Helmikuun hanget, auringon kilo

Helmikuun hanget ja auringon kilo. On hiihtoloma. Toisilla. Eräillä on jopa sukset. Äiti laittaa viestin jossa kertoo suksien olevan Tapiolassa 70 prosentin alennuksessa. En mene hakemaan niitä.

Tällä viikolla maailmankirjat ovat totisesti sekaisin: Isän vapaapäivän takia tiistaista tulee maanantai mutta keskiviikko pysyy keskiviikkona. Menetämme siis tiistain mutta se ei meitä haittaa. Aurinko nousee silti ennen töihin lähtöä, Tyttö ennen aurinkoa. Isä on lyijyä joka sulaa ja jähmettyy epäsäännöllisin väliajoin. Se tekee kulkemisesta hankalaa.

Yritämme yhä löytää kadonneita varastonavaimia. Turhaan. Kiskomme tavaroita laatikoista, kilisyttelemme takkien ja housujen taskuja. Siirrän pesukoneen pois paikoiltaan ja katson taskulampulla jääkaapin alle ja hellan sivuille. Mutta mitään ei löydy. On kuin maa olisi ne nielaissut, tai sitten pölynimuri.

Tiistai-iltana Televisiossa keskustellaan maahanmuuttajista. Me aikuiset katsomme sen. Sen jälkeen tulee Silminnäkijä-dokumentti aseista, jotka ovat vähemmän tappavia. Katson sen, yksin. Dokumentin mukaan vähemmän tappavat aseet ovat villinneet yhdysvaltalaiset poliisit koska on kivempaa tussautella ja lamautella kuin konsanaan pampusta maisteja antaa. Kaikki on kovin omituista ja ahdistavaa. Onko koko pallo luistamassa poliisifasistidiktatuuriksi missä kaikki erilainen kumiluoditetaan?  Muistelen myös Suomen monikulttuurista menneisyyttä. Saamelaisten jälkeen tänne ovat tulleet esi-isämme ugrit ja sitten esi-skandinaaveja, baltteja ja ties ketä. Venäjän aikaan Suomeen saapui sekä itse venäläisiä että tataareita ja juutalaisia. Ja nämä ovat vain osa niistä aineksista mistä nykyiset suomalaiset on valmistettu. Kuinka nyt siis pelätään kaikkea erilaista? Ja mikä oikeastaan on erilaista? En tiedä.

Keskiviikkona on muun muassa Isän, Yoko Onon, turkulaisen runoilijan Tapani Kinnusen sekä Isän lapissa kaivosmieheksi opiskelevan serkun syntymäpäivä. Sen kunniaksi syömme töissä porkkanakakkua. Isän tullessa kotiin Tyttö juoksee Isää vastaan ja paljastaa mitä siellä on päivän kunniaksi tehty: Haettu kaakkia ja tehty kakkua! Kakku on hyvää. Siinä on sisällä banaaniviipaleita ja pinnalla lakritsia. Syömme. Poika ei kakkua vielä saa, parin tunnin päästä vasta. Ja silloinkin nesteytettynä. Mutta häntä ei tunnu haittaavan sillä hän on juuri keksinyt uuden ilmeen. Siinä imetään huulet ikenien päälle ja puhistaan. 

Torstaina Äiti lähtee ystäviensä kanssa elokuviin. Lähtö on vaikeaa, henkinen napanuora kuin benjiköysi joka kiskoo tukka hulmuten kirkuvan Äidin ovesta takaisin. Viimein hän kuitenkin lähtee ja rauha palaa. Tyttö katsoo Nalle Luppakorvan seikkailut ja lueskelee kirjoja. Poika möyhöttää taljan päällä, juo tuttipullosta maitoa ja nukahtaa Isän syliin kuin pehmoisimpaan nojatuoliin.

Äidin palattua tunnelma kotona on kuin 1800-luvun oopiumluolassa. Iloisen kirjaviin pyjamiin puettuja hahmoja nuokkuu siellä täällä hämärästi valaistussa asunnossa. Seuraava yö lyö lisää löylyä  unenomaisen painajaisen maailmaan: Lapset itkevät ja ovat hereillä suurimman osan yötä. Aamulla Tyttä sanoo, että häntä pelottaa. "Mikä," kysyn. "Imuri." Tyttö vastaa. Niinpä niin. Siitä on tainnut tulla pelottava koska se niin harvoin meillä käynnistetään. Lattiat ovat pinnoilta tyhjennettyjen tavaroiden peitossa ja nekin alueet, mitkä ovat tavarattomia, ovat roskan peitossa. Lattialla on teepusseja, leivänpalasia, hedelmiä, leluja. Mutta ei varastonavaimia. Ne löytyvät perjantai-aamuna. Kylpyhuoneesta. Naulakossa roikkuvien farkkujen taskusta. Eikä niiden päällä ollut ollut kuin kolme kylpytakkia ja kuusi pyyhettä.

Homo Rekolaensis

Kuluva vuosi on julistettu evoluution juhlavuodeksi. Darwinin Lajien Synnyn julkaisemisesta on kulunut 150 vuotta. Darwinin syntymästä 200 vuotta. Tiedemiesten mukaan itse evoluutiokin täyttää tänä vuonna noin 3,5 miljardia vuotta. 

