Maanantai

Maanantai. Ilma on harmaa ja syksyinen. Äiti on töissä, Isä on töissä, Kummi Kongossa ja Pappa Virossa. Tyttö on isän mukana töissä ja Tytöllä meno päällä. ik k eöiwfn9bbbrbhg67ewr 65td qz•Aan hän kirjoittaa Isän työkoneelle.

Olo on kummallisen tyhjä: Päässä ei liiku mitään mutta sitä särkee hivenen. Se tulee työpisteen huonosta valaistuksesta yhdistettynä näytön sijoitukseen. Näyttö sijaitsee ikkunan edessä, vinottain kelmeään loisteputkeen. Näyttöä katsoessa joutuu aina siristämään.

Sähköposteissa ei ole mitään, ne ovat kuin pääni. Ilman tuota särkyä, tietysti. Jollei sellaiseksi sitten voida laskea roskaposteja. Niitä on useita: Melkein kaikki voittokirjeitä mielikuvitusarvonnoista. Kunpa edes yksi niistä olisi aito. Tuhoan ne kaikki sillä miljoonien voitto saattaisi tuhota hauraan mielenterveyteni.

Aamupäivä kuluu nopeasti. Koetan tehdä töitä ja Tyttö karata toimistosta. Erityisesti keittiö tuntuu kiinnostavan. Ja laitosapulainen: Häntä Tyttö seurailee Äitiä välillä iloisesti huudellen.

Syömme Tytön kanssa lounaaksi Nestlén tähtipastaa. Se on melko mautonta, kaipaisi ainakin suolaa ja pippuria mutta niitä ei kaiketi lastenruoissa viljellä. Lounaan jälkeen maastoudumme toimistoon; Tyttö kaivautuu työopaikan lelulaatikkoon ja piirtelee liiduilla paperin viereen lattialle.

Iltapäivällä saamme odottamattoman asiakkaan. Joudun pyytämään laitospulaista katsomaan hetken Tytön perään. Asiakastapaaminen jää kuitenkin lyhyeksi: Käy ilmi, että hän sekoittanut useita eri asioita, ei ainoastaan aikaa ja paikkaa.

Myöhemmin Tyttö kaivelee työpöytäni laatikoita. Erityisesti leimasimet ja klemmarit tuntuvat kiinnostavan. On iso työ pestä pois kaikki leimausmuste tulevan byrokraatin käsistä. Vaatteille leimoja ei ole onneksi osunut: Olisi voinut olla hankalaa selitellä vaatteiden omistujuutta leimoja ihmetteleville.

Töistä lähtiessä muistan, että Tyttö ei olekaan nukkunut tänään päiväunia. Ei hätää: Autoon nostettu Tyttö nukahtaa turvaistuimeen nanosekunnissa. Hän ei herää edes kauppareissulla. Onneksi matkarattaat ovat takaluukussa, nostan Tytön niihin retkottamaan. 

Pikaisen kotonakäynnin jälkeen suuntaamme Tytön kanssa viereiseen kaupunkiin katsomaan erästä taloa. Äiti ja Tytär kävivät siellä jo viikko sitten ja olivat vaikuttuneita. Talolle on pitkä matka. Tyttö rallattelee takapenkillä ja ruiskii mehua tuttipullostaan. 

Talo on oikein mukava ja siinä on itse asiassa kaksi asuntoa: Perinteinen rintamiestalo jossa on neljä huonetta ja keittiö ja erillinen kaksio lisäsiivessä. Kaikki on kovin siistiä mutta olen aistivinani tuoksahduksen eteisessä. Palailen eteiseen toivoen saavani hajusta kiinni. En saa. Se tuo mieleeni pesukoneesta vasta nostetut pyykit, huuhteluaineen ja märän puun. Ikkunan takana Finnairin MD 11 nousee omituisesti suristen taivaalle. Sillä on valtava vatsa ja sinivalkoinen F-peräsimessä. "Laiva, laiva, minnekä laiva menee? Muille maille..." laulaa Tyttö sylissäni.

Kaksiokin on kiva. Itse asiassa meidän kannattaisi muuttaa siihen ja vuokrata talo jos kaupat tekisimme. Talossa ei nimittäin ole ollenkaan WC:tä vaan se sijaitsee laajennusosassa. Vaikka siihen kuljetaankin suoraan päätalosta niin mielestäni järjestely on hivenen hankala, varsinkin, kun meillä aivan pian on kaksi pestävää ja vaipoitettavaa. Kaksiossa on iso pesuhuone ja klassinen IDO 59-vessanpönttö. 

Kävelemme Tytön kanssa vielä talon ympäri. Finnairin Airbus nousee jylisten taivaalle. Sen vatsa on pienempi kuin MD:n. Tyttö hihkuu ja osoittelee: "Ka, ka, ka!"

Illalla olo tyhjä. Päässä ei liiku mitään mutta sitä särkee hivenen. Vuoteessa teen liikkeen vaimoni suuntaan. Olen suurivatsainen lentokone joka koettaa nousta ilmaan kummallisesti suristen. Nostan tehoa mutta kone on liian painava. Laskeudun alas, kierähdän omalle puolelleni. Silmäluomet ovat raskaat, tuntuu, kuin niiden alla olisi santaa. Eikä se ikävä kyllä taida olla unihiekkaa.