Herään pimeästä torkuttimen turahdukseen. Nukahdan. Herään pimeästä kädessäni pirahtavaan kännykkään. Nukahdan. Herään Pojan itkuun. Nukahdan. Herään torkuttimen turahdukseen. Nukahdan. Voin jatkaa tätä tuntikaupalla ja se on mielestäni eräs hienoimmista asioista mitä ihminen voi eläessään tehdä. Kaikki eivät tätä ymmärrä. Varsinkaan torkuttimeen aina heräävät perheenjäsenet. Mutta kuten ihminen voi oppia melkein mitä tahansa, olen minäkin oppinut siirtämään torkutinta eteenpäin ainoastaan vain mikrosekunnin mittaisen kilahduksen jälkeen. Ja siihenpä ei moni herääkään.
Herättyäni viimein itse hiippailen pimeässä kohti eteistä. Monta vaaraa ompi eessä ja vielä useampi lattialla levällään. Koetan olla astumatta minkään sellaisen päälle mikä risahtaisi, räsähtäisi tai raksahtaisi. Tänään onnistun siinä, saan aikaan vain pari kahahdusta ja hennon vinkaisun pierevän Pumba-lelun päälle tallatessani.
Tuntuu vaikealta olla töissä. Vaikeammalta kuin normaalisti, siis. Olemme saaneet paljon erilaisia tavaroita eräästä vuodenvaihteessa suljetusta yksiköstä ja niinpä kaikki paikat ovat täynnä romua. Kirottua, ajattelen, enää töissä olo ei eroa kotona olosta juuri muuten kuin siinä, että töissä minulla on yksi ja puoli kolleegaa ja kotona yksi ja kaksi puolikasta.
Olen iloinen kun pääsen viimein kotiin. Äiti sen sijaan on vihainen. Hän on päättänyt leipoa Tyttären kanssa kun pääsen kotiin ja hän koettaa ensin esittää rauhallista, olla kuin mikään ei kaihertaisi mutta räjähtää sitten. "Mä en kestä kun sä kirjoitat siellä blogissas että kuinka sä teet sitä ja tätä etkä ikinä kirjoita mitä mä teen. Mä perustan oman blogin sun vastapoolikses. Sen nimeksi tulee Totuuden siemen ja siinä kerrotaan kuinka kaikki oikeasti tapahtuu." Kannatan tätä mutta muistutan, että on syytä muistaa, että tämä blogi ei ole demokraattinen uutistoimisto vaan ainoastaan yhden ihmisen näkökulma Perheen tapahtumiin. Siinä mielessä kyseessä on siis totuus, pravda. Tämä blogi keskittyy Isä Aurinkoisen, Maan Isän, Maan Suolan ja Perheen Isän henkilökultin täysin sumeilemattomaan pönkitykseen. Tämä kaikki on huomattavasti helpompaa kuin hyväksyttyjen tietojen antaminen uutistoimistoille ja säästää siltä vaivaantumisen tunteelta, miltä jonkun toisen kirjoittamien kehujen lukeminen aiheuttaa. Äiti keskeyttää bloksennukseni huutamalla että olen raivostuttava. Hyvä, hyvä. Herätämme siis tunnetta, sanon itseni kolmannelle persoonalle. Niinpä, se jatkaa toiselle mutta toteaa, että päivän laatusana näin leivontapäivänä olisi mieluummin voinut olla vaivaannuttava.
Ennen leivonnan aloittamista koetamme lähteä vaunukauppaan ostamaan tandem-lastenvaunuja sillä ilman sellaisia Äiti on kotona kahden lapsensa panttivankina eikä kukaan ole halukas maksamaan lunnaita sillä niitä ei ole esitetty. Myöhästymme kuitenkin kaupasta sillä innostun kauhomaan Äidin eilen keittämää bors-keittoa. Koska hiiri ei tehnyt kissalle takkia on katsottava josko kankaasta saisi vielä liivit. Ei saa. Äiti avaa pihavarastomme oven etsiäkseen sieltä Tytöltä vanhaksi jäänyttä kantoliinaa mutta on musertua ovesta ulos syöksyvän tavaramassan alle. Se, mitä ovesta pahaa aavistamattoman Äidin päälle hyökkää ei ole Ed Woodin kauhuleffassaan käyttämä mustekalan muotti vaan valtava pääjalkainen olio joka muodostuu tyhjistä pahvilaatikoista, pussillisesta tyhjiä pulloja (kesällä juotuja) ja kierrätykseen vietävistä peltipurkeista (lupasin viedä elokuussa).
