Täysikuu. Valtava keltainen kermajuusto. Se herättää suden ihmisessä, ihmisen sudessa, kissan hiiressä ja heran pöydälle unohtuneessa juustossa.
Tyttö herää jo tuntia ennen Isän torkkuspesiaalia ja koko torkuttelusta putoaa pohja pois. En pysty nukahtamaan viiden minuutin pätkiksi jonkun pienen mellastaessa pitkin vuodettaan, pitkin huonetta.
Myöhästyn töistä hieman mutta se ei haittaa. Nyt on vain jatkettava päivää illasta. Se haittaa. Äitiä.
Töissä tuijotan silmät kirvellen näyttöpäätettä. Tuntuu, kuin luomien alla olisi hienoa hietaa joka hiljalleen hiekkapuhaltelee silmämuniani. Tai sitten nukkumatti tai joku muu pahantahtoinen poltergeist-ilmiö on vaihtanut silmäluomeni lasivillaisiin. Katson vetistävin silmin toimiston ikkunasta näkyvää maisemaa: Kapeaa kanjonia talojen välissä ja mäntyä jonka takaa aurinko nousee. Kaipaan ulkotyötä. Onneksi työssäni on siihen mahdollisuus. Menen rapsuttelemaan jäitä portailta. Hetkessä minusta tulee Rooman armeija Karthagossa. Ensin kynnän työpaikan kiviset rappuset petkeleellä sitten kylvän niihin suolaa. Te ette maatanne enää viljele, lausahdan rapun laitaan jäätyneille muurahaisille, barbaareille. Suolasohjoinen rappu tuntuu kuitenkin kaipaavan jotakin vihreää. Kaivan lumen alta esiin nurmenvärisen Finn Turf-ovimaton. Se on jäykkä kuin talvinen kyy mutta vertyy pian suolan syleilyssä. Se on minun amfiteatterini ja siihen pyyhitään jalat.
Parkkipaikalta muistan poiketa Emmauksen kirpputorilla. Äidin himoitsema Ilmari Tapiovaaran suunnittelema pöytä on myyty. Ihmekö tuo kun pöydällä oli alennusmyyntien takia ainoastaan nimellinen hinta. Lupasin sen silloin ostaa. Kolme viikkoa sitten. Ilmarin pöydän asemesta talonpoikaistyylinen, vihreällä veralla päällystetty kirjoituspöydän raato on yhä myymättä. En uskalla ostaa sitä.
Käyn kaupassa ja ohitan Sininauhaliiton asumisyksikön. Muistelen eilen lukemaani juttua jonka mukaan Jari Sarasvuo on juuri laittanut miljoona euroa sijoitusasuntoihin. Miljoona euroa ei ole kuin kuutisen miljoonaa vanhaa mummoa, kuten sanotaan. Ja sellaisia mummoja Sarasvuon tilillä kasvaa kuin puissa samaa tahtia asunnottomien kanssa. Ostan kevytemmentalin. Se maksaa viisi euroa.
Paluumatkalla töihin ohitan vanhat kotiseudut. Vallilan kanjonin ylittävällä sillalla seisoo hämmentyneen näköinen nainen koira narunsa päässä. Naisen edessä lumihangessa makaa ihminen tuskallisen näköisessä asennossa, pää likaisen loskaisessa lumipöykyssä. Autot ajavat ohi. Ihmiset kävelevät ohi. Koirat kävelevät ohi. Linnut lentävät yli. Liikenne soljuu kuin ennenkin. Se vie minut mukanaan, imaisee villisti pyörteilevään hornankattilaan, risteykseen.
Pappa on ollut tänään auttamassa lastenhoidossa. Hän on yhä paikalla kun palaan. Poika kirkuu. Tyttö kuljettaa Papalle kirjoja luettavaksi. Äiti on tehnyt kanaa ja juurespataa. Se on hyvää.
Syönnin jälkeen käyn kirjastossa. Palautan pari kirjaa ja maksan sakkoni. 48 €. Olisi tullut halvemmaksi ostaa nämäkin kirjat, huutaa syyttävän ääni sisälläni. En kuuntele sitä. Koetan lainata kirjaa vanhojen puutalojen värityksistä mutta en tiedä mistä hyllystä etsisin. Arkkitehtuuristako? Rakentamisesta? Kaupunkisuunnittelusta? Runoudesta? Lainaan The Clash -yhtyeen taivalta seuraavan muistelmateoksen The Clash.
Matkalla kirjastosta muistelen maitomaalin ohjetta. Sitä käytettiin ennen muinoin talojen maalaukseen. Pääraaka-aineena käytettiin rasvatonta maitoa, kurria, sillä sitä sai ilmaiseksi. Nykyään kaikki on niin terveellistä, että rasvaton maitokin on kohta kalliimpaa kuin tavallinen. Kotona katson wikipediasta mitä se kaseiinista kertoo. Sen mukaan kaseiinit (lat. caseus = juusto) ovat fosforipitoisia proteiineja ja maidon tärkein proteiiniryhmä. Maalista tämä ei sano juuri mitään mutta antaa vastauksen erääseen toiseen ikuiseen kysymykseen: Onko kuu juustoa? On, kuuluu vastaus. Ja juuri kaseiinin takia se sieltä taivaalta niin kirkkaasti alas möllöttää. Vai pitäisikö sanoa: mjölköttää. En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti