Tytön neuvostoliittolainen rataohjus, polkupyörä, uinuu kevättä odotellen kevyen pakkaslumen alla. Se pitää koojata, tietää Tyttö. Pyörän vieressä talvehtii viime keväänä puunsuojaamatta unohtunut puutarhapöytä, Äidin pyörä syksyllä löysälle jääneine satuloineen ja pussillinen kierrätyslootaan matkalla olevia säilykepurkkeja.
Aamulla unohdan viedä sen roskapussin minkä illalla lupasin. Taas. Oven takana on kirpeä pikkupakkanen. Katson vajanseinään nojaavaa auringonkeltaista pyörää. Siinä on runsaasti auringonpilkkuja. Muistelen, kuinka itsellänikin oli samanlainen 12 tuumainen polkupyörä. Se oli punainen. Tämä tapahtui yli kolmekymmentävuotta sitten. Silloin lelut olivat yksinkertaisia, polkupyörät olivat yksinkertaisia, maailma oli yksinkertainen. Siltä se ainakin tuntui. Bilateraalisen kaupan aikaan maailma oli akselillaan, 23,5 astetta itään nojaten.
Työaamu kulkee kuin vanhus kohti hautaa. Onneksi minulla on tänään eväät. Olen saanut kummipojan vanhemmilta risteilytuliaisena purkillisen Saarioisten härkäpataa. Se näyttää kummalta. Se tuoksuu kummalta. Siitä tulee outo olo: Väsynyt kylläisyys. Verensokeri kohoaa, aktiivisuus laskee. Olen pollenuokuissa pilkkivä heroinisti joka odottaa kellokortin naksahdusta muistamatta, että työpaikallamme ei ole kellokorttia.
Töiden jälkeen Äiti sulkeutuu vessaan. Hän maalaa emännänjatketta. Tyttö hakkaa ovea ja itkee. "Äiti, tuolla" hän huutaa, "äiti, tuolla, maalaa!" Äiti maalaa jatkeen puuosat ja niiden alla olevan pesuainepurkin valkoiseksi. Niistä tulee hienot.
Maalauksen jälkeen on iltapalan aika. Tyttö ei ole muutamaan päivään syönyt kunnolla. Sama toistuu iltapuurolla kunnes Äiti keksii leikittää lusikan autona Tytön suuhun. Sittenpä pöydän reunalla mataakin kokonainen letka venäläisiä autonkuljetusrekkoja puuroa lastinaan. Lautanen tyhjenee kuin Hangon satama. Paitsi että oikeassa elämässä Hangon satama ei nyt tyhjene. Automeri ei vello, se on jäässä. Erään nimeltä mainitsemattoman talouslehden mukaan suomalaisille tulee vielä ikävä Venäjän transitmaksuja. Belgiassa eräs autoliike on alkanut myymään kahta autoa yhden hinnalla edes jotain myydäkseen.
Jään olohuoneeseen lueskelemaan muun perheen jo nukkuessa. Luen The Clashin tarinaa. The Clash oli suuri yhtye, mutta osan aatteellisuudestaan he taisivat keksiä myynninedistämistarkoituksessa. Keskiluokkaiset taustat piti työväenluokkaistaa. Kirja on mielenkiintoinen, hyvä. Keskittymiskykyni vain on huono, lyhytmuisti on olematon. Aloitan samaa sivua uudestaan ja ihmettelen kirjan toistoja. On mentävä nukkumaan. Sammutan valot olohuoneesta, keittiöstä, eteisestä ja kylpyhuoneesta. Maailma on ensin musta mutta sitten valkeus tulee. Se tulee Kaupungin tuhansista hehkulampuista, ledvaloista ja joistakin jäljelle jääneistä mainosneoneista ja heijastuu sukupuuton partaalla kompuroivaan lumeen. Meiltä katsottuna itä on yhä punainen, hämärässä ainakin. Tämä johtuu siitä, että pimeällä läheisen voimalan piippuun asennetut lentokoneen varoitusvalot kajastavat kaiken yllä kuin pikkuruiset tekokuut. Länsi ja etelä ovat haalean oransseja, tuhannen neonvalon loimua ja kulutushysteriaa. Pohjoinen on pimeä säkki jonka pohjalta kehätien äänet kumuaa.
Menen makuuhuoneeseen, vedän peiton leukaani asti. Minusta tulee hiljalleen tuhnuttava tsuhna, venäläinen kantoraketti ja paketti pehmeitä pelmeneitä. Mutta uni ei tule silmään, ei. Niitä kirvelee kuin olisin hitsannut Tsernobylin tukirakenteita koko päivän ilman hitsauslaseja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti