Pikku Kakkosen hahmot

Muutot ovat loistava tapa uusiutua. Päästä eroon vanhasta. Luoda uusille naapureille uusi minä, uusi minuus. Äiti on keksinyt, että muuttamisen ja remontoinnin lomassa on aikaa myydä turhat kirpparilla. Hän istuksii illat vaatenyssäköiden edessä säilytettäviä valiten kuin roomalainen keisari Colosseumilla osoittamassa peukalollaan kuka saa elää ja kenet lahdataan.

Väsymys vain tuo hassuja virheitä tullessaan: Siniseen toppalakkiin tulee teksti: Vauvanhakku. 2 euroa.

Perjantaina menemme Stockmannille katsomaan Mimiä ja Kukua. Mimi ja Kuku ovat lastenohjelma Pikku Kakkosen hahmoja. Stockmann taasen vanha ja arvokas helsinkiläinen tavaratalo. Mimi on tyttö ja Kuku leijona, luulisin. He ovat Tytön suosikkeja siitä huolimatta, että hän ei kauheasti televisiota katso. Mimiä ja Kukuakin olemme katselleet enemmän netistä viime aikoina. Matkalla Stockmannille Pappa soittaa ja kyselee kuulumisia. Hetken päästä hän soittaa uudestaan ja sanoo, että voi käydä ostamassa meille ne pikkukakkosen hahmot kun hänellä on se kanta-asiakaskortti. Kerromme Papalle, että Mimiä ja Kukua ei voi ostaa. Ei edes Pikku Kakkonen. Tyttö ja leijona joutuvat hoitamaan kiertueitaan ilman oikeita roolivaatteitaan sillä TV2 on niiden käytön kieltänyt.

Jätämme auton Vallilaan ja ajamme keskustaan raitiovaunulla. Stockmannin hissitasanteen on vallannut nutturapäisten eläkemummojen jengi. He puhuvat kovaäänisesti ruotsia, ovat ehkä keskittyneet sättimään jotain poissaolevaa. Nappaan lennosta tuon hienostuneelta kuulostavan onnettoman nimen. Se on Prostacia.

Ylhäällä viidennen kerroksen Argoshallissa on kaamea meininki: Pastellisävyisiä muoviurheiluautoja vilistää sinne tänne. Tuolla maalataan vesiväreillä, tuolla piirretään tussilla. Mimin ja Kukun saavuttua paikalle Tyttö tuijottaa sankareitaan ensin aivan lasittuneena mutta alkaa hysteerisesti itkeä näiden alettua laulaa. Tämä on beatlemaniaa 2000-luvulla tuumin. "Mennään kotiin. Katotaan Mimiä ja Kukua netistä," Tyttö toivoo. Niinpä. Älä koske unelmaan lauloivat Popedan pojat kerran. Haemme kuitenkin Mimi ja Kuku -ystäväkortin. Siitä tulee heti Tytölle tärkeä.

               

Illalla saamme soiton, että edelliset omistajat ovat saaneet talon tyhjäksi. Olivat kyllä meinanneet jäädä lukkoon kuistille koska se oli ensimmäistä kertaa heidän tietoonsa ollut lukossa. Omituista. Erittäin omituista, rakas Watson, mietin sherlock-hattu silmilläni.

 

Lauantaina heräämme aikaisin, kuten olimme aiemmin päättäneet. Kahvin, puuro, jugurtin, satunnaisen suklaan, pesujen, vaipanvaihtojen ja uusien kahvien jälkeen lastaan päivän tarvikkeet autoon. Ne ovat pääasiassa erilaisiin purkutöihin suunnattuja työkaluja kuten sorkkarautoja ja vasaroita. Vauvan hakkua ei ole. Tyttö kantaa Mimin ja Kukun kuvaa kuin hivenen rutistunutta pyhäinjäännöstä.

Emme ehdi tehdä talolla paljoakaan. Kävelemme siellä täällä, käymme autotallissa, vilkuilemme vinttiä. 

Pääsyämme takaisin vanhaan kotiin istun koneelle ja koetan kirjoittaa blogia. Sekään ei onnistu sillä syliini putoaa hakkua heiluttava vauva. Nojatessani eteenpäin osuvat nämä heilurin sormet tietokoneen näppäimistölle. tynuh6 Poika kirjoittaa,  ja jatkaa bcvc ggggggv grgugr667u,kb    iiiiiii. Se kuulostaa foneettisesti hämmästyttävän oikealta. Onko lapseni nero, mietin. Kyllä on, kuuluu alitajuinen vastaus.

Myöhemmin muutamme lisää erilaisia tarpeettomia tavaroita. Ensin viemme taloon kaksi kebabia jotka syömme. Siiten kävelemme ympäri taloa. Mittailemme. Ihmettelemme. Kotiinlähtiessä taskustani löytyy kuulakärkikynän jousi ja omituinen ruuvi. Koetan korjata kuistin kahvaa niillä mutta en onnistu.

Pian on taas ilta. Kun palaan talolta viimeisen kuorman jälkeen on Tyttö edennyt iltasatuun asti. Kotiinpalaava Isä otetaan innoissaan vastaan mutta tieto Mimin ja Kukun ystäväkortin autoon unohtamisesta latistaa innon. Pesemme hampaat. Tyttö on Maisa-kirjojen krokotiili Keke joka osaa avata suunsa hienosti ammolleen. Iltapalan ajaksi koetamme makuuttaa Poikaa lattialla. Huutoa. Pitää sylissä. Huutoa. Istuttaa babysitterissä. Kiljahtelua, käsien ja jalkojen rytmikästä heiluntaa. Sinisessä potkupuvussaan Poika on kuin trendikäs kotiurheilija retrovärisessä cross-trainerissa. 

Illan vaihtuessa yöksi Poika nappaa suklaalevyn pulleisiin pikku kätösiinsä ja on hiljaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Ajaudumme Äidin kanssa keskusteluun tulevan kotimme sisustuksesta ja kaikesta muusta mistä miehen ei sopisi sanoa sanaakaan. Sanon. Käy ilmi, että Äidin tyylimaailmassa on nyt meneillään valkea kausi. Isän mielestä Äidin suhtautuminen on lähinnä mustaa eikä mustavalkoista. Äidin mielestä Isä taasen liikkuu vankasti harmaalla alueella. Nyt on parempi olla hiljaa tuumin, ettei käy niin kuin Mimille ja Kukulle. Että huomaakin äkkiä jonkun toisen omistavan oikeudet omiin tekemisiin.