Lehdet kirjoittelevat asuntokaupan takkuamisesta, rakentamisen hiipumisesta. Vain pienet sijoitusasunnot menevät enää kaupaksi, kirjoitetaan. Isot rakennusliikkeet pistävät väkeä ulos. Tai eivät oikeastaan, sillä ei niillä enää kovin montaa omaa tekijää taida ollakaan. Ne palkkaavat alihankkijoikseen pienempiä firmoja jotka alihankkivat työt vielä pienemmillä, pieniin osiin pilkottuina. Nämä firmat laittavat nyt reppumiehiä ulos ja reppumiehet palaavat kotipaikkakunnilleen. Kuka Virolahdelle, Puolankaan, kuka Viroon tai Puolaan. Finanssikriisi iski Suomeen nopeammin kuin Kataisen ajatus. Ongelma nykyään on siinä, että käteistä rahaa ei ole. Toimitaan projekti kerrallaan, ostetaan tuotteet luotolla ja maksetaan kun urakka on valmis. Viime laman aikaan toimittiin toisin: Tilausten hiivuttua firmat pyörivät vielä pitkään kunnes kaikki oli syöty.
Keskiviikkona palaan talolle. Purkuhommiin. On koetettava saada jotain aikaiseksi, jotain valmista, jotain näkyvää. Tämä ei ole hyvä asenne tällaiseen ikuisuusprojektiin, koetan hyssytellä itseäni. Turhaan. Yritän repiä auki kylpyhuoneen seiniä mutta ne istuvat tiukassa kuin lastulevy ja liima.
Hyppään autoon. Käyn K-Rauta 75:ssä ostamassa puukkosahan. Minulla on keltasiniset HKR:n haalarit. Ostin niitä kaupungin varastosta useita kappaleita. Rautakaupan setä kysyy ensimmäisenä tilausnumeron ja sekoittaa pasmani kuin laastin. Viimein oivallan: HKR:n haalarit ovat yhtä kuin HKR:n rakennusmiehet. Sitä minä en kuitenkaan ole, jos en nyt jonkinlainen antirakennusmies. Sahaakaan en ole ostamassa siksi, että sitä tosissaan tarvitsisin, vaan siksi, että olen mies ja miehellä pitää olla leluja kuten puukkosaha. Luulisin. Kauppias huomaa henkilöstäni uhoavan maskuliinisuuden ja koettaa kaupata minulle vanhaa Boschia sillä maininnalla, että sillä on kätevä silputa vastatapettu hirvi. Paketissa on uljas sarvipää ja pahaenteinen teksti: Kaadon jälkeen... En uskalla sitä ostaa. Pian sahaisin itseäni ulokkeeseen. Ostan Makitan ja pakitan kaupasta ulos. Pankkikortin limittikin ylittyy mutta onneksi on nämä tällaiset luottokortit, tuumin autoa käynnistäessäni.
Talolla sahaan heti puukkosahalla kylpyhuoneen seinästä läpi. Sahaan siitä erimallisia viipaleita ja palan palomuuria. Se tuhoaa puukkosahan terän. Vaihdan terän ja sahaan senkin palomuuriin. Tämä riittääkin, huomaan samalla. Nyt seinissä on kuitenkin tarpeeksi isot reiät jotta seinän materiaali voidaan huomenna määrittää.
Tyttö makaa kuumeisena sohvalla kun pääsen kotiin. Herättyään hän tuijottelee kattolamppua ja koettaa sitten jostain syystä pukea kolmia housuja yhtä aikaa jalkoihinsa. Yritys on uhoon tuomittu ja siksi tuhoutuu: Kahdet päällimmäiset housut kinostuvat polvitaipeisiin.
Yö on tuskaa. Olen yliväsynyt, käyn talokierroksilla. Tyttö on kuumeinen, tuskainen, Äidin kaipuussa. Valvon neljään. Sen jälkeen herään Tytön kiivetessä ylitseni Äidin viereen. Pian tuhisemme kaikki samassa vuoteessa. Muistan, kuinka Äiti oli vihainen minulle mennessämme naimisiin koska ostin liian ison vuoteen. Kaukaa viisaasti vuode on nyt juuri passeli, pian jo liian pieni. Herään aamulla käsi pahasti puutuneena.
Keskiviikkona Tampereen Mummun ja Papan arkkitehtiystävät tulevat katsomaan taloa. Heidän tarkoituksenaan on suunnitella pihasauna jonnekin tulevaan mutta he päätyvät suunnittelemaan myös eteisen ja kylpyhuoneen. Se sopii meille. Ainakin minulle. Saan valtuutuksen jatkaa purkamista.
Loppuviikko menee rakennuksella. Olen iltaisin väsynyt, aamuisin väsynyt, päivisin väsynyt. Rakennusrestauroija Matti Hämäläinen tulee avuksemme. Häntä ei väsytä, ei nälätä eikä janota. Hän on määrätietoinen kone joka tekee. Töitä. Minun tehtäväni on viedä jätteet ulos ja hakea tavaroita. Suhaan ympäri Vantaata etsimässä putkensulkuhelmiä vesijohtojen tulppaamiseen, tulppia pääviemäriin. K-Rauta 75 ei myy putkensulkuhelmiä joten on mentävä liikkeeseen nimeltä Vesijohtoliike Mönkkönen. Se on kuin tornadon Seinäjoelta ilmaan viskaama Topin Auto joka on pudonnut Tikkurilantielle. Lastulevyn ja muovimaton harmonia, kuusikymmentä- ja seitsemänkymmentäluvut langattomalla tekniikalla piristettyinä. Joudun palaamaan liikkeeseen useita kertoja sillä vesijohtomme ovatkin salaisesti eri paksuisia. Epäilen Mönkkösen kostaneen koska haalareissani on HKR:n, Helsingin kaupungin rakennusviraston leimat. Mönkkönen kiistää.
Illemmalla poikkean vielä K-Raudassa. Ostan kahvilasta kupin kahvia. Luotolla. Myyjä ihmettelee luotto-ostokseni pienuutta. Minä ihmettelen myyjän ihmettelyä. Mitä se hänelle kuuluu, ajattelen.
Työpäivän päätteeksi vien roskat Kivikon jäteasemalle. "Levitä ne tasaisesti," huutaa kaatopaikan hoitaja. "Meillä on tasoitin rikki!" Levitän. Viereeni pysähtyy tumma pakettiauto ja kaksi miestä alkaa heittelemään säkkejä lavalle. Kaatopaikan mies huikkaa heille saman kuin minulle. "Moimoimoi" huutavat miehet ja hymyilevät kaatopaikkamiehelle. Tämä mutisee jotain polskeista ja katoaa valvomoon.
Kotona Tyttö on tuskainen, Poika puhelias. Hän kertoo jotain mitä emme ymmärrä ja tuijottaa tiukasti silmiin kuin komennusmies kaukana kotoa. Tunnistan katseen. Olin itsekin repputöissä pitkän aikaa mutta siitäkin on kauan. Kuten oikeastaan jo melkein kaikesta muustakin.
Lisätekstiä remontoinnista löytyy tekijän blogista Niinikulma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti