Helmikuun hanget, auringon kilo

Helmikuun hanget ja auringon kilo. On hiihtoloma. Toisilla. Eräillä on jopa sukset. Äiti laittaa viestin jossa kertoo suksien olevan Tapiolassa 70 prosentin alennuksessa. En mene hakemaan niitä.

Tällä viikolla maailmankirjat ovat totisesti sekaisin: Isän vapaapäivän takia tiistaista tulee maanantai mutta keskiviikko pysyy keskiviikkona. Menetämme siis tiistain mutta se ei meitä haittaa. Aurinko nousee silti ennen töihin lähtöä, Tyttö ennen aurinkoa. Isä on lyijyä joka sulaa ja jähmettyy epäsäännöllisin väliajoin. Se tekee kulkemisesta hankalaa.

Yritämme yhä löytää kadonneita varastonavaimia. Turhaan. Kiskomme tavaroita laatikoista, kilisyttelemme takkien ja housujen taskuja. Siirrän pesukoneen pois paikoiltaan ja katson taskulampulla jääkaapin alle ja hellan sivuille. Mutta mitään ei löydy. On kuin maa olisi ne nielaissut, tai sitten pölynimuri.

Tiistai-iltana Televisiossa keskustellaan maahanmuuttajista. Me aikuiset katsomme sen. Sen jälkeen tulee Silminnäkijä-dokumentti aseista, jotka ovat vähemmän tappavia. Katson sen, yksin. Dokumentin mukaan vähemmän tappavat aseet ovat villinneet yhdysvaltalaiset poliisit koska on kivempaa tussautella ja lamautella kuin konsanaan pampusta maisteja antaa. Kaikki on kovin omituista ja ahdistavaa. Onko koko pallo luistamassa poliisifasistidiktatuuriksi missä kaikki erilainen kumiluoditetaan?  Muistelen myös Suomen monikulttuurista menneisyyttä. Saamelaisten jälkeen tänne ovat tulleet esi-isämme ugrit ja sitten esi-skandinaaveja, baltteja ja ties ketä. Venäjän aikaan Suomeen saapui sekä itse venäläisiä että tataareita ja juutalaisia. Ja nämä ovat vain osa niistä aineksista mistä nykyiset suomalaiset on valmistettu. Kuinka nyt siis pelätään kaikkea erilaista? Ja mikä oikeastaan on erilaista? En tiedä.

Keskiviikkona on muun muassa Isän, Yoko Onon, turkulaisen runoilijan Tapani Kinnusen sekä Isän lapissa kaivosmieheksi opiskelevan serkun syntymäpäivä. Sen kunniaksi syömme töissä porkkanakakkua. Isän tullessa kotiin Tyttö juoksee Isää vastaan ja paljastaa mitä siellä on päivän kunniaksi tehty: Haettu kaakkia ja tehty kakkua! Kakku on hyvää. Siinä on sisällä banaaniviipaleita ja pinnalla lakritsia. Syömme. Poika ei kakkua vielä saa, parin tunnin päästä vasta. Ja silloinkin nesteytettynä. Mutta häntä ei tunnu haittaavan sillä hän on juuri keksinyt uuden ilmeen. Siinä imetään huulet ikenien päälle ja puhistaan. 

Torstaina Äiti lähtee ystäviensä kanssa elokuviin. Lähtö on vaikeaa, henkinen napanuora kuin benjiköysi joka kiskoo tukka hulmuten kirkuvan Äidin ovesta takaisin. Viimein hän kuitenkin lähtee ja rauha palaa. Tyttö katsoo Nalle Luppakorvan seikkailut ja lueskelee kirjoja. Poika möyhöttää taljan päällä, juo tuttipullosta maitoa ja nukahtaa Isän syliin kuin pehmoisimpaan nojatuoliin.

Äidin palattua tunnelma kotona on kuin 1800-luvun oopiumluolassa. Iloisen kirjaviin pyjamiin puettuja hahmoja nuokkuu siellä täällä hämärästi valaistussa asunnossa. Seuraava yö lyö lisää löylyä  unenomaisen painajaisen maailmaan: Lapset itkevät ja ovat hereillä suurimman osan yötä. Aamulla Tyttä sanoo, että häntä pelottaa. "Mikä," kysyn. "Imuri." Tyttö vastaa. Niinpä niin. Siitä on tainnut tulla pelottava koska se niin harvoin meillä käynnistetään. Lattiat ovat pinnoilta tyhjennettyjen tavaroiden peitossa ja nekin alueet, mitkä ovat tavarattomia, ovat roskan peitossa. Lattialla on teepusseja, leivänpalasia, hedelmiä, leluja. Mutta ei varastonavaimia. Ne löytyvät perjantai-aamuna. Kylpyhuoneesta. Naulakossa roikkuvien farkkujen taskusta. Eikä niiden päällä ollut ollut kuin kolme kylpytakkia ja kuusi pyyhettä.