Juhani Merimaailma

Alan vähitellen elämään Taloa, hengittämään sitä. Se on sikäli huono asia, että talo on suurimmaksi osaksi lasivillaa, sahapurua ja ekovillaa. Se ei ole yhteensopivaa hengityselimien kanssa, se ei ole yhteensopivaa silmien eikä käsien kanssa.

Perjantaina lopetan työt talolla jo iltapäivällä. Viimeisenä vien roskat Kivikon jäteasemalle. Purun jälkeen nappaan 1970-luvun radion elektroniikkaromukaukalosta. Eihän sellaisissa voi olla mitään vikaa, järkeilen. Ihmiset heittelevät niitä roskiin ihan silkkaa edistystään.

Eno on kylässä ja lapsilla meno käynnissä. Tyttö huutaa ja kiljahtelee, Poika kiljahtelee ja huutaa.

Lauantaina käymme Enon kanssa Laattapiste Collectionin kylpyhuonepäivillä. Olemme huonoja asiakkaita vaikka emme ehkä siltä näytäkään. Haluamme kaakelit, jotka maksavat koko kylpyhuoneeseemme vain 94 euroa. Ja tätäkään emme osaa sanoa varmaksi, emme edes yli tunnin mittaisen esittelyn jälkeen. Olen pahoillani esittelijän puolesta ja toivon, että hänellä ei ole provisiopalkkaa. Illemmalla käyn Langon kanssa laittamassa Leijona-tuulensuojalevyjä rossilaudoitukseen. Radio toimii loistavasti mutta sekään ei auta suomalaisten radiokanavien huonoon musiikkitarjontaan. Kuulemme pääasiassa Madonna ja Abbaa vaikka elämme 2000-luvulla.

Sunnuntaina menemme Seinäjoen serkkujen ja Enon kanssa SeaLifeen. Ovella on ruuhkaa. Kassalla on ruuhkaa. Hississä on ruuhkaa ja alhaalla katakombeissa vasta onkin ruuhkaa. Tyttö on tohkeissaan ja Poika nukkua tuhnuttaa vaunuissaan. Yritän tutkailla SeaLifen lattiaratkaisua, mietin kosteudeneristyksiä ja muita. Kaakeleita ei näy, on siis oltava muovimatto, ajattelen. 

Muita eivät tällaiset kysymykset kiinnosta. He juoksevat eteenpäin ja vetävät minutkin matkaan. Ensimmäisenä kohtaamme pienen kilpikonnan. "Konna!" Tyttö kiljuu ja juoksee sitten katsomaan ensimmäistä kalalaatikkoa.

Putket ovat täynnä ihmisiä. Lapsiperheitä pääasiassa. Alan itsekseni miettiä, kuinka SeaLife saataisiin houkuttelemaan nuoria aikuisia, rahamassin haltijoita ja siten potentiaalisia kuluttajia. Homma olisi annettava Juhani Merimaalle, tuumin. Rokkenrollia tämä kaipaa, vastaa vettä valuva olmeekinpää. Sikäli hassua, että valtaisia olmeekkipäitä on löydetty vain muutamia ja olen useimmat niistä tavannut henkilökohtaisesti Xalapan Olmeekkimuseossa keskisessä Meksikossa.

Jatkamme eteenpäin SeaLifen kummallisessa tunneliverkostossa ja kohtaamme kummallisia olentoja. Katkarapuja. Monneja. Mureenoita. Käärmeitä. Sammakoita. Ja ihmisiä. Hikisiä ihmisiä, vihaisia ihmisiä, kiireisiä ihmisiä. Ylivilkkaita lapsia karamelli- ja atsovärihumalassa.

Viimeisen kulman takaa esiin tulee outo seurue: Vanhempi, säiden uurtama mies joka on pukeutunut rock-henkiseksi merirosvoksi sekä iso ryhmä SeaLifen punapaitaista henkilökuntaa. He suunnittelevat juhlia, ainakin puheista päätellen. Ehkäpä he valmistautuvat Juhani Merimaailman avajaisiin, ajattelen. Haitankkiin HIM ja Ville Valolle happipulloihin tupakansavua. Tämä olisi toista kuin Miljoonasade takapihan uima-altaassa.

SeaLifen jälkeen poikkeamme Laajasalon ostarille syömään pitsaa. Ne ovat hyviä. Muistan eksyneeni kerran viereiseen liikenneympyrään. Jotain omituista sumua, muistelen.

Tyttö muistelee kaloja vielä illallakin. Ja konnaa. Kilpikonnaa, näes. Ja kertoo, kuinka kalat lauloivat. Mummulle ja Vaarillekin, jotka illalla kiireesti poikkeavat. Ovat olleet kylpylöimässä, laivallakin. Me emme. Me olemme olleet lasivillassa. Ja käyneet Laajasalossa pitsalla sekä Merimaailmassa. Mutta ei sekään ole ihan vähän.