Perheemme ensimmäinen koko perheen epidemia näyttää viimeinkin talttuneen. Mummun ohjeesta keitimme hammasharjat ja Tytön kaikki tutit. Vähitellen vatsat alkoivat asettua, ruoka maistua. Samalla myös Tytön energiataso kasvaa. Se ei ole pelkästään hyvä asia.
Tytön sisäinen kellokin palaa normaaliin aikaan: Tänään hän alkaa hihkua jo puoli kahdeksalta. Minua se ei koske. Saan kääntää kylkeä ja vajota takaisin makeaan uneen. Nukun aina puoli kymmenneen asti. Tämä tuntuu lomalta.
Loman tunne rapisee aamupäivän kuluessa: Pitää järjestää kolme tapahtumaa ensi viikolla, saada jostain varattua sata henkeä vetävä tila yhdeksi illaksi elokuussa. Hankala homma. Varsinkin kun joku roikkuu lahkeessa. Ja kun Äiti on menossa iltavuoroon ja valittaa yhteisen tekemisen puuttumista.
Myöhemmin pakkaudumme autoon: On vietävä Äiti töihin ja levitettävä tapahtumajulisteita. Tyttöä pakatessa jätän oikean käteni etusormen ovenväliin. Tekisi mieli huutaa! Kynnestä tulee hassusti sinertävä.
Iltapäivä on sateinen. Luonnolle se tekee hyvää, ja Isän luonteelle. Kasvattavaa? En tiedä. Ehkä. Tyttö ottaa sadepisaroita kiinni sadesuojansa alta ja nukahtaa vaunuihin. Sormea kihelmöi. Harmittaa. Kaivelusormi vielä. Nyt tuntuu kuin joku muu tunkisi sormensa sieraimeeni. Kirottua.
Emme jaksa levittää julisteita kovin kauaa. On jatkettava huomenna. Kotona Tyttö on kuin olisi vielä sairas. Hän heittäytyy mahalleen lattialle ja huutaa. Syliin olisi päästävä ja siellä pysyttävä. Hän yrittää repiä korvalehteni irti kun viimein nostan hänet syliin.
Illalla tulee Jimi Hendrixin Montereyn keikka teeveestä. Syön jouluisen konvehtirasian loppuun. Tyttö nukkuu. Äiti tulee töistä. Hän keittää teetä itselleen ja mahassa potkivalle vauvalle. On pimeää. Pitäisi peittää taimet. Jimi soittaa Wind cries Maryn. Se on kaunis laulu. Luulen, että tomaatitkin pitäisivät siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti