan mitenkään ihmeellistä sillä aina ennenkin Amerikan Yhdysvalloissa on musta mies kutsuttu siivoamaan valkoisen miehen sotkut. Saapa nähdä silti kuinka siivotaan Irakin ja Afganistanin kaltaiset tantereet.

Lumiaurat kuin pahansisuiset sotakoneet jyrisevät kaukaisuudessa. Ne palauttavat minut nykyhetkeen. Seisonkin kotipihassa postilaatikon edessä. Tulevaisuutta ei ole. Menneisyyttä ei ole. Tiedemiehet miettivät josko meitäkään on olemassa. Olemmeko sittenkin vain hologrammeja avaruusmiehen pankkikortissa? Tiedä hänestä. Metaanin on ainakin todettu tuprahtelevan ympäri Marsia. Lumi sulaa kenkiini ja se tuntuu melko todelliselta. Muistelen toista artikkelia jonka mukaan emme olisi edes hologrammeja vain ainoastaan avaruudessa kelluvan mega-aivon aivoituksia. Tämän ajatuksen pohjasokerina toimi väittämä, että tarpeeksi pitkällä aikavälillä saattaa täysin satunnaisesti muodostua mitä tahansa. Jopa meidät kuvitellut aivo, siis. 

Illalla lähdemme perheen kanssa lumisateeseen kävelemään. Tarvomme kauppaan. Äiti ostaa lisää jauhoja, porkkanoita ja sulatejuustoa. Minä olen häkeltynyt. En olisi uskonut herkkuni,porkkanakakun, todellakin sisältävän niin paljon porkkanaa ja sulatejuustoa. Kävelyn jälkeen minusta tulee hetkeksi Taiteilija joka saa luoda. Lunta.

Äiti tekee sisällä porkkanakakkua. Se valmistuu 00:45. Valvon siihen asti sympatiasyistä, en lämmintä kakkua odottaakseni. Aika kuluukin mainiosti sillä televisiosta tulee uusi suosikkisarjani, Rekkamiehet jäällä. Sarjassa seurataan kuinka joukko kanadalaisia rekkakuskeja ajaa Yellowknifestä tavaraa rekoilla erämään timanttikaivoksille jääteitä pitkin. Sarja muistuttaa mieliini yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen iso-isäni joka kertoi kuinka oli välirauhan aikaan ajanut kuorma-autoillaan tavaraa Liinahamarista Jäämeren rannalta etelään. Tällöinkin oli ajettu liki vuorotta sillä tavaran piti liikkua. Tärkeimpänä opetuksena noista jutuista on kuitenkin muistiini jäänyt se, että tarinan ei tarvitse olla tosi ollakseen hyvä. Se mielessäni, tuore kakku suussani läskiksi muuttuen laitan koneen kiinni ja valmistaudun henkisesti heräämään neljän tunnin päästä. Siihen asti aion nähdä unta jossa olen ylipainoinen amerikkalainen rekan vetonuppi kiskomassa valtavaa kakunviipaletta polttavan valkoisen sulatejuustolakeuden yli.