Kuluva vuosi on julistettu evoluution juhlavuodeksi. Darwinin Lajien Synnyn julkaisemisesta on kulunut 150 vuotta. Darwinin syntymästä 200 vuotta. Tiedemiesten mukaan itse evoluutiokin täyttää tänä vuonna noin 3,5 miljardia vuotta.
En ole koskaan lukenut Lajien Syntyä. Periaate on silti tuttu: Kaikki elollinen on peräisin samasta alkuotuksesta. Fossiileja ja välimuotoja tunnetaan hirvittävästi. Osasta sen sijaan ei ole säilynyt mitään, on vain mututietoa siitä, mitä olisi saattanut olla. Useat fossiilit on nimetty löytäjänsä, kädelliset useimmiten löytöpaikkansa mukaan. Onkin hauska miettiä, minkä nimisiä puuttuvia lenkkejä ihmisen sukupuusta olisi laskeutunut jos esi-isiemme luurankoja olisikin löytynyt Suomen maaperästä. Cro-Magnonin asemesta meillä saattaisi olla myllypuron mies ja neandertalin tilalla vaikkapa homo rekolaensis. Ja olisiko meillä esiäitinämme Ellu jos kantaluuranko olisi etiopialaisen Lucyn sijasta löytynytkin Hakunilasta? Tiedä hänestä.
Torstaina silmään päivän otsikoita netistä. Aikaisin illalla, tietenkin. Luen Jäämies Ötzille löytyneen sukulaisen Seinäjoelta. Äiti kääntää uutisen minua vastaan vaikka olen vain sanansaattaja. Se, että tuhansia vuosia sitten Alpeille surmatun Öztin sukulinjan todettiin ensin katkenneen kokonaan mutta nyt johtavan Seinäjoelle on häen mukaansa osa pohjalaisia vastaan suunnatusta vihapropagandastani. Tapahtuu kaappaus ja minut kävelytetään lankkua pitkin koneelta lapsia nukuttamaan. Myöhemmin Äiti surffaa Facebookissa salaliittolaisesti räkättäen. Minua hän ei päästä koneelle: "Muista reseptisi," hän sanoo. Kirottua.
Tytön hampaita pestessä Lauleskelen itsekseni Apulantaa. "Sä et tiedä miltä musta tuntuu" laulan. "Itkettää." Tyttö sanoo. No ainakin melkein, naurunsekaisesti. Hetkeä myöhemmin seuraamme puurosyönnin lomassa Äidin lempisarjaa Kotikatua. Mies ja nainen halaavat toisiaan. "Rakastaa!" Tyttö huudahtaa iloissaan. Poika möhkii.
Perjantaina on viimein Pojan nenätutkimuksen vuoro. Tätä on odotettu siitä lähtien kun Äidin odotus lakkasi. Pian neljä kuukautta, siis. Pojan nenä tuhisee ja menee tukkoon niin usein, että tuntuu kuin siihen olisi asenettu jonkinlainen erikoisvalmisteinen tuhinamoottori. Lääkärin jälkeen Äiti soittaa ja kertoo, että nenässä ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa. Lääkärin mukaan se vain pieni. Ja tätä varten piti käydä lääkärissä, ajattelen pikkuruisia sieraimia muistellen. Jääkaudella niillä ei olisi pärjätty, mietin. Neandertalilla oli pitkä nenänvarsi, leveät sieraimet. Evoluutio oli ne sellaisiksi fiksannut jottei hyinen jääkausi-ilma olisi aivoja jäädyttänyt.
Sunnuntain paistaa aurinko. On pikkupakkanen ja lumi hohtaa puhtaan valkeana. Saan nukkua aina kymmeneen. Juhlaa. Myöhemmin teen jauhelihapihvejä, remouladekastiketta ja perunamuusia. On hienoa, että joku keksi tulen, ajattelen. Vielä hienompaa on silti tämä sähkö joka kaapelia pitkin meille tulee ja hellanlevytkin lämmittää. Kauaa emme enää saa siitä nauttia sillä Talossa meitä odottaa puuhella ja halkokirves.
Maanantaina onkin taas vuoroni herätä. Ei siksi, että menisin töihin, vaan siksi, että on vapaapäiväni ja Äidin on saatava nukkua. En tarvitse kelloa enkä kukon kiennuntaa, en aurinkoa silmiäni aukaisemaan. Minulle riittää naapurivuoteesta laulettu Nalle Luppakorvan tunnuslaulu ja siihen kaanonina toiselta puolelta liittyvä iloluonteinen kiljahtelu. Kiljahtelu muistuttaa delfiinien ääntelyä ja siltä harvahiuksinen Poika itse asiassa näyttääkin. Tunnelmaa tiivistää vielä pyjamaan kirjaillut kalat. Sellaisia delfiinivauvankin pyjamassa olisi, mietin. Muistelen lukeneeni joskus valaiden ja sukulaistensa kuten delfiinien periytyvän maalle nousseista kaloista jotka olivat ehtineet taas veteen palata. Evistä räpylän kautta villiintyneet kädet ja jalat kutistuivat hetuiloiksi rinnakkaiden kalojen sukeltaessa jälleen aaltoihin. Mikähän heidät veteen viskasi, mietin? Mahtoivatkohan vaan kyllästyä, ajattelen. Sekin on mahdollista.
Olohuonekeittiössä istutan Pojan sitteriin, Tytön sohvalle. Pikku Kakkonen tekee tehtävänsä kuin Iso Ykkönen. Saan syödä rauhassa, ehdin laittaa puurot valmiiksi, mitata keittimeen vedet ja purut. Siinä onkin jotain korkeampaa filosofiaa, mietin kahvin putoillessa, Nallen lupattaessa ja Pojan kiljuessa. Kuinka kirkas, raikas vesi muuttuu sameaksi pudotessaan ruskean jauheen läpi ja kuinka tämä tämä tuotos puolestaan kirkastaa tumman olon.
Äiti nousee jo ennen kymmentä. Koetamme lähte varastolle tavaroita penkomaan mutta se kokee yllättävän takaiskun havaittuamme, että avaimia ei kerta kaikkiaan löydy mistään sellaisesta paikasta mistä me niitä etsimme. Väsymys lisää ahdistusta ja kierroksia. Kiskon tavaroita pöydiltä ja tasoilta Äidin ja Lasten mentyä ulos haukkamaan happea. Käännän taskuja mutta kaikista hokkupuksistani huolimatta avainnippu ei tule esiin.
Pettymyksen vaientamina istumme autoon ja matkaamme Kierrätyskeskukseen ostamaan Taloon muutamaa ovea. Äiti on ne aiemmin löytänyt. Onnekkaasti ovet ovat yhä myymättä. Niiden hinta on vain noussut viisinkertaiseksi alkuperäisestä. "Te ootte jutelleet väärän ihmisen kanssa," työnjohtaja sanoo. Niinpä. Ihmisen. Keljuttaa, sapettaa ja ottaa pannuun. Korvissani viheltää, silmissä palaa tuli. "Selvä," vastaan kuin lampaalta siirtosydämen saanut paimenkoira. "Me otetaan nää."
Illalla hukumme laatikkomereen. Tavarat katoavat, toiset kelluvat pinnalla. Olemme Teksasin kokoinen muovipyörre entisen Sargassomeren kohdalla. Mutta minä en ole lasiankerias, en ihmiskunnan uusi mutaatio. Olen erään sen sivujuonen väsynyt edustaja parempia kasvattamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti