Sukupuolikiintiö

Pimeä aamu, yö. Tyttö herää, herättää Pojan. Poika herättää Äidin ja Äidissä herää raivo. Isän on noustava sillä yhtä myöhäisaamua kohden sopimuksen pienellä kirjoitetussa osiossa vaaditaan kuutta aikaista. Yht´äkkiä huomaan seisovani kaapin edessä, yhä unessa. Saan ohjeita jostain mitä vaatteita kaapista ottaa mutta viesti ei kulje. Se jää matkalle, juuttuu aivonsopukkaan, kipeään pisteeseen korvannipukassa.

Kello on 7:05 kun pääsen karavaaneineni seuraavaan etappiimme, olohuonetupakeittiöön. Muistelen viime kevättä, aamuherätyksiä silloin. Tyttö heräsi useimmiten ennen viittä. Se oli tappoa. Seurata kuinka pensas puhkeaa lehteen rähmäisten luomien takana, kuinka hassut hahmot valtaavat televisioruudun kuin Kylli-tädin LSD –tripillä.

Pojalla on höyry päällä kääntyilemisen kanssa. Hänet voi siis rauhassa laskea matolle ähkimään. Laitan Tytölle puuroa ja itselle kahvia. Pojan nukahdettua palautan hänet Äidin kainaloon kuin ei-harkitun tilauksen Hobby Halliin. Sitten teen leipätaikinan. Koetan uutta reseptiä. Siinä tehdään taikina ohjeen eikä oman pään mukaan. Taikina nousee kuin taikina sillä siinä on tähän nestemäärään juuri optimaalisesti hiivaa.

Äidin noustua leivon taikinasta leipää. Tyttö saa olla mukana, kiintiöllä. Se ohittaa ulkoiset tunnusmerkit, pätevyyden. Yht´äkkiä taikinakuorinen Tyttö alkaa hihkua leivontaessussaan ja osoittaa Pojan suuntaan: ”Pikkuveli syö määtä!” Ja totta. Poika on kääntynyt, itsekseen tai asunnossamme kummittelevan käden kääntämänä, ja alkanut syödä taljansa villaa! Äiti korjaa hänet talteen.

Iltapäivällä Äiti haluaa kirpputorikäynnille. Taas. Menemme. Tällä kertaa Vallilan makasiineille. Jään lasten sekä Philin ja Tedin kanssa pihalle. Kiertelemme Alppilaa ja Vallilaa. Käymme Alepassa ja näemme kuuluisan kirjailijan poikansa kanssa. Lienevät myös poikenneet kirpputorilla, tuumin. Sitten muistan, että Alepan vieressä on matelijanäyttely. Ehkäpä he ovatkin käyneet katsomassa liskoja ja konnia. Minun Tyttäreni ainakin mielellään menisi enkä edes ole kuuluisa.

Käyn illemmalla Kaupungissa. Tällä kertaa menen aina Erottajan ohitse. Se on Silvopleetäkin harvinaisempaa. Kaveri istuu Bobin baarin ovenkaiteella ja tupruttelee. Tosiaankin. Uusi tupakkalaki astui voimaan joitakin vuosia sitten. Silloin minä vielä tupakoin mutta tämä kaveri ei. Tämän täytyy johtua aineen häviämättömyydestä, tuumin. Muistan samalla, että muutaman viikon päästä minulle tulee kolme vuotta ilman savuja.

Bobin baarin edessä on myös pieni lammikko. Kahta muovikassia kantava mies uurtaa asfalttiin kantapäällään uraa. Puro ei aukene. Meitä naurattaa vaikka ei saisi. Sisällä ravintolassa tilaan teetä. Tarjoilija sanoo kaverilleni, että Erkkipä se taisi olla enemmän sekaisin kuin yleensä. Niin, kaveri vastaa, niin taisi olla. Koetan vetää johtopäätöksiä, yhdistää tämän todellisen Erkin eiliseen fiktiiviseen Erkkiin.

Myöhemmin koetan selvittää akustisella kitaralla Lenny Kravitzin I believen sooloa. En pääse neljää ensimmäistä tahtia pidemmälle. Viimein ymmärrän soolon olevan luuppi: Sama kiertää pienin variaatioin ympäri ja ympäri. Nyt alkaa toimia.

Maanantaina Tyttö aloittaa meuhkaamisen jo neljältä. Hieman jälkeen kahdeksan istun jyskyttävin ohimoin toimistossa ja seuraan, kuinka aurinko nousee vesijättömaan ylle vastapäisten talojen pikku kanjonia seuraten. Äiti ja Lapset ovat kotona. Tästä jos jostain, mietin, se tasa-arvo puuttuu.