Hienon yhteislomamme kantaviin ajatuksiin kuului, että Äiti saa viettää päivän Tallinnassa kavereidensa kanssa ennen kuin Tytär ja minä kaasutammme paikalle. Se kuulosti hienolta. Ajatuksena se onkin. Mutta kuinka helppoa on päästä laivaan ja sieltä pois ilmastonmuutoksesta kärsivällä autolla, sairas lapsi takapenkillä? Ainoa keinoni onnistua lienee pitää Tyttö hereillä satamaan asti. Turha toivo. Jo hieman yhdeksän jälkeen päiväunien ensimmäisest merkit ovat täällä mutta leikit jatkuvat. Yliväsyneenä ja huomionkipeänä.
Vähän ennen yhtätoista kaikki on yhä pakkaamatta mutta Tyttö nukahtaa. Käyn pikaisesti suihkussa. Sitä onkin jo odotettu. Pakkaan. Jotain. Aika näyttää mitä laukuistamme Hiidenmaalla esiin putkahtaa. Virosta saa kaikkea joten mikään ongelma se ei ole. Mieleeni tulee forssalainen naisparivaljakko joka matkusti Tallinnasta Riigaan kanssani samalla bussilla pari viikkoa sitten. He istuivat takanani. Olin pakotettu kuuntelemaan heitä. Yritin hillitä heidän puheensa tulvaa tunkemalla handsfree-laitteiston nappulat korviini. Ei auttanut. Sinne olisi pitänyt työntää virolaista verimakkaraa tai jauhelihaa. Eräs heidän klassisimmista lausahduksistaan oli: Onpa jännittävää matkustaa täällä idässä. Etelässä olemmekin jo bussilla ajaneet... Ei kai Viro mitään itää ole, ihmettelin. Se on ollut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäinen valtio jo melkein kaksikymmentä vuotta. Enemmän siellä on eurooppalaisuuden tuntua kuin suomessa konsanaan. Idästä Virossa muistuttavat vain Tallinnnan katuja humalaisina toikkaroivat porotokat ja kahisevat, suomalaiset känniääliöt, siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti