perjantai 27. kesäkuuta 2008

Nuori Kapinallinen

Lasta nukuttaessa tulee aina katsottua samaan suuntaan, ulos ikkunasta, jonnekin. Maisema on sama mutta aina eri: On koivu, piharakennus ja taivas. Tänään koivu on lehdessä, taivas pilvetön. Kimalainen nousee etupihan kulmassa olevasta pesästään, lintu lentää maiseman poikki lännestä itään. Ikkunassa on Lapsen sormenjälkiä ja linnunkakkaa. Piharakennuksen ilmanvaihtoventtiili loistaa hopeisena.

Viime yönä surkeasti niiskuttava Lapsi heräsi taas viideltä. Hain pullollisen maitoa vaikka se on Äidin mukaan kiellettyä: Ei saa opettaa! Maidon jälkeen lapsi nukahtaa. Kakarasta tulee Vekara ja sitten Oma Rakas Lapsi. Me vanhemmatkin nukahdamme. Kello on melkein yhdeksän kun herääämme Lapsen kanssa uudestaan. Pöydällä on leivänmuruja ja viesti Äidiltä. Syömme. 

Eilisen illan saimme yhteydenottoja hiidenmaalaisilta majoitusyrittäjiltä, tänään kiinteistönvälittäjiltä. Nyt niitä taloja vaan tuntuu tippuvan myyntiiin, miettii eräs Huoneistokeskuksen välittäjä. Se taitaa johtua tästä Suomen nykytilanteesta. Niinpä. Nyt mekin olemme tärkeitä osasia siinä ekosysteemissä missä kiinteistönvälittäjät ovat nousseet ravintoketjun huipulle. Toista se oli viime syksynä. Silloin meitä ei otettu edes kaikille näytöille, taloja myytiin tarjouksemme ollessa tulossa. Ajattelin, että te ette ehkä tarjoakaan, sanottiin.

Tyttö on jo melkein parantunut; vain nenä vuotaa vielä hieman. Ja energiatasot ovat taas huipussa. Isälle se tietää rutkasti puuhaa. On imuroitava lattialta kukkaruukuista kaivettu multa, on laitettava roskat takaisin roskalaatikkoon, keräyspaperi keräyspaperilootaan ja on otettava huomioitkevä Tyttö vähän väliä syliin. Ja kiinteistönvälittäjät soittelevat, Mummu soittelee, kaveri soittelee. Kaveri kertoo saaneensa eilen tipan, joutuneensa tyrmätyksi. Epäilen sen johtuvan vain IV oluesta. Mahdotonta, sanoo kaveri, juon enää vain pullokaljaa. Tälle logiikalle on mahdotonta väittää vastaan. Myöhemmin hän lähettää todistusaineistoa: Valokuvan yöllisestä taivaasta jossa punaiset pilvenriekaleet kuin selkään raavitut syvät haavat. Kissat. Niillä on karheat kielet ja terävät kynnet, tekonahkaturkit ja vilkkuvat silmät. Eikä niitä saa kesytettyä. Mutta niitä tarvitaan pitämään tällaiset hiiret kurissa.

Soitan Tytölle eilen kirjastosta lainaamani Maarit Hurmerinnan levyä. Muista sitten aikuisena varoa ylioppilaita, sanon, ja laitan ruokaa lämpenemään. Mutta ruoka ei maita.  Itse asiassa, tarkemmin ajateltuna. Hän onkin jäytänyt jotain, kuin purukumia. Avaan vastaanhangoittelevan suun. Siellä on styroksinkaltaista ainetta: Eilisen paellan salaattijuustokuutioita! En tiedä mistä ne on kaivettu. Roskalaatikosta, luulen. Toisaalta, Tytöllä on salaisia kätköjä minne aarteitaan ja herkkujaan kätkee. Tutteja on siroteltu ympäri asuntoa, tunnetuin piilo lienee uunin alunen. Ihmekös vieroittautuminen on lähes yhtä hankalaa kuin narkomaaneilla.

Ruoan jälkeen käymme pankissa. Automme tiivisteet vuotavat ja kuumassa hionneena siellä haisee kuin sinne olisi virtsattu. Ikkunaa ei tietenkään voi pitää auki sillä silloin Lapsi voi vilustua. On taasen kuumaa, tummat pilvet kohoavat jostain Kehä Kolmosen takaa. Pankissa on ruuhkaa. Viereemme peruuttaa vanhahko herrasmies joka haiskahtaa hivenen autoltamme. Hänen rollaattorinsa on Rebel -merkkinen. Se on ruotsalainen. Muistan jonkun puhuneen Harley Parkinsoneista. Tämä taitaa olla sellainen.

Pankista siirrymme suoraan mustaan ukkospilveen, Tapulikaupunkiin tutkailemaan purettavaa Hondaa. Se ei ole täysin samanlainen kuin omani. Suurin osa osista ei käy. Jotain käyttökelpoista siinä kyllä on. Omistaja toivoo, että veisin koko rojun pois. Hän antaisi peräkärrynkin lainaan! Kotiinpalatessa eksymme Tytön kanssa kummalliseen paikkaan Kehä Kolmosen ja pääradan väliin jäävään kolmioon. Alue on kuin  Tallinnan viereinen puutarhakaupunki Nömme. Siellä on hiekkaisia, kuoppaisia teitä ja ulkonäöstä päätellen 1930-luvulta peräisin olevia omituisesti rapistuneita taloja. Autostereoissamme soi Enrico Morriconen spagettiwesternien soundtrack. Tunnelma on painostava. Eräällä kujalla kaksi tyttöä ajaa polkupyörää joka on päällystetty hevoseksi. Kääntyessäni väärin risteyksestä perääni liimaantuu hetkeksi kullanvärinen farmariauto. Näen sen kuskin peilistäni. Hän on vanhempi arpinen herrasmies. Kuulen munniharput, huuliharpun ja sähkökitaran. Kuvittelen hänelle sikarin suupieleen, kuvittelen hänen siirtävän sen toiseen suupieleen. Kultadollarit ovat vieneet kiilteen hampaista. Kartanlukijan penkillä on musta lierihattu ja Winchester. Ja takaluukussa rollaattori. Rebel.

Ei kommentteja: