Vuosi vaihtuu äkisti keskellä yötä, salakavalasti. Usean vuoden jälkeen näen muutaman raketin, poltan sädetikunkin.
Kotona lösähdän hetkeksi teeveen ääreen mutta Äidin soitettua marssikäskyn päätän kuitenkin lähteä ulos juhlahuminaan.
Menen ystäväpariskunnan luokse juhliin. Matka Oulunkylän perukoilta Katajanokalle on pitkä ja esteitä täynnään. Tuntuu, kuin olisin huonon tasohyppelypelin vanki. Naapuririvitalojen lapset roiskivat raketteja takapihamme pöheikköön, juuri siihen, missä oikopolku bussipysäkille kulkee. Ruuti haisee pahemmin kuin Viaporissa 1808. Linnotushan antautui tuolloin laukaustakaan ampumatta. Mahtavatkohan nämä lapset tietää näiden ojittuneiden penkereiden historiaa, mietin astellessani kohti pysäkkiä. Takapihamme ryteikköhän kuuluu satakunta vuotta sitten rakennettuun Helsinkiä ympäröineeseen linnoitusketjuun.
Ajan bussilla Hakaniementorille vaihtaakseni seiskan ratikkaan. Vartin odottelun jälkeen ratikka kolisee hyisen torin laitaan ja hyppään kyytiin. Vaunu nytkähtää liikkeelle ja kuljettaja kuuluttaa: Koska Krunikan läpi ei saa enää ajaa jatkaa tämä vaunu suoraan rautatientorille ja siitä takaisin Pasilaan. Astun ulos kylmyyteen Varsapuistikossa. On siis käveltävä.
Kävelen yliopiston takakujia kohti Senaatintoria. Se on aidattu. Valtava valonheitin osoittaa Tuomiokirkon kupoliin ja näkymättömät väkijoukot laulavat virsiä. Olen tunnistavinani jotakin Maa on niin kauniksen sanoista.
Löydän oikean rapun melko helposti. Olen ollut täällä aiemminkin. Tämä tapahtui vuodenvaihteessa 2003 / 2004. Olin tulossa paikalle myös vaihteessa 2004 / 2005 mutta estyin matkalle. Nukahdin näet kotini tuulikaappiin seitsemältä illalla. Ah niitä kultaisia aikoja. Niitä ei todellakaan osaa kaivata.
Vuodenvaihtuessa käymme katsomassa ilotulitusta Uspenskin katedraalin viereiseltä korokkeelta.
Seuraavana päivänä olo on kehno. Ajan posliinirekalla, soitan suurella valkoisella puhelimella ja laatoitan. Se ei riitä. Kärsittävä on. Ja raskaasti.
Perjantaina palaan Pohjanmaalle. Uusi auto on kuin raiteita itsestään kulkeva juna. Ja minä sen kuljettaja, konduktööri ja matkustaja. Myyn itselleni lipun ja leimaan sen Hämeenlinnan kohdalla. Katkeruus, ajattelen, en selvinnyt maksutta.
Seinäjoella saamme viettää Äidin kanssa vapaata. Kaksi tuntia. Menemme elokuviin. Elokuvateatteri Marilynissä tulee Woody Allenin Vicky Cristina Barcelona. Käymme katsomassa sen kuuden muun keski-ikäisen naisen kanssa. Elokuva on kelpo ajanvietettä mutta ei mitenkään ihmeellistä taidetta. Muistelen Allenin sellaistakin tehneen. Tosin kauan sitten.
Olen koko viikon lomalla ja palaamme kotiin vasta tiistai-iltana. Keskiviikkona lähdemme käymään Billnäsin Rakennusapteekisssa sillä tuleva uusi kotimme tarvitsee muutakin kuin sympaattiset asukkaat. Apteekissa on vaikka mitä ihania lääkkeitä perinnetalokuumeeseen sairastuneille. Kuumeen lisäksi Apteekki vie rahat. Valitettavasti. Kuolaamme purettujen kaakeliuunien perään, puremme messinkisiä ripoja ja jäädytämme kielemme valurautaisiin, kissanmallisiin ovipönkiin.
Matkalla kotiin pysähdymme Karjaan ABC-huoltoasemalle syömään. Kysyn samalla kaksi- ja puolivuotta sitten sinne unohtamaani pipoa. Sitä ei enää löydy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti