Tätienergiaa

Lauantai. Ennen muinoin vanhoina hyvinä aikoina puisia laivoja rakenneet rautaiset miehet juopuivat saunan jälkeen tanssilavan nurkalla. Meno on toista nykyään. On viisipäiväinen viikko ja kaksipäiväinen viikonloppu. Eikä se enää ole vapauden ja villiyden tyyssija, viriiliyden turvasatama. Viikonlopusta on äkkiä tullut melkein merkityksensä menettänyt raihnainen vanhus. Kuinka asiat voivatkaan muuttua ja menettää merkitystään niin nopeasti, vain viidessätoista vuodessa! Elämä muutoinkin on omituista kaiken kaikkiaan ja kaikkine ennakko-odotuksineen. Ensin odottaa, että pääsisi kouluun. Ja kun ensimmäisenä päivänä havaitsee, että tämä ei ollutkaan nyt se juttu mutta opettaja on irrottanut ovenkarmeista ja kantanut luokkaan niin sitä alkaa vain odottaa ensimmäistä välituntia. Hiljalleen katsanto kantaa pidemmälle: Odottaa ruokatuntia, sitten kotiinpääsyä. Seuraavaksi tuleekin tämä viikonlopun venttaus joka kantaa vuosikaudet.

Lauantaina käymme Kyläsaaren kierrätyskeskuksessa katsomassa eräitä ovia. Äiti haluaa ne Taloomme, asentaa ne rakentamattomiin kaappeihin. Ikävä kyllä rakennusosapuoli on kiinni. Joudumme kiertelemään tavallisen kierrätyskeskuksen puolella. Tutkimme kaappeja allaskaappitarkoituksiin, katselemme vanhoja tuoleja, fiilistelemme outoa elektroniikkaa. Löydämme laatikollisen vanhoja puhelimia. Kannessa on hinta: 5 €. Otan 1950-lukulaisen mustan kaunottaren hyppysiini ja vien kassalle. "Kakskyt ekee," tyly täti kassalla ilmoittaa. Mutisen laatikossa olevasta hinnasta ja viimein työhönsä ja ympäröivään maailmaan kyllästynyt täti antaa armon käydä oikeudesta. Saamme luurin vitosella.

Kierrätyksen pihalla aistikkaasti pukeutunut vanhempi rouva hihkuu miehelleen Uusix -verstaan tuotteista: "Siis, hei, Rolf. Näitkö kuinka hienoja tuotteita he ovat tehneet poisheitetyistä tavaroista. Siis poisheitetyistä!" Rolf ei katso taakseen vaan avaa hopeanvärisen Mercedes Benz CLK:n ovea. Kierrätys on viimein edennyt Eiraan. Hyvä. Tyttären syntymän aikaan kävelimme Tehtaankadulla. Törmäsimme poistolavaan täynnä ullakolta siivottuja tavaroita. Lavalla oli kolme Stiga -merkkistä rattikelkkaa. Niiden jokaisen jalakset oli yksitellen ja erikseen rikottu. Vasaralla.

Poikkeamme myös Laajasalon ostarilla sillä siellä sijaitsee eräs lempikirppareistamme: Pelastusarmeijan kirpputori. Siellä on aina kaikkea hienoa ja antiikkista. Tällä kertaa haluaisin ostaa urkuharmonin, itäsaksalaiset sähköurut, putkiradion ja kolisevan pianon. Äiti ei innostu. Hän menee tutkimaan astioita: Näitä voi sitten antaa lapsille kun lähtevät opiskelemaan. En osaa ajatella niin pitkälle, odotan vain seuraavaa taukoa, ruokatuntia tai mitä tahansa. Ja Kuopuksemmekin on vasta kolmen kuukauden ikäinen.

En ehdi juuri tutkailla ovensuun soittimien lisäksi sillä Poika valkolaikkuisessa lehmäpuvussa on sylissäni ja Tyttö punaisessa toppahatussa siellä täällä. Kirpputorin leluosastolla kaksi vanhempaa rouvaa istuu pienillä lastentuoleilla. Heillä on kevyt itäinen aksentti puheissaan. He houkuttelevat Tyttöä leluja tutkimaan kuin ruttuisen lutuiset Baba Jagat. Pidän Tytön huivista kii, Tatjanat anelevat. Frouvat suuttuvat kun sanon, että meidän pitäisi mennä kassalle. Sinne päästyämme Tyttö heittäytyy ensin selälleen lattialle kuin toppakuoriainen, hyökkää sitten Arabian lautasten kimppuun kuin rumpali jazzfestivaaleilla. On otettava Tyttö kainaloon ja poistuttava. Käymme vielä Itäkeskuksen Fidassa ennen kuin kirpputorikierros on lopetettava nälän takia.

Päädymme Silvopleehen Hakaniemeen. Iäkkäämpi seurue istuu pöytämme päässä. He vilkuttelevat Tytölle, keskustelevat keskenään ja poistuvat. On lauantai ja Silvoplee täynnä. Ei kestä siis kuin parin haarukallisen verran ennen kuin uudet asiakkaat ovat kansoittaneet pöytämme päädyn. Meillä on nälkä eikä ympäröivä maailma meitä kiinnosta. Silti se tuodaan lautasillemme, naamallemme. Joudumme kuuntelemaan todellisen elävän ruoan besserwisserin luentoa. Elävän ruoan lisäksi se kattaa Lontoon ja miehen nimeltä Erkki. 

"Kylmäähän tämä on," nainen toteaa ruoasta. "Mitenkähän tää on päässyt jäähtymään" Lausahdus osoittaa sikäli suurta asiantuntemusta, että elävän ruoan periaatteiden mukaan ruokaa ei saa lämmittää sillä silloin se ei enää olisi elävää ruokaa. "Erkki, siis Erkki. Erkki opiskeli ensin biologiaa ja oli sitten ihan Steiner-koulun opettajanakin. Tosi erikoinen, tosi erikoinen. New Age –tyyppi, oikein," nainen kertoo kavereilleen. "Wannabe,” seurueen mies sanoo. ”Nii’in, mutta tosi hyvä siinä, siis tosi sisällä siinä," nainen jatkaa kuskusta naamaansa tunkien. Viimein nainen alkaa puhumaan natriumglutamaatista. Jauhe mainittiin mm. mainiossa kirjassa Pikaruokakansa. Sitä pidetään kiinalaisen ruoan ja McDonaldsin salaisuutena. Se on eräänlainen arominvahvenne, lisää herkullisuutta herkussa kuin toisessakin. Tämä on Todella upeeta suomalaisessa tosielämässä, ajattelen. Paitsi että Hakaniemen Edinan niskassa olevat poimut ovat mursun luokkaa eikä Patsy saa sanaa suustaan.

Illemmalla käymme tapaamassa Espoon Tätiä perheineen. Rendez-vouz on kauppakeskus Sellossa sillä hallitus on kääntynyt puoleemme ”älä ruoki lamaa” julistuksineen. Äidin ohjelmajulistuksen mukaan hankimme kaikki viikon ruokatarpeet kerralla.

Sitten tapaamme Espoon Tädin perheineen. Tyttö on tohkeissaan kun näkee pitkästä aikaa serkkunsa ja Poika on. Kuten yleensä, ainakin. Täti on käynyt Lontoossa ja tuonut Tytölle kolme kylpykalaa ja kylpykilpikonnan. Ne ovat hienoja. Tyttö on tohkeissaan.

Me aikuiset otamme virvoittavia juomia, tässä tapauksessa erilaisia kahvituotteita ja vettä, ja yli neljän kuukauden ikäiset lapset mansikkajäätelöä. Tyttö syö mielellään. Ja tarinoitsee samalla kuin synnynnäinen tarinankertoja ainakin. Tarinaa isketään seuraavista aiheista: Isi koojas nukenvaunut teepillä. Sammakko, tuolla! Piejas, konna! Lisäksi tulee jotain juttua naapuripöydän miehen käsistä. Mitä se onkin, sitä emme ymmärrä, mutta Tyttöä itseä naurattaa, ja Tätiä. Ja sehän se riittääkin.