Käymme minivarastollakin mutta ei sieltäkään mitään löydy. Tai löytyy, oikeastaan aika paljonkin erilaisia asioita. Mutta ei mitään, mitä voisimme tällä hetkellä hyödyntää. Vai mitä sanoisitte mustasta skootterikypärästä, pussillisesta itse äänitettyjä VHS-nauhoja (ei, meillä ei ole nauhuria) tai jätesäkillisestä vanhoja aikakauslehtiä? Aivan. Olen samaa mieltä. Niille kaikille on aikansa ja paikkansa mutta se taitaa valitettavasti olla jossakin toisessa ulottuvuudessa. Ja sinne päästäksemme meidän on ensin kumottava suhteellisuusteoria.
Kotona Äiti ja Tytär aloittavat leivontapuuhat. Äitiä naurattaa vanhan keittokirjansa ohje Vehnäleivistä ja Vehnäsistä, minua naurattaa kun muistan mitä Tampereen Pappa vehnäsellä tarkoittaa. Poika nukkuu villapuvussaan kuin kalpea herrasmies kiinalaisessa oopiumluolassa mutta Tyttö on synnynnäinen leipoja joka ei ole vielä oppinut, että kuormasta ei pidä syödä. Taikinaa katoaa kiihtyvällä tahdilla ja koko Tyttö on pian leivottu paksuun taikinakuoreen. Se on pestävä pois että Tytön kasvu ei tyrehdy. Taikina sen sijaan saa kasvaa. Se kasvaa, sen kosteus imee jauhot sisäänsä ja se muuttuu lötköksi. Käyn siis kaupassa ostamassa jauhoa. Jostain syystä sitä myydään puoleen hintaan vaikka viimeinen myyntipäiväkin on vasta ensi vuonna, ajattelen. Sitten muistan, että vuosihan ehtikin jo vaihtua. Enkä minäkään ole 27-vuotias vaikka toisinaan niin muistan. Miltähän Jim ja Brian olisivat näyttäneet jos olisivat eläneet yhtä vanhoiksi kuin mitä minä nyt olen? Turvonneilta, epäilen. Ostan kuusitoista kiloa jauhoa sillä niin pienen määrän kuka tahansa kotitalousleipuri käyttää jo pelkän leivonta-alustan jauhottamiseen.
Jauhoja lisätään ja savu kohoaa mielikuvituspiipustamme. Pullien paistuessa silmäilen televisiosta lempisarjaani CSI:tä mutta se tuntuu jotenkin liian hurjalta tänään. Katson mieluummiin keittiöön, Tytön kanssa uuninluukusta sisään ja kuvittelen mielessäni miten pullanvalmistus ja paistaminen CSI:ssä esitettäisiin. Epäilemättä hienosti, ajattelen. Äiti pilaa visuaalisen nautintoni vertaamalla uunissa kohoavia pullia vanhojen naisten rintoihin. Voisilmä onkin vain noro hapanta maitoa!
Pullien valmistuttua syön kolme pullaa ja juon lasin maitoa Tytön vaatimuksesta. Ne ovat oikein hyviä. Äiti tiskaa vateja ja hymyilee, Poika mussuttaa unessaan mielikuvitusnisää ja nauraa.
Illalla suunnittelen leipovani oman patsaani vehnätaikinasta. Rusinasta luomet, HK:n Sinisestä silmät, haljenneet, liian kauan keitetyt nakkisormet ja sinapista vauhtiraita. Kylläpä siitä tulisi hieno. Nukahdan Äidin ääni mielessäni. "Kyllä sä oot sitten täydellinen!" se huutaa. Niinpä. Sellainen se minä olen, muidenkin mielestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti