Kuntotarkastajan tarkastuskunto

Aivan yllättäen, kaiken jälkeen ja puolentoista vuoden kuluttua huomaamme löytäneemme talon johon haluamme muuttaa. Siinä on kaikki, mitä utopistiseen listaamme olemme viitsineet laittaa: Puolen tunnin junamatka Helsingistä (23 minuuttia). Mansardikatto (keskellä kattoa vielä lisäksi pienet ikkunakorokkeet, siat). Hirsirunko (tasakertaan asti). Vähintään 750 neliön oma tontti (778 neliön tontti jossa tosin rasitetie). Maalämpö tai toimivat tulisijat (kaksi toimivaa tulisijaa, puu pääasiallinen lämmitysmuoto). Alkuperäistä säilytetty (julkisivu alkuperäinen, alkuperäiset ikkunat). Porstua (iso lasikuisti). Jotain korjattavaa oman kädenjäljet lisäämiseksi (paljon).

Pääsemme myyjän kanssa sopimukseen hinnasta ja aloitamme neuvottelut. Myyjän isä on eläkkeelle jäänyt kiinteistönvälittäjä joka hoitaa asunnon välittämisen. Minun isäni on eläkkeelle jäänyt liikemies. Delegoin isälleni luvan jatkaa pilkunviilausta kohti kauppaa yhdellä edellytyksellä: Riitaan ei saa ajautua. Tähän emme pääse. Neuvottelut myyjän kanssa on aloitettava kahden päivän päästä uudestaan. Nyt jätämme isät välistä ja sopimus löytyy. Kuntotarkastus tehdään pikapikapikaa. Isät saavat olla mukana.

Ostajan, meidän siis, vaatimuksesta talon kuntotarkastaa perinnerakentamiseen erikoistunut rakennusmestari. Sellaisen löydämme Hämeenkyröstä. Hän sanoo, että kohde on sadaskahdeksaskymmenesneljäs talo jonka tarkastaa. Ja että oikeastaan kyse ei ole niinkään kuntotarkastuksesta kuin riskirakenneanalyysistä. Siinä pureudutaan talon olemukseen. Se hajotetaan tarkastajan päässä kasaksi rakennusmateriaaleja, sitten materiaalit pilkotaan atomeiksi. Tarkastaja kiihdyttää atomit kulkemaan eri suuntiin ja törmäyttää ne sitten yhteen. Tämä eri materiaalien yhteensopivuus ja yhteisreagointi kun on vanhoissa taloissa ensisijaisesti selvitettävä. Hengittämättömät materiaalit vievät hengen hengittäviltä, keinotekoiset keinottelevat luonnonmateriaalit luonnottomiksi.

Tarkastuksen jälkeen alkaa piina. Raporttia ei kuulu. Odottavan aika on pitkä. Kuuntelen netistä Wigwamia. Melodisen progen pitkät kellutukset ovat mitä parasta ajantappoa. Se on kuin jäätä polttaisi, kolme olomuotoa yhdessä. Ihmettelen Wigwamin tuntemattomaksi jäämistä. Niillä soittajilla, niillä biiseillä.

Vuoden odottamisen ja etsimisen jälkeen tuntuu kummalta, että ei tarvitse ajaa kiinteistöesittelyyn töiden jälkeen. Viikonloput ovat vapaita. Illat perheelle. Ja sitten käy niinkuin aina kun iso työ valmistuu: Väsymys iskee. Lapsiin tämä ei vaikuta. Heillä energiaa riittää. Se tuntuu saavan itse asiassa lisää pontta huoltajien pudotessa. Poika kiljuu iltaisin, Tyttö aloittaa Muumilaululla ennen kukonlaulua.

Lääkärin ohjeistuksen mukaan Äiti on yhä maidottomalla dieetillä. Se on tuntunut rauhoittavan Poikaa. Toisinaan tämä jopa nukkuu rauhallisesti omassa sitterissään. Tutti kuin savuke poskellaan roikkuen.