En ole koskaan lukenut Lajien Syntyä. Periaate on silti tuttu: Kaikki elollinen on peräisin samasta alkuotuksesta. Fossiileja ja välimuotoja tunnetaan hirvittävästi. Osasta sen sijaan ei ole säilynyt mitään, on vain mututietoa siitä, mitä olisi saattanut olla. Useat fossiilit on nimetty löytäjänsä, kädelliset useimmiten löytöpaikkansa mukaan. Onkin hauska miettiä, minkä nimisiä puuttuvia lenkkejä ihmisen sukupuusta olisi laskeutunut jos esi-isiemme luurankoja olisikin löytynyt Suomen maaperästä. Cro-Magnonin asemesta meillä saattaisi olla myllypuron mies ja neandertalin tilalla vaikkapa homo rekolaensis. Ja olisiko meillä esiäitinämme Ellu jos kantaluuranko olisi etiopialaisen Lucyn sijasta löytynytkin Hakunilasta? Tiedä hänestä. 

Torstaina silmään päivän otsikoita netistä. Aikaisin illalla, tietenkin. Luen Jäämies Ötzille löytyneen sukulaisen Seinäjoelta. Äiti kääntää uutisen minua vastaan vaikka olen vain sanansaattaja. Se, että tuhansia vuosia sitten Alpeille surmatun Öztin sukulinjan todettiin ensin katkenneen kokonaan mutta nyt johtavan Seinäjoelle on häen mukaansa osa pohjalaisia vastaan suunnatusta vihapropagandastani. Tapahtuu kaappaus ja minut kävelytetään lankkua pitkin koneelta lapsia nukuttamaan. Myöhemmin Äiti surffaa Facebookissa salaliittolaisesti räkättäen. Minua hän ei päästä koneelle: "Muista reseptisi," hän sanoo. Kirottua.

Tytön hampaita pestessä Lauleskelen itsekseni Apulantaa. "Sä et tiedä miltä musta tuntuu" laulan. "Itkettää." Tyttö sanoo. No ainakin melkein, naurunsekaisesti. Hetkeä myöhemmin seuraamme puurosyönnin lomassa Äidin lempisarjaa Kotikatua. Mies ja nainen halaavat toisiaan. "Rakastaa!" Tyttö huudahtaa iloissaan. Poika möhkii.

Perjantaina on viimein Pojan nenätutkimuksen vuoro. Tätä on odotettu siitä lähtien kun Äidin odotus lakkasi. Pian neljä kuukautta, siis. Pojan nenä tuhisee ja menee tukkoon niin usein, että tuntuu kuin siihen olisi asenettu jonkinlainen erikoisvalmisteinen tuhinamoottori. Lääkärin jälkeen Äiti soittaa ja kertoo, että nenässä ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa. Lääkärin mukaan se vain pieni. Ja tätä varten piti käydä lääkärissä, ajattelen pikkuruisia sieraimia muistellen. Jääkaudella niillä ei olisi pärjätty, mietin. Neandertalilla oli pitkä nenänvarsi, leveät sieraimet. Evoluutio oli ne sellaisiksi fiksannut jottei hyinen jääkausi-ilma olisi aivoja jäädyttänyt.

Sunnuntain paistaa aurinko. On pikkupakkanen ja lumi hohtaa puhtaan valkeana. Saan nukkua aina kymmeneen. Juhlaa. Myöhemmin teen jauhelihapihvejä, remouladekastiketta ja perunamuusia. On hienoa, että joku keksi tulen, ajattelen. Vielä hienompaa on silti tämä sähkö joka kaapelia pitkin meille tulee ja hellanlevytkin lämmittää. Kauaa emme enää saa siitä nauttia sillä Talossa meitä odottaa puuhella ja halkokirves.

Maanantaina onkin taas vuoroni herätä. Ei siksi, että menisin töihin, vaan siksi, että on vapaapäiväni ja Äidin on saatava nukkua. En tarvitse kelloa enkä kukon kiennuntaa, en aurinkoa silmiäni aukaisemaan. Minulle riittää naapurivuoteesta laulettu Nalle Luppakorvan tunnuslaulu ja siihen kaanonina toiselta puolelta liittyvä iloluonteinen kiljahtelu. Kiljahtelu muistuttaa delfiinien ääntelyä ja siltä harvahiuksinen Poika itse asiassa näyttääkin. Tunnelmaa tiivistää vielä pyjamaan kirjaillut kalat. Sellaisia delfiinivauvankin pyjamassa olisi, mietin. Muistelen lukeneeni joskus valaiden ja sukulaistensa kuten delfiinien periytyvän maalle nousseista kaloista jotka olivat ehtineet taas veteen palata. Evistä räpylän kautta villiintyneet kädet ja jalat kutistuivat hetuiloiksi rinnakkaiden kalojen sukeltaessa jälleen aaltoihin. Mikähän heidät veteen viskasi, mietin? Mahtoivatkohan vaan kyllästyä, ajattelen. Sekin on mahdollista.

Olohuonekeittiössä istutan Pojan sitteriin, Tytön sohvalle. Pikku Kakkonen tekee tehtävänsä kuin Iso Ykkönen. Saan syödä rauhassa, ehdin laittaa puurot valmiiksi, mitata keittimeen vedet ja purut. Siinä onkin jotain korkeampaa filosofiaa, mietin kahvin putoillessa, Nallen lupattaessa ja Pojan kiljuessa. Kuinka kirkas, raikas vesi muuttuu sameaksi pudotessaan ruskean jauheen läpi ja kuinka tämä tämä tuotos puolestaan kirkastaa tumman olon.

Äiti nousee jo ennen kymmentä. Koetamme lähte varastolle tavaroita penkomaan mutta se kokee yllättävän takaiskun havaittuamme, että avaimia ei kerta kaikkiaan löydy mistään sellaisesta paikasta mistä me niitä etsimme. Väsymys lisää ahdistusta ja kierroksia. Kiskon tavaroita pöydiltä ja tasoilta Äidin ja Lasten mentyä ulos haukkamaan happea. Käännän taskuja mutta kaikista hokkupuksistani huolimatta avainnippu ei tule esiin.

Pettymyksen vaientamina istumme autoon ja matkaamme Kierrätyskeskukseen ostamaan Taloon muutamaa ovea. Äiti on ne aiemmin löytänyt. Onnekkaasti ovet ovat yhä myymättä. Niiden hinta on vain noussut viisinkertaiseksi alkuperäisestä. "Te ootte jutelleet väärän ihmisen kanssa," työnjohtaja sanoo. Niinpä. Ihmisen. Keljuttaa, sapettaa ja ottaa pannuun. Korvissani viheltää, silmissä palaa tuli. "Selvä," vastaan kuin lampaalta siirtosydämen saanut paimenkoira. "Me otetaan nää."

Illalla hukumme laatikkomereen. Tavarat katoavat, toiset kelluvat pinnalla. Olemme Teksasin kokoinen muovipyörre entisen Sargassomeren kohdalla. Mutta minä en ole lasiankerias, en ihmiskunnan uusi mutaatio. Olen erään sen sivujuonen väsynyt edustaja parempia kasvattamassa.

Dannyn vyönsolki

"Nukkua vaiko ei, kas siinä vasta pulma" olisi Hamlet saattanut sanoa jos hän olisi ollut kirjoittamani hahmo. Onneksi ei ollut. Shakespearen kirjoittamana Hamlet ei kuollut unenpuutteeseen. Sen sijaan hänestä tuli kuolematon.

Maanantaina pääsemme käymään Tulevassa Kodissamme. Se jännittää. Äitiä ja Isää. Vatsaa kiertää, tekee mieli laulaa Kauko Röyhkää: Tää on se paniikintunne, paniikintunne. Ja se tulee joka kevät... Tieteellisestä tutkimuksesta ja jäsentelystä huolimatta ostimme talon kuitenkin fiilispohjalta. Kahden käynnin ja kuntotarkastuksen jälkeenkään en muista siitä juuri mitään. Mutta Tyttäremme muistaa. "Pupun koti," hän sanoo kun pääsemme eteiseen. Ja on kiivetä rappusia yläkertaan pupua katsomaan. Pupu on muuttanut. Ja konna. "Oh no!" Tyttö huudahtaa kaksikielisen lapsen neroudella. Poika tapittaa valkolaikkuisessa puvussaan. Me sanomme sitä lehmäpuvuksi vaikka kuviot oikeasti kai ovatkin ruskealla taivaalla seilaavia pilviä.

Kiertelemme asuntoa ja ihmettelemme. Huomioin valkoiset sähköpatterit. Hyvä. Ihastelemme olohuoneen lattialistoja, keittiön ikkunanpieliä. Tämä on siis kotimme. Mutta ei vielä, ei vieläkään aivan.

Edellinen omistaja sanoo tyhjentävänsä tavaransa viikon parin sisään. Pääsemme siis pikaisesti kotiin. Se tuntuu omituiselta. Kotiinlähtiessä huomaan pienen punaisen pyörän portin pielessä. Se on aivan samanlainen neuvostoliittolainen rataohjus kuin Tytön keltainen on. Vain pyörän väri muuttuu, tuumin.

Kuu on valtava pakastepitsa jonka pinnalle on heitetty liikaa juustoa. Se muistuttaa eläimistä sisällämme. Haen lähikaupan pakasteloorasta lisää pitsoja. Niiden kuumetessa hiekoitan etupihamme. Se on röykkyinen jäätikkö mutta karhenee soran avulla. Muistelen vanhaa talonmiestäni Tampereen Tikkutehtaankadulta. Make oli hiekoitushiekan erikoisasiantuntija. Muistan yhä, että raekoko kolme on hiekoitushiekkojen kruunaamaton kuningas. Maken mukaan tämä raekoko on tarpeeksi pientä pureutuakseen jäähän mutta kyllin isoa jotta ei kulkeudu autonrenkaissa tai kenkien pohjissa pois.

Tiistaina saan varattua ajan työterveysasemalle. Lääkäri mittaa verenpaineeni ja tarkistuttaa näköni. Testin mukaan näköni on kohtuullinen. Istuessani sen jälkeen huomaan sanoneeni H:n W:ksi ja P:n Q:ksi. Lääkärin mukaan tämä on aivan normaalia. Ulkonäköäni hän ei kommentoi. Lääkärin mukaan päänsärkyni johtuu huonosta työergonomiasta, toimiston huonosta valaistuksesta ja liiallisesta päätetyöskentelystä. Saan ohjeen lopettaa kaikki toiminta näyttöpäätteen edessä ainakin kahta tuntia ennen nukkumaanmenoa. Tämä vaikeuttaa bloginpitoa sillä ainoa kirjoitusaika tähän asti on ollut Tyttön nukuttamisen ja oman unen välissä. Lääkärin mukaan kirjoittaminen sinänsä ei ole virkistävää. Näyttöpäätteen nopeataajuinen välkyntä on se, mikä keskusyksikköäni stimuloi. Päätän siis palata vanhoihin mustakantisiin vihkoihin, paperiin ja kynään.

Työterveysaseman edessä raahataan liikuntakyvytöntä taksiin. Tien toisella puolen on Työläisäidin puisto. Puisto on pieni ja työläisäitiä esittävä patsas haukkaa siitä kolmanneksen. Äitiä vastapäätä seisoo pronsiin valettu tyttölapsi ja kiertävät käsissään jotain, minkä kuvittelen isäksi.

Illalla koetan mennä nukkumaan internetissä piipahtamatta. Taivas on tummansinistä samettia. Se on elähtäneen Elvis-imitoijan vatsakumpu sisältäpäin katsottuna. Ja kuu on Dannyn vyönsolki. Se nousee idästä ja kiertää taivaannapaan kiinnittynenä maan sykkivän aivon yli viimein mereen vajoten.

Sukupuolikiintiö

Pimeä aamu, yö. Tyttö herää, herättää Pojan. Poika herättää Äidin ja Äidissä herää raivo. Isän on noustava sillä yhtä myöhäisaamua kohden sopimuksen pienellä kirjoitetussa osiossa vaaditaan kuutta aikaista. Yht´äkkiä huomaan seisovani kaapin edessä, yhä unessa. Saan ohjeita jostain mitä vaatteita kaapista ottaa mutta viesti ei kulje. Se jää matkalle, juuttuu aivonsopukkaan, kipeään pisteeseen korvannipukassa.

Kello on 7:05 kun pääsen karavaaneineni seuraavaan etappiimme, olohuonetupakeittiöön. Muistelen viime kevättä, aamuherätyksiä silloin. Tyttö heräsi useimmiten ennen viittä. Se oli tappoa. Seurata kuinka pensas puhkeaa lehteen rähmäisten luomien takana, kuinka hassut hahmot valtaavat televisioruudun kuin Kylli-tädin LSD –tripillä.

Pojalla on höyry päällä kääntyilemisen kanssa. Hänet voi siis rauhassa laskea matolle ähkimään. Laitan Tytölle puuroa ja itselle kahvia. Pojan nukahdettua palautan hänet Äidin kainaloon kuin ei-harkitun tilauksen Hobby Halliin. Sitten teen leipätaikinan. Koetan uutta reseptiä. Siinä tehdään taikina ohjeen eikä oman pään mukaan. Taikina nousee kuin taikina sillä siinä on tähän nestemäärään juuri optimaalisesti hiivaa.

Äidin noustua leivon taikinasta leipää. Tyttö saa olla mukana, kiintiöllä. Se ohittaa ulkoiset tunnusmerkit, pätevyyden. Yht´äkkiä taikinakuorinen Tyttö alkaa hihkua leivontaessussaan ja osoittaa Pojan suuntaan: ”Pikkuveli syö määtä!” Ja totta. Poika on kääntynyt, itsekseen tai asunnossamme kummittelevan käden kääntämänä, ja alkanut syödä taljansa villaa! Äiti korjaa hänet talteen.

Iltapäivällä Äiti haluaa kirpputorikäynnille. Taas. Menemme. Tällä kertaa Vallilan makasiineille. Jään lasten sekä Philin ja Tedin kanssa pihalle. Kiertelemme Alppilaa ja Vallilaa. Käymme Alepassa ja näemme kuuluisan kirjailijan poikansa kanssa. Lienevät myös poikenneet kirpputorilla, tuumin. Sitten muistan, että Alepan vieressä on matelijanäyttely. Ehkäpä he ovatkin käyneet katsomassa liskoja ja konnia. Minun Tyttäreni ainakin mielellään menisi enkä edes ole kuuluisa.

Käyn illemmalla Kaupungissa. Tällä kertaa menen aina Erottajan ohitse. Se on Silvopleetäkin harvinaisempaa. Kaveri istuu Bobin baarin ovenkaiteella ja tupruttelee. Tosiaankin. Uusi tupakkalaki astui voimaan joitakin vuosia sitten. Silloin minä vielä tupakoin mutta tämä kaveri ei. Tämän täytyy johtua aineen häviämättömyydestä, tuumin. Muistan samalla, että muutaman viikon päästä minulle tulee kolme vuotta ilman savuja.

Bobin baarin edessä on myös pieni lammikko. Kahta muovikassia kantava mies uurtaa asfalttiin kantapäällään uraa. Puro ei aukene. Meitä naurattaa vaikka ei saisi. Sisällä ravintolassa tilaan teetä. Tarjoilija sanoo kaverilleni, että Erkkipä se taisi olla enemmän sekaisin kuin yleensä. Niin, kaveri vastaa, niin taisi olla. Koetan vetää johtopäätöksiä, yhdistää tämän todellisen Erkin eiliseen fiktiiviseen Erkkiin.

Myöhemmin koetan selvittää akustisella kitaralla Lenny Kravitzin I believen sooloa. En pääse neljää ensimmäistä tahtia pidemmälle. Viimein ymmärrän soolon olevan luuppi: Sama kiertää pienin variaatioin ympäri ja ympäri. Nyt alkaa toimia.

Maanantaina Tyttö aloittaa meuhkaamisen jo neljältä. Hieman jälkeen kahdeksan istun jyskyttävin ohimoin toimistossa ja seuraan, kuinka aurinko nousee vesijättömaan ylle vastapäisten talojen pikku kanjonia seuraten. Äiti ja Lapset ovat kotona. Tästä jos jostain, mietin, se tasa-arvo puuttuu.

Tätienergiaa

Lauantai. Ennen muinoin vanhoina hyvinä aikoina puisia laivoja rakenneet rautaiset miehet juopuivat saunan jälkeen tanssilavan nurkalla. Meno on toista nykyään. On viisipäiväinen viikko ja kaksipäiväinen viikonloppu. Eikä se enää ole vapauden ja villiyden tyyssija, viriiliyden turvasatama. Viikonlopusta on äkkiä tullut melkein merkityksensä menettänyt raihnainen vanhus. Kuinka asiat voivatkaan muuttua ja menettää merkitystään niin nopeasti, vain viidessätoista vuodessa! Elämä muutoinkin on omituista kaiken kaikkiaan ja kaikkine ennakko-odotuksineen. Ensin odottaa, että pääsisi kouluun. Ja kun ensimmäisenä päivänä havaitsee, että tämä ei ollutkaan nyt se juttu mutta opettaja on irrottanut ovenkarmeista ja kantanut luokkaan niin sitä alkaa vain odottaa ensimmäistä välituntia. Hiljalleen katsanto kantaa pidemmälle: Odottaa ruokatuntia, sitten kotiinpääsyä. Seuraavaksi tuleekin tämä viikonlopun venttaus joka kantaa vuosikaudet.

Lauantaina käymme Kyläsaaren kierrätyskeskuksessa katsomassa eräitä ovia. Äiti haluaa ne Taloomme, asentaa ne rakentamattomiin kaappeihin. Ikävä kyllä rakennusosapuoli on kiinni. Joudumme kiertelemään tavallisen kierrätyskeskuksen puolella. Tutkimme kaappeja allaskaappitarkoituksiin, katselemme vanhoja tuoleja, fiilistelemme outoa elektroniikkaa. Löydämme laatikollisen vanhoja puhelimia. Kannessa on hinta: 5 €. Otan 1950-lukulaisen mustan kaunottaren hyppysiini ja vien kassalle. "Kakskyt ekee," tyly täti kassalla ilmoittaa. Mutisen laatikossa olevasta hinnasta ja viimein työhönsä ja ympäröivään maailmaan kyllästynyt täti antaa armon käydä oikeudesta. Saamme luurin vitosella.

Kierrätyksen pihalla aistikkaasti pukeutunut vanhempi rouva hihkuu miehelleen Uusix -verstaan tuotteista: "Siis, hei, Rolf. Näitkö kuinka hienoja tuotteita he ovat tehneet poisheitetyistä tavaroista. Siis poisheitetyistä!" Rolf ei katso taakseen vaan avaa hopeanvärisen Mercedes Benz CLK:n ovea. Kierrätys on viimein edennyt Eiraan. Hyvä. Tyttären syntymän aikaan kävelimme Tehtaankadulla. Törmäsimme poistolavaan täynnä ullakolta siivottuja tavaroita. Lavalla oli kolme Stiga -merkkistä rattikelkkaa. Niiden jokaisen jalakset oli yksitellen ja erikseen rikottu. Vasaralla.

Poikkeamme myös Laajasalon ostarilla sillä siellä sijaitsee eräs lempikirppareistamme: Pelastusarmeijan kirpputori. Siellä on aina kaikkea hienoa ja antiikkista. Tällä kertaa haluaisin ostaa urkuharmonin, itäsaksalaiset sähköurut, putkiradion ja kolisevan pianon. Äiti ei innostu. Hän menee tutkimaan astioita: Näitä voi sitten antaa lapsille kun lähtevät opiskelemaan. En osaa ajatella niin pitkälle, odotan vain seuraavaa taukoa, ruokatuntia tai mitä tahansa. Ja Kuopuksemmekin on vasta kolmen kuukauden ikäinen.

En ehdi juuri tutkailla ovensuun soittimien lisäksi sillä Poika valkolaikkuisessa lehmäpuvussa on sylissäni ja Tyttö punaisessa toppahatussa siellä täällä. Kirpputorin leluosastolla kaksi vanhempaa rouvaa istuu pienillä lastentuoleilla. Heillä on kevyt itäinen aksentti puheissaan. He houkuttelevat Tyttöä leluja tutkimaan kuin ruttuisen lutuiset Baba Jagat. Pidän Tytön huivista kii, Tatjanat anelevat. Frouvat suuttuvat kun sanon, että meidän pitäisi mennä kassalle. Sinne päästyämme Tyttö heittäytyy ensin selälleen lattialle kuin toppakuoriainen, hyökkää sitten Arabian lautasten kimppuun kuin rumpali jazzfestivaaleilla. On otettava Tyttö kainaloon ja poistuttava. Käymme vielä Itäkeskuksen Fidassa ennen kuin kirpputorikierros on lopetettava nälän takia.

Päädymme Silvopleehen Hakaniemeen. Iäkkäämpi seurue istuu pöytämme päässä. He vilkuttelevat Tytölle, keskustelevat keskenään ja poistuvat. On lauantai ja Silvoplee täynnä. Ei kestä siis kuin parin haarukallisen verran ennen kuin uudet asiakkaat ovat kansoittaneet pöytämme päädyn. Meillä on nälkä eikä ympäröivä maailma meitä kiinnosta. Silti se tuodaan lautasillemme, naamallemme. Joudumme kuuntelemaan todellisen elävän ruoan besserwisserin luentoa. Elävän ruoan lisäksi se kattaa Lontoon ja miehen nimeltä Erkki. 

"Kylmäähän tämä on," nainen toteaa ruoasta. "Mitenkähän tää on päässyt jäähtymään" Lausahdus osoittaa sikäli suurta asiantuntemusta, että elävän ruoan periaatteiden mukaan ruokaa ei saa lämmittää sillä silloin se ei enää olisi elävää ruokaa. "Erkki, siis Erkki. Erkki opiskeli ensin biologiaa ja oli sitten ihan Steiner-koulun opettajanakin. Tosi erikoinen, tosi erikoinen. New Age –tyyppi, oikein," nainen kertoo kavereilleen. "Wannabe,” seurueen mies sanoo. ”Nii’in, mutta tosi hyvä siinä, siis tosi sisällä siinä," nainen jatkaa kuskusta naamaansa tunkien. Viimein nainen alkaa puhumaan natriumglutamaatista. Jauhe mainittiin mm. mainiossa kirjassa Pikaruokakansa. Sitä pidetään kiinalaisen ruoan ja McDonaldsin salaisuutena. Se on eräänlainen arominvahvenne, lisää herkullisuutta herkussa kuin toisessakin. Tämä on Todella upeeta suomalaisessa tosielämässä, ajattelen. Paitsi että Hakaniemen Edinan niskassa olevat poimut ovat mursun luokkaa eikä Patsy saa sanaa suustaan.

Illemmalla käymme tapaamassa Espoon Tätiä perheineen. Rendez-vouz on kauppakeskus Sellossa sillä hallitus on kääntynyt puoleemme ”älä ruoki lamaa” julistuksineen. Äidin ohjelmajulistuksen mukaan hankimme kaikki viikon ruokatarpeet kerralla.

Sitten tapaamme Espoon Tädin perheineen. Tyttö on tohkeissaan kun näkee pitkästä aikaa serkkunsa ja Poika on. Kuten yleensä, ainakin. Täti on käynyt Lontoossa ja tuonut Tytölle kolme kylpykalaa ja kylpykilpikonnan. Ne ovat hienoja. Tyttö on tohkeissaan.

Me aikuiset otamme virvoittavia juomia, tässä tapauksessa erilaisia kahvituotteita ja vettä, ja yli neljän kuukauden ikäiset lapset mansikkajäätelöä. Tyttö syö mielellään. Ja tarinoitsee samalla kuin synnynnäinen tarinankertoja ainakin. Tarinaa isketään seuraavista aiheista: Isi koojas nukenvaunut teepillä. Sammakko, tuolla! Piejas, konna! Lisäksi tulee jotain juttua naapuripöydän miehen käsistä. Mitä se onkin, sitä emme ymmärrä, mutta Tyttöä itseä naurattaa, ja Tätiä. Ja sehän se riittääkin.

Härmälän käärinliina

Silmiä kirvelee. Iltaisin pahemmin kuin aamuisin. Päätä särkee. Sen voima lisääntyy Richterin asteikolla eksponentiaalisesti kulmien kurtistelun ja siristelyn mukana.

Pojasta on tullut vatsastapuhujan tomera nukke. Hän ottaa kontaktia, tunkee pikkuruisen sormen pahaa aavistamattomaan sieraimeen ja vääntää. Tuska on todellista. Näinä unissakävelyn päivinä muu tuntuukin harhalta, hassulta tripiltä tosielämässä. On lunta, on aurinkoa, on kasvoille lyöviä tummia kuusenoksia, eteisen lattialle unohtuneita leluja.

Keskiviikkoiltana koetan silmälääkärin minulle vuonna 1993 määräämiä silmälaseja. Se on virhe vaikkakin ne tuntuvat hetkellisesti helpottuvan. Myöhemmin pää pingottuu, otsan lihakset sykkivät kuin helvetin kekäleet. Nukkuminen on melkein mahdotonta. Tyttö heräilee puolen tunnin välein, koko yön läpi aina viiteen asti. Se vie unelta viimeisetkin saumat. On vain tykyttävä pää ja verhojen takana hiljalleen putoavat hiutaleet. Viimein Äiti hermostuu, kaappaa Tytön kainaloon ja lähtee puuronkeittoon. Työaamujen nousuvuoroja ei valita huttua keittämällä. Tyttö on tohkeissaan, huutaa "haukkaa happee" ilmojen halki keittiöön lentäessään. Minä nukahdan, toviksi. Näen unta jossa en näe unta. On pimeää ja kivutonta. Maailma huokaa om padme hum, om padme hum, hummani hei.

Pappa poikkeaa torstaina. En ehdi nähdä häntä sillä olen töissä tekemässä tärkeitä asioita. Kuten keskustelemassa asiakkaan kanssa Ebba Grön nimisen yhtyeen levytyksestä Staten och kapitalet. Se oli aikanaan eräänlainen punkkareiden Kansainvälinen. Tutkailemme kappaleen tietoja internetistä ja selviää, että Ebba Grönin versio onkin coverbiisi, lainakappale. Alkuperäisesti laulun on tehnyt yhtye nimeltä Blå Tåget. Kuuntelemme rallin. Se on hieno. Tällaista on siis ruotsin versio 1970-luvun laululiikkeestä, ajattelen. Laulussa kerrotaan kuinka valtio ja pääoma ovat samassa veneessä ja vuokria korotetaan samaa tahtia kuin asumistukea koska kaiken tarkoituksena on vain valtion varojen siirto rikkaille. Kertosäkeessä kehoitetaan liittymään yhteisrintamaan tämän koalition purkamiseksi. Muistelen uutisia joissa Jyrki Katainen vaati lääkäreiden verokikkailua lopettavaksi. Tästä ei kestänyt kuin muutama päivä siihen, että iltapäivälehdet kaivoivat esiin Kataisen saavan palkkaani vastaavan summan verovapaita kulukorvauksia Siilinjärvellä tyhjillään seisovasta kaksiosta jossa käy toisinaan maanantaisin. Erikoista. Erikoisempaa lienee se, että asialle todennäköisesti ei tule tapahtumaan mitään. Se vaietaan olemattomiin. Tässä maassa asioihin ei kajota, kielletyistä aineista Lahdessa 2001 kärynneet urheilijatkin ovat jo meille anteeksi antaneet.

Kotona istun koneelle sillä haluan olla Joe Strummerin virtuaaliversio, Kalle Blogger. Haluan muuttaa maailmaa sanoillani, paljastaa riistäjien salaliiton. Poika köllöttelee vieressä taljalla, Tyttö on kaivautunut kirjoituspöydän alle. Havaitsen haistimellani lievän kulutetun ruoan tuoksahduksen. Äidin mielestä tietokoneen luona on kyllä haissut jo pidemmän aikaa mutta kakkaa ei ole löytynyt. Katson itsekin sohvan alle, pöydän alla olevaan rinkkaan, kirjapinojen alle ja muualle. Mitään ei löydy. Mieleeni tulee vain lapsuuden kotini pyykkihuone. Se ei ollut pyykinpesuhuone vaikka siellä oli pesukonekin vaan likapyykillä täytetty huone. Muistan hajun mikä siellä eräänä kesänä leijui, muistan pyykkivuoren alle fossiloituneen hiiren. Se jätti omituisen sinisen hiiren varjokuvan valkoiseen Lacoste-kopiopaitaani. Se oli Härmälän käärinliina joka ei useista pesuista huolimatta haalentunut. En muista miksi en heittänyt pois, enkä muista miksi sen sittemmin hävitin. 

Tuoksun alkuperä selviää hieman myöhemmin. Tytöllä on tryffelit puntissa, Pojalla taas kermatoffeeta kalsarissa. Vaipanvaihtojen jälkeen haju kummasti laantuu. Omituista, hyvä Watson. On taas aika mennä nukkumaan. Kirvelevin silmin, jyskyttävin ohimoin ja itkuisin lapsin. 

Törmäys mainokseen

Luen yhä The Clash -yhtyeen tarinasta kertovaa, osuvasti nimettyä kirjaa nimeltä The Clash. Opin, että Joe Strummerin nimi tarkoittaa suomennettuna Jone Rämpyttelijää. Clash taas tarkoittaa muun muassa yhteentörmäystä tai ristiriitaa. Molemmat ovat hienoja nimiä. The Clash toimi tiukan ideologisen sapluunan sisällä. He eivät olisi Philejä ja Tedejä tukeneet, tuumin. Sitten muistan, että The Clashin biisi Should I stay or should I go soi aikanaan Levi´s mainoksessa. Tämä tapahtui noin seitsemän vuotta bändin hajoamisen jälkeen. Niin se vain maailma muuttuu, Eskoseni. Eivät Leviksetkään enää ole farkuista halutuimmat. Käsittääkseni. Mutta minkä minä niistä tiedän, kehityksestä pudonnut keski-ikäinen fossiili.

Lauantaina on kaunis ilma. Tyttö herää jo seitsemältä ja avaa hihkuen rullaverhon kulman. Aurinko on keltainen sirkkeli joka pyörii huoneeseen unelta sormet leikaten. Saan jäädä hetkeksi makoilemaan sillä Äiti on yhä hyvillään uusista ystävistään, Philistä ja Tedistä. 

Lueskelen vuoteessa kirjaa, huvitun erityisesti The Clashille tarjotuista erikoisista takahuoneherkuista. Erääseen keikkapaikkaan oli raahattu kokonainen jäinen villisika bändiä virkistämään. Sitä se varmaan oli tehnytkin sillä kirjan mukaan kaikki soittajat olivat kasvissyöjiä. Pohdiskelen hetken kasvissyönnin merkitystä mielipiteiden jyrkkyyteen. Tytön kongolaisen kunniakummisedän mielestä tämä varmasti olisi ollut syy bändin hajoamiseen. "Mies tarvii li´aa, ei kukaa pärjää ilma" hän sanoo. Niinpä. Minäkin olin kasvissyöjä, viisitoista vuotta. Kunnes tapahtui jotain. Puolisoni tuli raskaaksi ja alkoi himota Petteri Punakuonoa.

