Dannyn vyönsolki

"Nukkua vaiko ei, kas siinä vasta pulma" olisi Hamlet saattanut sanoa jos hän olisi ollut kirjoittamani hahmo. Onneksi ei ollut. Shakespearen kirjoittamana Hamlet ei kuollut unenpuutteeseen. Sen sijaan hänestä tuli kuolematon.

Maanantaina pääsemme käymään Tulevassa Kodissamme. Se jännittää. Äitiä ja Isää. Vatsaa kiertää, tekee mieli laulaa Kauko Röyhkää: Tää on se paniikintunne, paniikintunne. Ja se tulee joka kevät... Tieteellisestä tutkimuksesta ja jäsentelystä huolimatta ostimme talon kuitenkin fiilispohjalta. Kahden käynnin ja kuntotarkastuksen jälkeenkään en muista siitä juuri mitään. Mutta Tyttäremme muistaa. "Pupun koti," hän sanoo kun pääsemme eteiseen. Ja on kiivetä rappusia yläkertaan pupua katsomaan. Pupu on muuttanut. Ja konna. "Oh no!" Tyttö huudahtaa kaksikielisen lapsen neroudella. Poika tapittaa valkolaikkuisessa puvussaan. Me sanomme sitä lehmäpuvuksi vaikka kuviot oikeasti kai ovatkin ruskealla taivaalla seilaavia pilviä.

Kiertelemme asuntoa ja ihmettelemme. Huomioin valkoiset sähköpatterit. Hyvä. Ihastelemme olohuoneen lattialistoja, keittiön ikkunanpieliä. Tämä on siis kotimme. Mutta ei vielä, ei vieläkään aivan.

Edellinen omistaja sanoo tyhjentävänsä tavaransa viikon parin sisään. Pääsemme siis pikaisesti kotiin. Se tuntuu omituiselta. Kotiinlähtiessä huomaan pienen punaisen pyörän portin pielessä. Se on aivan samanlainen neuvostoliittolainen rataohjus kuin Tytön keltainen on. Vain pyörän väri muuttuu, tuumin.

Kuu on valtava pakastepitsa jonka pinnalle on heitetty liikaa juustoa. Se muistuttaa eläimistä sisällämme. Haen lähikaupan pakasteloorasta lisää pitsoja. Niiden kuumetessa hiekoitan etupihamme. Se on röykkyinen jäätikkö mutta karhenee soran avulla. Muistelen vanhaa talonmiestäni Tampereen Tikkutehtaankadulta. Make oli hiekoitushiekan erikoisasiantuntija. Muistan yhä, että raekoko kolme on hiekoitushiekkojen kruunaamaton kuningas. Maken mukaan tämä raekoko on tarpeeksi pientä pureutuakseen jäähän mutta kyllin isoa jotta ei kulkeudu autonrenkaissa tai kenkien pohjissa pois.

Tiistaina saan varattua ajan työterveysasemalle. Lääkäri mittaa verenpaineeni ja tarkistuttaa näköni. Testin mukaan näköni on kohtuullinen. Istuessani sen jälkeen huomaan sanoneeni H:n W:ksi ja P:n Q:ksi. Lääkärin mukaan tämä on aivan normaalia. Ulkonäköäni hän ei kommentoi. Lääkärin mukaan päänsärkyni johtuu huonosta työergonomiasta, toimiston huonosta valaistuksesta ja liiallisesta päätetyöskentelystä. Saan ohjeen lopettaa kaikki toiminta näyttöpäätteen edessä ainakin kahta tuntia ennen nukkumaanmenoa. Tämä vaikeuttaa bloginpitoa sillä ainoa kirjoitusaika tähän asti on ollut Tyttön nukuttamisen ja oman unen välissä. Lääkärin mukaan kirjoittaminen sinänsä ei ole virkistävää. Näyttöpäätteen nopeataajuinen välkyntä on se, mikä keskusyksikköäni stimuloi. Päätän siis palata vanhoihin mustakantisiin vihkoihin, paperiin ja kynään.

Työterveysaseman edessä raahataan liikuntakyvytöntä taksiin. Tien toisella puolen on Työläisäidin puisto. Puisto on pieni ja työläisäitiä esittävä patsas haukkaa siitä kolmanneksen. Äitiä vastapäätä seisoo pronsiin valettu tyttölapsi ja kiertävät käsissään jotain, minkä kuvittelen isäksi.

Illalla koetan mennä nukkumaan internetissä piipahtamatta. Taivas on tummansinistä samettia. Se on elähtäneen Elvis-imitoijan vatsakumpu sisältäpäin katsottuna. Ja kuu on Dannyn vyönsolki. Se nousee idästä ja kiertää taivaannapaan kiinnittynenä maan sykkivän aivon yli viimein mereen vajoten.