Kiinteistönvälittäjät eivät vieläkään ole varmoja menetyksestään. Heiltä putoilee esitteitä sähköposteihin, soittoja puhelimiin. Saamme joulukortteja, sinapinteko-ohjeita. He eivät tiedä, että meiltä sen teko käy.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saamme tarkastajalta tiedon, että mitään uutta raportissa ei tule olemaan. Ei siis mitään, mitä emme jo tietäisi. Mitään, mitä hän ei olisi tarkastustilanteessa osoittanut. Hyvä niin, sillä myyjän isä onkin jo varannut jo kaupanvahvistajan ja kauppa on sovittu tehtäväksi. Sitä ennen ehtii kuitenkin vielä tapahtua monenlaista eikä raporttiakaan kaikesta huolimatta kuulu.

Keskiviikkona soitan tarkastajalle. Hän kertoo olevansa sairaana. Korvatulehduksessa Nakkilan tiellä. En tiedä miten ne liittyvät toisiinsa. Tarkastaja lupaa kuitenkin toimittaa raportin ensi tilassa.

Vajaata vuorokautta ennen kaupan tekoa myyjän isä soittaa ja kertoo valmistelevansa papereita. Samalla hän sanoo, että rakennusoikeutta ei ollutkaan sitä määrää kuin mitä esitteessä oli ja mistä on ollut puhetta. Eihän siinä mitään. Jos oikeutta onkin 0,20 % eikä 0,25 % tonttia kohden kuten puhetta oli. Sitten lasken neliöt. Alkuperäisesti luvatulla oikeudella tontille olisi saanut rakentaa 190 asuinneliötä ja nelikymmenneliöisen talousrakennuksen. Nyt alasta putoaa nelisenkymmentä neliötä asuinrakennuksen kohdalta. Jäljelle jää 156 neliötä. Talon kaikkien tilojan käyttöönoton jälkeen siitä ei jäisi jäljelle saunaa varten oikeastaan mitään. Masennus valtaa mieleni. Onko kaupat peruttava? Sitten saan myyjän isältä sähköpostitse kauppakirjaluonnoksen uusimman version. Silmään sen nopeasti läpi ja postitan isälleni. Hetken kuluttua saan hätääntyneen soiton: Sopimukseen on jostain puikahtanut lauseke ostajat hyväksyvät rakennuksen sellaisena kuin se kuntotarkastus-pöytäkirjassa on todettu ja ottavat täyden vastuun rakenuksessa mah-dollisesti myöhemmin ilmenevistä piilevistä virheistä, jotka eivät olleet myyjän eikä ostajiien tiedossa kauppaa tehtäessä. Jokin kouraisee vatsaani. Se on huonosti sulanut mikropitsa. Lähetän myyjälle ja tämän isälle postia jossa esitän lausekkeen poistamista. Se poistetaankin. Aamulla. Huonosti nukutun yön jälkeen.

Kuntotarkastaja lähettää raportin perjantaina kello 10:53. Tulostan sen töissä mikropitsaa kaikessa rauhassa mutustaen. Vasta 11:06 tajuan, että minun pitää hakea perhe jotta ehdimme pankkiin puoli kahdeksitoista. Emme ehdi. Myyjä isineen on jo paikalla kun saavumme. Annan heille raportit luettaviksi samalla kun teemme virkailijan kanssa rahasiirtoja. Tyttö on Papan kanssa vaunuilemassa.

Kello 14:00 vaapumme väsyneinä ja kaiken antaneina pankista. Olemme talollisia. Olemme ostaneet huonoimpaan mahdolliseen aikaan: Hinnat ovat nyt voimakkaassa laskussa. Tai sitten eivät. Vuoden evakon ja alati pienenevien tilapäissuojien jälkeen ilmaan jää leijumaan vahvan valuutan tuoksuinen kysymys: Kuinka monen prosentin hinnanalennusta on unelmaltaan valmis odottamaan?