Aamukahveilla katselen hilloisten sormenjälkien läpi puhdasta hankea ja haaveilen ostavani sukset sillä raiderissani en niitä osannut vaatia. Äiti tuomitsee ajatuksen. Se tuntuu pahalta. Minkä takia Isä ei saisi ostaa suksia vaikka ei niillä ikinä hiihtäisikään? Onhan Äidilläkin ompelukone vaikka hän ei joka päivä ompele. Asioita pohtiessamme päätän lähteä Tytön kanssa käymään kaupungilla. Matkalla ajamme vahingossa oravan päälle. Auto on iso, vauhti iso. Tapahtuu yhteentörmäys, auton alta kuuluu englanninkieleltä kuulostava äännähdys clash ja pieni orava muuttuu kalhuksi. Isälle tulee surullinen olo, sitten vihainen: Miksei se penteleen karvaturri jäänyt tien laidalle. 

Käymme Kampin keskuksessa. Tyttö juo pillimehun ahnaasti ja kiukuttelee kun ei pääse lelukauppaan. Eikä kirjakauppaan. Eikä vaatekauppaan. Krätyinen Tyttö on vietävä kotiin. Matkalla mietin, josko orru pitäisi korjata tieltä talteen. Siitä voisi saada Pojalle tai Tytön Nukelle hauskanhajuisen Davu Crocket -hatun. Ajamme kuitenkin kotiin toista reittiä.

Illalla katsomme televisiota. Sieltä tulee Suomen Euroviisujen esikarsintaa. Tämä siksi, että televisio on avattu eikä kukaan ole muistanut sitä sulkea. Eikä vaihtaa kanavaa. Maan vetovoima on joko mystisesti kasvanut tai sitten Remu Aaltosen pää on tullut painavammaksi iän myötä, havaitsemme. Hurrikaanimies laulaa kelvollisesti vaikka vaikuttaakin hieman eksyneeltä ilman rumpujaan. Viisusuoritusten jälkeen raskasmetallilauluryhmä Northern Kings luikauttaa norjalaisen A-Han vanhan renkutuksen Take on me. Ryhmän pukukoodi, frakit punaisilla vöillä tuo mieleeni liiskantuneen oravan siinä missä Remu oli kankeudestaan huolimatta liukkaasti liukuva lyly.

Myöhemmin katoan virtuaalimaailmaan. Hetkeksi vain sillä Äidin seurankaipuu on ajanut hänet Facebookin syliin. Tästä alkanut ketjureaktio taas on työntänyt jälleen kirjat kasvojeni eteen, tuonut lapseni tutummiksi. Mutta nyt sukellan verkkoja väistellen tietoon. Luen netistä Sex Pistolsin laulajan Johnny Rottenin mainostavan englantilaista meijeriä. Mielenkiintoista. Ajan henki on tämä: Mätä mainostaa maitoa. En keksi suomalaista vastinetta. Tumppi Varonen tukka kapinallisesti sekaisin pienen parturin mainosplakaatissa painii kuitenkin aivan eri sarjassa. Jo manan maille musisoimaan siirtynyt Jouni Mömmö olisi voinut kyllä mainiosti mainostaa lääkefirmaa, vaikkapa monikansallista Pfizeriä.

Poika kujertaa tummalla taljalla kuin ruotsalaisten julmasti kynimä kyyhkynen ja palauttaa minut todellisuuteen uutisesta, jossa ruotsalaiset kynivät julmasti eläviä lintuja. Tyttö leikkii leikkiä missä koetetaan kurottaa muumikeksiä kaapista. On kiellettävä. "Älä putoo!" Tyttö huutaa kun näkee seuraavan toimiaan. Vastamaalattu emännänjatke oikein houkuttelee nousemaan askelmille. Tämän täytyy olla lapsesta kiusallista ja omituista: Miksi eteen laitetaan esineitä mitä ei saa käyttää? "Tilaisuus tekee varkaan!" Huutaa valkoiseen kirjahyllyyn asettu posliiniklisee.

Ilma on mitä kaunein yli koko viikonlopun. Se jatkuu kauniina, aurinkoisena pikkupakkasena aina alkuviikkoon. Haaveilen yhä suksista, kuvittelen niiden suihkeen neitseellisellä lumella, kuvittelen somman uppoamaan pehmeään lumeen. Muistelen menneisyyttäni hurraavalla stadionilla, muistelen pokaalia ja kunniakirjaa. Missähän nekin mahtavat olla, mietin. Sitten alan miettiä yllättävää hiihtoinnostustani. Olenko joutunut mainonnan uhriksi? Onko Popedan 1980-luvun rallatus Sukset salakavalasti aivopessyt minut vai oliko renkaan alla kalhuksi litistynyt orava suksifirma Karhun uusi punktyylinen brändimainos?

Maanantai tulee ja menee. Se on karkuunpäässyt kala, voittajahiihtäjän tasaisesti etääntyvä selkä, siteestään irronnut vanhanmallinen laskettelusuksi joka uppoaa kinokseen pehmeästi suhahtaen classhhhh... Tiistai-aamuna Tyttö herää jo seitsemältä. Hän avaa verhot ja hakkaa ikkunaa: "Pappa tulee, pappa tulee!" Tytön laskukone on raksuttanut oikein. On todellakin tiistai ja Papan yleisin vierailupäivä. Tänä tiistaina Pappa ei vain ehdi paikalle, on vielä nukuttava kaksi yötä. Ja sitä ennen ehtii tapahtua vielä monen monta kummaa asiaa. Otan matkarattaat ja kuvaan niitä eri suunnista mahdollista internetmyyntiä varten. Sitten taitan ne kasaan ja vien varastoon odottamaan ostajaa.