Alkuviikko, kiireen kehto. Ja Isä kuopan partaalla hoippuva valkopartainen vanhus. Onneksi parta onkin jugurttia ja lähtee pesemällä pois. Ja jalatkin alkavat taas kantaa kun niille uskaltaa antaa vastuuta.
Lähden heti aikaisin aamulla tikkana lentoon: On ehdittävä rautakauppaan, on ehdittävä maalikauppaan, on ehdittävä kierrätyskeskukseen ja ehdittävä talolle nokikolaria ja kylpyhuonemiestä vastaan. Vedän tyhjää peräkärryä perässäni maalikauppaan missä ei ole toivomaamme maalia. Ostan sen asemasta vaikuttavan näköisen halogenlamppuhirvityksen ja kyselen pikkulasten työmaakypäristä. Maalikauppias katsoo minua kuin mielipuolta joka olen, ja toteaa, että ei ole ikinä kuullut pikkulasten työmaakypäristä. Hississä parkkihalliin tuumin, että siinäpä vasta voisikin olla se vihreä oksa, lippu rikkauksiin. Päätän kuitenkin olla perustamatta minihattutehdasta ja kurvaan Kierrätyskeskukseen. Työnhajuiset miehet nojailevat erilaisiin työlaitteisiin ja tynnyristä nousee musta savu. Mittailen ikkunoita pihalla, ovia sisällä hallissa. Aivan tarvitsemaamme kokoa ei nyt löydy, ei kumpaakaan. Vältän kiusauksen ostaa muutama vanha ovi varmuuden vuoksi ja kyselen vanhoja ovenkahvoja. Niitä ei nyt ole esillä, sanoo parrakas haalarimies, mutta huomiseen ne voisivat jostain taas löytyäkin. Lupaan palata myöhemmin asiaan.
Kotona ollaan hereillä. Tyttö lukee kirjaa ja Poika harjoittelee baseballsyöttöjä babysitterissään. En ehdi pitkään nauttia tästä tavanomaisesta harmoniasta sillä veri vetää talolle.
Talon edessä on tumma pakettiauto jossa tumma mies vetää posket lommolla tupakkia. Hän on nuohoaja. Saapuessani parkkipaikalle hän nousee autosta ja sanoo diplomaattisesti: Oot sitte riesan ittelles ostanu! No niinpä kai olen. Ja sitten on vielä tämä talo, ajattelen. Nokikolari kiipeää katolle kuin Peter Pan ja heilauttaa narun päässä killuvan piikkisian näköisen mollukan hormiin. Huudan alhaalta lupaa ottaa valokuva sillä tarkoituksemme on koota eräänlainen talokirja pikkuhiljaa. Nuohoaja antaa luvan kuvaamiseen ja huutelee, että kyllä on piippu sitten kertakaikkisen hienossa kunnossa. Piipun rassattuaan nuohoja menee sisälle tarkastamaan tulisijat. Hän kehottaa laittamaan hellan vesisäiliön täyteen hiekkaa että siitä tulisi enemmän lämpöä varaava. Hellan edessä on myös kameran kolmijalka joka siihen edellisenä päivänä unohtui. Nuohoaja katsoo minua sillä ilmeellä, että tässä taitaa ollakin nyt joku tulisijafriikki tai mahdollisesti savupiippupoika asialla. Hän tarkastaa loput pikaisesti ja katoaa tuhkanvärisellä autollaan harmaaseen iltapäivään. Jään talolle odottamaan kylpyhuonemiestä. Aikani kuluksi koetan kasata halogenlamppua. En onnistu. Kuinkahan tässä talohommassa käy, tuumin, kun en meinaa saada varsilamppuakaan kasaan. Hätäännyn hieman ja soitan kylpyhuonemiehelle. Hän ei ehdikään. Nämä perinnerakentajat ovat luonnonlapsia, sanoo minut heihin tutustuttanut Isäni, niitä pitää patistaa ja hakea töihin. Sitten muistan, että kaikki tavallisetkin rakennusmiehet jotka ovat Isälleni työskennelleet ovat kadonneet aina välillä. Minä mukaanlukien mutta siitäkin on jo kauan.
Illalla sukellan tutkimuksen maahan. Törmään pahki uppotukkiin jonka lehtori on veteen meitä varten asettanut. Pääni kipeytyy. Kotona Tyttö on murustanut sekä ison palan saaristoalaisleipää että paahtoleivän kantapalan ja kaatanut niiden päälle jugurttia. Poika nauraa tekonaurua vieressä ja Äiti on muuttunut suolapatsaaksi. Imuroin leivät ja jugurtin ja muistan, että ne ovatkin nykyherkkuni Iskender-kebabin tärkeimpiä raaka-aineita lihan lisäksi. Sitä ei lattialla näy.
Tytön nukahdettua Poika nukahtaa syliini. Nostan hänetkin vuoteeseensa. Sukellan takaisin tutkimukseen. Ja äkkiä kello on 00:20. Kylpyhuonemies on talolla muutaman tunnin päästä. Kysymys kuuluukin: Missä minä olen silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti