Sirkuksen pienet tähdet

Akrobaatilla on nykivät äkkiliikkeet

ja vääristynyt hymy

eivätkä alumiiniputkella sontivat pulut

ole kovin hauskoja

Poika pitää villakoirasta

ja tyttö ponista,

isä

lastensa loistavista silmistä

Hauskaa Jormaa

Ensimmäisen työviikon lopulla Isän takki alkaa olla tyhjä. Se onkin ymmärrettävää sillä se on kuumuuden takia nostettu tuolin selkämykselle ja taskutkin on käännetty nurin. Työt itsessään ovat sujuneet jotenkin. Ne ovat alkaneet sillä tavalla jouheasti, että Äiti ja Lapset ovat menneet Pohjanmaalle Isän kulkiessa konttoriin. Tämä ei tarkoita, että illat olisivat jotenkin helpompia vaikka ne niinsanotusti hoitovapaita ovatkin. On jatkettava maalinrapsutusta. On maalattava. On homepestävä. On tilattava uudet räystäät.

Räystäsfirma yllättää nopealla toimitusajalla. He antavat aikaa pohjatöiden tekoon vain viikon ja sitten tulisivat laittamaan kourua seinään. Kiire yllättää Isän ja taas on kiivettävä sorkkarauta kädessä seinälle. Osa räystäslaudoista lähtee kiskomalla irti, osa ei. Osa vanhoista puista on niin haperoita että ne atomisoituvat koskettaessa mustanruskeaksi tomuksi. Muun mukavan lisäksi ainakin yksi ampiaiyhdyskunta on suunitellut pesänsä sisäänmenoreitin juuri tikkaiden kohdalle. Se vähentää tehokkaasti laudanpoistohalukkuutta, -tehokkuutta.

Vuoden pisimmät päivät ovat aurinkoisia, kuumahkoja. Juuri sopivia maalaukseen. Vasemmanpuoleinen naapuri maalaakin ahkerasti autotalliaan, takanaapuri toivottaa onnea meidän vastaavalle haasteelle. Onneksi onnella ei kuitenkaan ole tämän projektin kanssa mitään tekemistä, ajattelen. Me emme ole maailman merillä seilaava laiva, me olemme vanha hirsitalo, ajattelen.

Vanha kunnon jättikokoinen peräkärry, Vanerivarpunen, on oikeassa kodissaan Vaarin luona. Sen sijasta pihanlaitamilla könöttää Äidin sedältä lainattu kärry. Se on pieni. Kuin leikkikalu. Pitkien lankkujen lastaaminen aiheuttaa omat haasteensa. Tai oikeastaan. Lankkujen lastaaminen on lastenleikkiä niiden valintaan verrattuna. K-Raudan lautatavaramyyjä poistuu vaativan asiakkaan pakeilta siihen malliin kopisevin askelin, että lopputilin ottaminen lienee lähellä.

Koti-isä ei sitä todenna sillä on jo Juhannusmielellä. Koska juhlapäiviä on muutettu, ei juhannus enää ole oikeastaan Jussin päivä. Tänä vuonna se on Jorman. Eikä aattokaan siis enää ole Aaton päivä vaan Uunon. Ne taitavatkin olla oikeampia nimiä, tuumin.

Välitilitystä

Puoli vuotta on kadonnut kankkulan kaivoon, huomaa Koti-isä ajaessaan tihkusateessa töihin eräänä kesäkuisena aamuna. Koti-isyys on jälleen päättynyt, on tullut aika palata sorvin ääreen, liukuhihnalle, toimiston leivättömän pöydän luo.

Puoli vuotta kotona on hujahtanut siivillä, Isä miettii. Vastahan oli helmikuu, vasta lumet maassa ja nyt jo syreenitkin lehtensä pudottaneet.

Viikonloppu ennen töihin paluuta sujuu kaikin puolin muuten kuin palauttavissa harjoitteissa. Lauantain ohjelmistoon on ujutettu perheretkeä akselilla Vantaa-Nurmijärvi-Sipoo-Porvoo-Vantaa, sunnuntaina ajelua suuntimoina Vantaa-Sammatti-Karjalohja-Ansku-Pinjainen-Vantaa. Ajeluretken loppupuolella sunnuntaina Viimeisen Päivän Koti-isä on niin väsynyt, että nipistele itseään, kiskoohiuksiaan ja rummuttele jalkojaan moottoritiellä hereillä pysyäkseen. Takapenkillä samaa ongelmaa ei ole. Sieltä kuuluu tuhinaa ja puhinaa, kesäretken päiväunihetken sateen rummutusta.

Kaiken järjen mukaan tällaisen viikonlopun lopun luulisi olevan pelkkää sohvalla oleilua. Turha luulo. Vauhtitaudin riivaama Isä polttelee infrapunalampulla maaleja edellisenä päivänä Porvoosta vaihdetusta kaapista, siistii puutarhaa ja koettaa ehtiä Äidin avuksi lastenhoitoonkin. Lapsosten nukahdettua hän maalaa pellavaöljymaalilla ikkunanpieliä sillä ilma on hieno ja kirkas.

Yöllä ei tahdo tulla uni. Ja sitten kun tahtoo niin tahtovat lapset herätä jotain tahtomaan. Kello on 03:00. Siitä tunnin päästä Isän luomet painuvat kiinni avautuakseen tovin päästä herätyskellon piinalliseen ääneen. Töihin.

Kaupallinen tiedote

Runo- ja improvisaatioyhtye The Jack Kerouac shaped society -project keikalla Annikinkadun runofestivaalien päätösklubilla Tampereen ravintola Telakalla lauantaina 12.6.2010.

Fauvismia

Puhalletun lasin lävitse

tunkiokin

hehkuva kukkaketo

Odotuksen aikaa

Ajankuluna kulutamme aikaa. Ja sitä kuluu. Talvi siirtää viisarinsa kevääseen ja yht'äkkiä yllämme on täysi kesä. Toppahansikkaat unohtuvat kuraisina Isän taskuun. Hiekkalaatikkoon ostetaan lisää hiekkaa ja Lapset kantavat sen oitis kukkapenkkiin pienillä ämpäreillään.

Vapun jälkeen alkaa helle: Lämpö nousee parhaimmillaan kolmeenkymmeneen ja ylikin. Leikkikentän vieressä ja tyhjällä tontilla on yhä hiekoitushiekan sekaista lunta. Ihmettelemme sitä ohikulkiessamme kuin macondolaiset jäätä Sadan vuoden yksinäisyydessä.

Kevään kunniaksi koetamme pukea talovanhustamme kauniisiin vaatteisiin. Helpommin sanottu kuin tehty. Maalinraaputus alkaa sisäpihan puolelta mutta ei etene sieltä mihinkään. Edelliskesään verrattuna rapsutus on huimaavaa mikä tarkoittanee jonkinlaisen edistyksen tapahtuneen talvihorroksen aikana. Sivutiellä kaupalle päin erästä iäkästä taloa puhdistetaan kemikaalien ja painepesurien avulla. Maali irtoilee sieltä täältä. Seuraavalla viikolla siihen vedelläänkin jo uusi maali. Kaikki ohi kahdessa viikossa. Mutta kestääkö tuollainen pikamaalaus kysyy perinnerakentaja sisällämme. Emme tiedä. Mahdollista. Mahdollista on myös, että painepesurin painevesi tunkeutuu laudoituksen läpi ja turmelee talon runkoakin.

Heräilevän luonnon villitsemä Isä käy irroittamassa myös entisen saunan ikkunat. Niitä katsoessaan eräs ammattientisöijä totesi noin vuosi sitten, että ihan kaikkea ei kannata säästää. Eikä voikaan, ilmenee. Ikkunanpokat ovat alaosistaan niin lahot että ruudut ovat avattaessa pudota katolle. Teetämme Tampereella niihin korvauspuuta ja Isä ostaa pienihampaisen japaninsahan. Palaset leikkautuvat nopeasti, noin kahdessa iltapäivässä. Sen sijaan pokien hienosäätö, lasien asennus, kittaus ja kaikki muu saavat odottaa. Mitä, sitä emme tiedä. Talon odottaessa ikkunoita odottaa Äiti odotuksen päättyvän. Mutta vielä on aikaa, laskettuakin, noin kaksi kuukautta.

Vappupuheita

Vapuksi poikani kehittää uuden kielen.

Se on parempi

kuin isänsä ammoin puhuma

kangistunut ja valgeistunut

muinaismurre

jossa sanat ja äänteet

olivat jatkuvassa muutoksessa.

Pojan puheessa on rakenne

ja sanat harkittuja, tarkkaan äännettyjä.

Pyöreä on munga

jano nano

ja naula nooni.

Vain pienellä kiiltävällä leluliskolla

on alati vaihtuva ameebamainen nimi

mutta se niin kovin vikkelä

etten saa sitä mitenkään kiinni

vaikka se jatkuvasti

sukkuloikin

havaintopiirini rajamailla.

Hiljaista

Pahaenteinen hiljaisuus

talossa, jossa

vasta valkoiseksi maalattu

eteinen

ja kadoksissa

kaksi leikki-ikäistä lasta,

paketti vahavärejä

eikä siinä sitten oikeastaan

mitään

muuta

Tallinnassa

Lähdemme viikonlopuksi Tallinnaan. Matkaa edeltävänä iltana Isä maalaa eteistä yhteen yöllä, Äiti pakkaa matkavaatteita. Yö on levollista puolinukuntaa ja kello soittaa väen ylös jo kuudelta. Koti-isäkin herää viisitoista minuuttia myöhemmin. Aamutoimet ovat sekunnintarkkaa sekoilua jossa muodostuville virheille ei olisi sijaa. Isompi ongelma syntyy kuitenkin vasta kun tavarat ja matkustajat ovat pakattuina autoon. Ovenpentele on turvonnut eikä mene lukkoon. Sitä on hakattava. Kirveellä, äänenvaimennettuna sillä eihän naapureita sovi tähän aikaan herättää. Eihän? Koska kirveskään ei auta on otettava lisä-avuksi pienenpieni sähkömiehen ruuvimeisseli ja säädettävä lukonkielen vastarautaa. Se on hiljainen ja auttaa. Ovi menee lukkoon, aamu aukeaa.

Jätämme auton pääkaupungin kantakaupungin ilmaispaikoille. Tyttö ihastelee nurmikolla steppailevia lokkeja: "Valkolintuja, valkolintuja!" hän hihkuu. Jatkamme ratikalla Rautatientorille, linja-autolla Länsisatamaan. Virkailija antaa meille meidän tämänpäiväiset lippumme ja pääsemme laivaan.

Vietämme suurimman osan laivassaoloajasta aamiaisbuffetissa. Se on mukavaa. Ei tosin kanssamatkustajillemme sillä Tyttö ja Poika villiintyvät hivenen. Syönnin jälkeen menemme leikkialueelle. Poika innostuu niin, että lurauttaa heti kauhallisen housuihinsa. Tyttö leikkii tunnelissa, pallomeressä ja liukumäessä innoissaan kunnes

tulee itkien kysymään Äidiltä että miksi kaikki lapset eivät halua kanssaan leikkiä? On tapahtunut törmäys lintukodon harmaiden hirsien ylkopuoliseen maailmaan, tavattu kiusaavia lapsia. Isäkin näkee heidät. Pieni poika ja pieni tyttö. Verovapaan kaupan atsovärihumalassa, viinikumikarkkimahlaa suupielistä valuttavat lapsoset. Kuin oma Tyttö, kuin oma Poika. He ovat keksineet hauskan leikin. Siinä valitaan yksi jota seurataan ja jolle naureskellaan.

Poistamme pahaa mieltä kapitalistien keinoin: Menemällä kauppaan ostelemaan turhaa tilpehööriä. Tyttö saa pienet aurinkolasit. Niissä on kukkia sangoissaan. Isä saa maistiaisia sherrystä ja esanssin makuisesta kuohuviinistä. Molemmat ovat tyytyväisiä.

Tallinnassa majoitumme hienoon hotelliin. Tasoamme parempaan, kiitos Mummun ja Papan lentobonuspisteiden. Tämä hyöty ilmakehässä lentelystä ja sen tuhoamisesta siis on: Mekin pääsemme lisäämään hiilijalanjälkiämme. Lapsillakin sellaiset on. Ja niihin sopivat kengät. Pojan vaunumakuupussista löytyy talvisaappaiden lisäksi ensin kolmas ja myöhemmin vielä neljäskin kenkä. Ihmekö siis, jos pussissa on ollut ahdasta, tuumin.

Sunnuntai-aamuna käymme kävelemässä vanhalla puutaloalueella. Päädymme leikkipuistoon. Toisen ja kolmannen leikkipuiston jälkeen huomaamme juovamme kahvia Vapauden Aukion laidalla. Tytön aurinkolasit eivät ole paikalla. Ne ovat jääneet matkalle. "Ei se mitään," Tyttö sanoo aurinkoisesti. "Ostetaan sitten uudet!" Aikuiset koettavat selittää, että niin nyt ei vain voi tehdä ja Isäkin on samaa mieltä. Tytön ilme muuttuu surkeaksi. Kierrämme koko aiemman lenkkimme vastasuuntaan mutta lasit ovat kadonneet. Kerta kaikkiaan.

Palaamme iltalaivalla kotiin. Otamme hytin. Se on mukavaa. Syömme karvahattupuolella ja menemme hetkeksi leikkihuoneeseen. Poika innostuu niin, että turauttaa kattilallisen löysää housuihinsa. Käymme kaupassakin. Lasten aurinkolasit on myyty loppuun. Kulahtanut nainen tarjoilee sherry- ja kuohuviinimaistiaisia. Viini haisee esanssille. Isä ei ota, on kuulemma maha kipeä.

Lasten uusimmat roolimallit

Rengashallissa

pölyisen oransseissa haalareissaan

tupakkia polttelevat

komeat koulupudokkaat,

pulttipyssyä heiluttelevat rennot jäbät,

lekoilla läiskivät lyylit

ja kovasuiset mimmit

päät vetäviä kuvia ja kirurgiterästä täynnään

suunnittelemassa isoon ääneen

palkkapäivän jälkeisen

viikonlopun viettoa.

Koeta siinä sitten renkaan vaihtoa odottavine perhefarmareinesi,

möhömahoinesi,

takapuolesta roikkuvine farkkuinesi,

kylmän kaurapuuron hajuisine hengityksinesi

ja vetisine keski-ikäisen kalansilminesi

markkinoida

tästä näystä ja Radio Rockista

hullaantuneelle

jälkikasvulle

niitä keskiluokkaisia arvoja

jotka itsekin

vasta hetki sitten ostit.

Aprillipiloja ja pääsiäismunauksia

Huhtikuun ensimmäinen on kuin aprillipäivä. Vuorotellen huutaneet lapset ovat pitäneet suurimman osan yöstä hereillä ja noustessa suussa maistuu rautaiselta. Veri. Kenen?

Perjantaina asiat alkavat selvitä. Selviää, että mikään ei ole korvaamatonta. Tyttö valittaa korvan särkevän. Varaan ajan neuvolasta ja lähdemme neuvoa saamaan. Terveyskeskus on kansainvälinen kohtauspaikka. Vieressämme vuoroaan odottaa paikallispubin englantilainen omistaja tyttärineen. Kulman takaa kuuluu venäjää. Somaliäidit vaunuineen ovat varustautuneet kasvot peittävin huivein kuin yhä varottaisiin sikainfluenssan pisaratartuntaa. Toimenpidehuoneen ovessa on saksalainen nimi.

Lääkäri on silminnähden raskaana. Häntä naurattaa lastemme ikäero. Hänellä on samanikäiset ja kolmannen laskettu aika 25.7.2010. Kerron, että meillä on sama päivä. Siis laskettu aika. Kolmannelle lapselle. Voi luoja. Katastrofin siemen on jo kylvetty ja kahdella vanhemmallakin molemmilla korvatulehdus. Tytöllä molemmissa korvissa ja Pojalla vasemmassa jotain vihreää. Epäilen tämän olevan homekorva mutta lääkäri ei usko. Tarvitaan toinen ja sitten kolmas mielipide. Sen antaa keskuksen ylilääkäri. Hän vilkaisee Pojan korvaan ja toteaa, että tulehdus siinä tosiaan on ollut mutta nyttemin korva on jo räjähtänyt, omia aikojaan pusahtanut. Ei siihen sitten mitään.

Saamme Tytölle reseptin ja viuhahdamme kohti apteekkia. Matka sinne on hankala koska auton täyttää Järvenpään kierrätyskeskuksen lastauslaiturilta saatu kaakeliuuni. Se on valtava, purettuna täyttää kuusi banaanilaatikkoa. Kokonsa lisäksi uuni tuoksahtaa, hm, omituiselta. Lisäksi on varottava tien kuoppia, hidasteita etteivät kaakelit vain lisää rikkuisi. Toisaalta se ei ehkä haittaisi sillä mitään takeita kaakeleista ei ole. Saako niistä edes kokonaisen uunin? Emme tiedä. Kaakelinvalmistaja sen sijaan on selvillä. Se on Wilh. Andsténin Tehdas Osakeyhtiö.

Lääkkeet taltuttavat sairaat ja terveetkin saavat levätä. Se on mukavaa. Perjantai on pitkä ja meille tulee vieraita. Tytön serkkuja vanhempineen. Laitamme lihapullia ja perunamuusia. Ne ovat oikein hyviä.

Sunnuntaina viemme uunin Mummun ja Papan kesähuvilan autotalliin. Valkoinen uuni sijoittuu mukavasti puretun vihreän jugendkaakeliuunin viereen. Raivaan lisäksi hieman skootterin osia moottoripyörän päältä, tutkailen rottien syömiä vaatesäkkejä. Pitääkin olla romua, ajattelen. Että oman kodin ja oman autotallin täyttämisen lisäksi vanhat vanhemmat ovat joutuneet vuokraamaan autotallin jonne pölyinen imperiumini on levittänyt romuisia lonkeroitaan.

Pääsiäisen jälkeen käymme lasten kanssa ostamassa Järvenpään kierrätyskeskuksesta vuonna 1952 Helsingin Olympialaisiin suunniteltuja kerrossänkyjä. Ne ovat palvelleet tähän asti Järvenpään retkeilymajassa ja ovat sikäli hauskoja että meillä aikaisemmin oli niitä yksi osa. Nyt siis saisimme kaksi lisää ja kerrossängyn myös kesällä syntyvälle. Kierrätyksen työntekijät ovat kaivelleet varastojaan ja löytäneet yhteensä kuusi sänkyä. Ostan ne kaikki. Nyt meillä on kerrossängyt seitsemälle, ajattelen. Hykertelen. Halvalla lähti. Mutta toisaalta. Tarkemmin ajateltuna. Ei se tainnut edes olla niin halpa hinta ja mihin hiivattiin nämäkin nyt säilötään?

Sulava lumi

Kevät tuli, lumi suli, puro sano pulipuli riimitteli joku joskus. Ikävä kyllä asia ei ole aivan näin suoraviivainen. Riimillinenkin runo voisi olla hyvä, jos riimit ovat kekseliäitä ja lumi sulaisi muuallakin kuin runossa. Pitkään jatkuneista kevätsäistä huolimatta ulkona on yhä vähintään metri lunta. Naapurin kissa valaa pienet saviset koristeen rappusillemme. Se muistuttaa: Kissanluukut on avattava, kaivettava lumet seinustalta. Se on helpompi kirjoittaa kuin sanoa tai tahi tehdä.

Siksi siirrymmekin taas talon kimppuun. Eteinen on viimeisteltävä. Siihen kuuluu listojen leikkausta, niiden asentelua, maailailua ja muuta mukavaa. Ensi alkuun koetan sahata listoja öisin jiiriin pikku jiirisahallani. Öisin siksi, että päivisin ei mitään ehdi tehdä ja käsisahalla koska sirkkeli herättäisi koko korttelin. Jiirisahan turvallisuusterä on suunniteltu niin, että jiirattava eli kulmaan leikatta puu ei vahingossakaan repeydy. Tämän takia sahalla on äärimmäisen tuskallista sahata. Tuntuu, kuin leikkaisi edamia keitetyllä spagetilla. Kerta kaikkiaan. Turhauttavaa hommaa. Ja kun tähän vielä lisätään vanhenevien aivojan kyvyttömyys laskea oikeanlaisia kulmia ja kappaleiden pituuksia niin tuloksena on vain kallista hellapuuta. Siirryn päivävuoroon ja kaivan sirkkelin esiin. Seuraa lukuisia salamannopeita leikkausvirheitä. Niitä kompensoidakseni alan pakosta tuottamaan pieniä sidospaloja. Tämä muuttaa työn luonteen kertaheitolla taas toiseen äärilaitaan. Nyt tässä valmistetaankin hyvin hienosyisiä puuliitoksia eikä syy ole timpurin tumpeluudessa vaan asioiden kauneudessa. Äiti katsoo minua ihaillen kulkiessani porstuassa purun läikittämässä villapaidassani. Hetken koen olevani hänen unelmiensa puuseppä, oikea fantasiatimpuri. Paluu todellisuuteen on kynnen alle työntyvä kuparinvärinen listanaula. Käänteisnerokkaat liitokseni ovat karmivia kuin suoraan purkista kylmänä louhittava hernekeitto. Koetan parantaa tilannetta maalaamalla liitoksien päälle hurjat kerrokset maalia. Tämäkään ei tepsi.

On siis siirryttävä ulos. Nyt lumi onkin jo mukavan pehmeää. Kaivan metrin levyisen kaivannon talon kolmelle sivulle ja avaan kissanluukut. Vain yhdestä tulvahtaa lievän sieninen märähkö ilma. Otaksun sen tulevan itse luukusta, läpimärästä vanerisuikaleesta joka marraskuisena yönä juuri ennen mahtipakkasia siihen nakattiin.

Talo tuntuu selvinneen talvesta melko vähin vaurioin. Samaa ei voida sanoa budjetistamme. Tammikuun sähkölasku oli niin hirvittävä että olisi varmaan ollut sama, jos olisimme polttaneet puuhellassa viiden euron seteleitä. Helmikuusta lähtien puuhellaa on lämmitetty joka päivä, kaakeliuunia pari kertaa viikossa. Tämä kadotti yli puolet sähkölaskusta.

Käänteisnerokkuutta

Käymme kevään kunniaksi Tukholmassa. Risteilyaluksella. Terminaalissa sukkuloi hillitön vaunupaljous, pienten ensiaskelkenkien töpötys täyttää laivaankulkuputken. Laivan jousiorkesteri soittaa kauniita säveliä astuessamme ovista sisään. Se tuntuu titanicmaiselta, painostavalta.

Hyttimme on sisäkävelykadun, Promenadin päällä. Siinä on ikkuna, vessa, kerrossängyt ja pieni pöytä. Tandemvaunumme täyttävät suurimman osan vapaasta lattiapinta-alasta.

Laukkujen purkamisen jälkeen käymme kävelyllä. Astelemme Promenadia kuin dromedaarit keinahdellen vaikka laiva ei juurikaan kallistele sillä se on yhä satamassa. Käymme lastenhuoneessa. Siellä on kaamea meno. Vinoa, aggressiivista toimintaa. Vanhempien kesken. Jostain kumman syystä ikäiseni vanhemmat, itse mukaanlukien, eivät näytä osaavan antaa lastensa leikkiä keskenään vaan valvovat perillisen jokaista liikettä. "Jasmin, Jasmin, Jasmin!" huutaa paksu pukumies pienelle räkänaamaiselle tytölle. "Helmi, Helmi, Helmi, älä tee noin!" kiljuu jakkupukunainen. Jollain on kakat housussa. Poika laskee liukumäkeä pallomereen ja jää paikoilleen istumaan. Liukumäkeen tulee jonoa. Aikuiset ohjeistavat. Huudellaan retronimiä, kysellään kakoista. Tyttö jämähtää isomman liukumäen eteen kun se tuntuu niin hurjalta. Mustasilmäinen tyttö työntää hänet sivuun ja katoaa alas.

Tukholmassa on aurinkoista. Ja lumista. Ajamme metrolla keskustaan ja poikkeamme DesignTorgetilla tutkailemassa ruotsalaista disainia. Sitten kävelemme vanhankaupungin läpi Slussenille lempikirpputorejamme tarkastamaan. Niistä tarttuu mukaan keraamisia purnukoita joissa voinee säilyttää jotakin.

Illalla ahdamme sisäämme melkoisen määrän ruokaa seisovassa pöydässä. Tai oikeastaan. Vain minä. Satsaan kaviaaria kolmesti enkä ylenkatse ravintopiirakan muitakaan viipaleita.

Seuraavan yön oksennnan. Ja ripuloin. Erikseen, yhtä aikaa ja vuorotellen. Kerrosänkyni vingahdus herättää alakerran väen jo ennen ensimmäistä korahdusta. Säälittelen itseäni siitä, että en vaivautunut asettamaan tikasta kunnolla ja joudun siksi vaivalloisesti loikkimaan pöydän ja vaunujen yli matkallani helpotukseen. En saa silti yhtään sympatiaa sillä tautini diagnosoidaan itse aiheutetuksi, omaksi viaksi, mitäs menit muuttumaan siaksi. Se kirvelee mieltä kuin mätimuna nenää.

Matkan jälkeen paranen mutta muut sairastuvat. Heille tulee norovirus. Olen ainoa joka siltä säilyy. Aivan kuin ylensyöntini olisi tahtomattaan aiheuttanut immuniteetin, ihmettelen Äidille. Tämä ei vastaa vaan kumartuu kohti Arabiaa.

Mahojen alettua taas toimimaan alkavat nenät vuotaa. Aivan kuin ne olisivat jotenkin synkronisoitu, tuumaan, ja pyyhin paksut vihreät Pojan alahuulelta.

Outo naapuri

Kevään ensimmäinen aurinkoinen päivä

villitsee miehen.

Puen lapset miten sattuu,

kaappaan

tuhkatkin pesästä.

Aurinko sattuu silmiin, lumi

ja kaikki se kirkkaus.

Kaadan tuhkat takapihalle

kuivuneen omenapuun

ja puoliksi kaatuneen halkopinon viereen.

Talo on talven jälkeen surkea näky:

Satavuotias vanha rouva

kasvoille kuivuneissa meikeissään,

jäiset lumikasat kulmiensa alla

ja katolle jätetty turvaköysi

kattotikkaissa

kuin kuivuneen ihon uurre.

Kaivan Fiskarsin pöykystä

ja annan lapsille

pikku hiekkalapiot.

Poika itkee

toppahattu myssyn päällä,

tyttö ymmärtää kevään

ja lapioi vakavana.

Naapurin murrosikäinen

palaa koulusta tovereineen

kun heittelen katolta

seinän viereen pudotettuja

jääkökköjä

pääni

ja jälkeläisteni yli

tuhkalaikkuisen lumen hautaaman keinun suuntaan.

"Teillä on outo naapuri"

kuulen kirkkaan äänen sanovan

enkä voisi olla

vähempää

eri mieltä.

Syöttötuolisurrealistit

Lapsille siirtyminen surrealismin epätodelliseen maailmaan on todellisempaa kuin mikään, mitä aikuinen voi edes kuvitella.

Koti-isänä koetan kannustaa Lapsia taiteen tekememiseen, luomiseen. Tyttö onkin innokas maalari, piirtäjä ja omakeksimien laulujen rallattelija. Pojalle piirtämistä ja maalaamista tärkeämpää on vielä tutkia, miltä mikäkin väri maistuu. Sävy sävyyn hän mutustelee vahavärejä, imeskelee vesiväriä pensselistä ja kaivelee harvoja hampaitaan puukynillä kun sellaisen käsiinsä saa. Puolueettoman arvion mukaan vahavärit väristä riippumatta ovat parhaita. Niitä Poika nakertaa heti kun vain tilaisuuden saa. Toki paperiinkin väri tarttuu, seiniinkin toisinaan.

Ruoallakin leikitään, nesteilläkin, enemmän kuin Isä oikein tahtoisi. Tiistaina Poika hihkuu innoissaan keittiössä: hän on kiivennyt tuolille, kaatanut pöydälle litran maitoa ja lilluttaa siinä teepussia. "Tiitä!" Poika huutaa ja imeskelee teepussia. Siitä ilmeisestikin liukenee vielä jotakin, paljonkin, niin vauhdikas Pojan iltapäivä on.

Tyttö taasen hörppää ruokapöydässä maitoa mukistaan ja löräyttää sen sitten leukaansa pitkin rinnuksilleen. "Ei se mitään," hän kommentoi toruttaessa, "laitetaan vaan sitten nää vaatteet koneeseen kun Äiti tulee." Uhmaa enemmän lause taitaa kuvata Tytön huonoa luottamusta Isänsä pesukoneen käyttötaitoihin. Mikäpä siinä. Isä huovuttikin juuri Äidin uudet hienot Ruskovillan mustat villahousut pesemällä ne valkopyykin seassa 90-asteessa ja tänään vuorossa oli 80-senttisen villabodyn kutistaminen noin 50-senttiseksi. Senttien mukana katoaa kokonaisia euroja, muistaa Äiti muistuttaa kotiin palattuaan.

Eräänä päivänä Äiti käy parturissa. Kotona olemisen villiinnyttämä Isä riehaantuu saatuaan Lapset nukkumaan ja alkaa poistaa laminaatteja. Kalustetusta huoneesta. Kolinan herättämä Tyttö seuraa myllerrystä kulmat kurtussa ja kertoo uusitukkaiselle Äidille ensimmäisenä: Isi on rikkonut lattian! No niinpä tekikin. Onneksi laminaatin alla oli aivan kelvollinen lautalalattia. Laminaattiadrenaliininen Isä riehantuu vielä sorkkimaan sorkkaraudallaan seinän lastulevyjäkin. Levy irtoaa soirona, aukeaa railona. Se on kuin portti jonka alta paljastuu hirttä mutta onneksi Äiti ei Isää vielä sellaiseen vedä.

Yöllisiä kauhukohtauksia

Vaikeinta kahden lapsen kanssa kotona olossa lienee päiväunet. Kahta eri-ikäistä kun tuntuu olevan hankalaa saada väsytetyksi yhtä aikaa. Tytön ollessa virkeimmillään päivän touhuissa on Poika jaloissa itkevä toukka. Ja kun Poika herää innosti pihisten, on Tyttö sikiunessa sihisevä sähistin joka suuttuu veljensä veljellisistä herätyshalauksista. Ja sitten kun Lapset ovat ihqun virkeitä ja tarkkana kuin porkkana pitäisi Isän saada levätä.

Parhaimmillaan elämä kotona on kyllä ihanaa auvoa ja lämpimässä jäätelössä köllimistä. Tässä mallissa Lapset ovat keskenään kujertavia kyyhkysiä, iloisia pikku apureita, punaposkisia pienokaisia. Ikävä kyllä tämä vain tuntuu tapahtuvan aika harvoin jos koskaan. Useimmiten asiat menevät pahasti pieleen jo yöllä. Isän kannalta, siis.

Poika on saanut viime aikoina yöllisiä kauhukohtauksia. Niissä Poika itkee, unessa. Syliin nostaminen vain syventää huutoa mutta valvomaton pikkumiekkonen heiluu holtittomasti ja on jatkuvasti hakata itseään sängynlaitaan. On siis valvottava, valvottava toisen tekemisiä. Isän, siis. Äiti sen sijaan saattaa koettaa nukkua nostalgisesti nyyhkyttäen sillä tällaisissa tilanteissa rakkaus täyttää Äidin: "Siis se suree niin mun töihinlähtöä et herää yöllä itkemään... Lutusta." Sitten kun huuto lakkaa voi Pojan nostaa viereen. Voi pojat. Koiranunta nukkuva tai hereillä oleva Poika nipistelee, raapii ja tunkee sormia vieressä nukkuvan sieraimiin. Tai oikeastaan. Ei kukaan voi tunkea sormia nukkuvan sieraimiin. Siis Poika tunkee sormia nukkumista yrittävän sieraimiin. Koeta siinä sitten. Edes yrittää.

Yön mentyä ketuilleen on päivä melko lailla pulkassa jo ennen auringonnousua. Huonosti nukkunut lapsi tarkoittaa väsynyttä Isää. Äidin on saatava nukkua, luonnollisesti, jotta jaksaa töihin raahautua. Tämä on normaalia evoluutiota. Vahvemmasta tehdään vielä vahvempaa ja Isä on nykyajan heikompi astia joka ei jaksa pienintäkään lastia.

Torstaina Äiti on vielä aamun paikalla ja syöttää puurot Lapsille. Tyttö valittaa ensin olevansa kipeä ja oksentaa sitten syliinsä. "Inhottavaa," hän sanoo ankean oloisena. Puuro auttaa kuitenkin, hieman, ja hetken leikittyään Lapset nukahtavat uudestaan. Isä koettaa siivota, viuhtoa menemään, mennä, tulla ja vaikka mitä. Välillä on oltava kaamea omakotitalokyttä joka käy huutamassa sähkökaapin päältä hankeen hyppiville naapuruston pojille ja sitten taas palattava sisälle sisäkön tai oikeastaan isäkön rooliin.

Päiväunien jälkeen Lapset lapioivat talkkunabanaanijugurttia syliinsä ja lattialle. Sitten mennään. Pihalle. Pukeutumisen salat alkavat olla Isällä melko hyvin hanskassa mutta silti kaikki ei voi aina onnistua. Kuten ei tänään. Kun on ensin lämmitetty neljä tuntia puuhellaa niin ei kannattaisi välttämättä pukea itseään valmiiksi ennen kuin Lapset ovat edes osittain puettuja, oppii hikinen Isä. Ainakaan jos lapsia siis puetaan tämän kuumana hehkuvan hellan edessä.

Ulkoilu on tänään viimeistä huutoa, sananmukaisesti. Pystymme silti hakemaan postin kymmenen metrin päästä laatikosta ennen pakollista poistumista. Sisällä uloslähtöä neliraajajarruttanut Tyttö vastustaa kaikin voimin sisäänpaluuta ja Poika makaa lumessa ankarasti itkien. Uudetkin jugurttibanaanitalkkunat valahtavat ties minne ja molemmat Lapset nukahtavat uusille päiväunille. Isä pesee pyykkiä ja tyhjentää astianpesukoneen sekä koettaa hiljaa hyssytellen noutaa lisää halkoja porstuan laatikosta.

Uusi ylösnousu tapahtuu vasta lähempänä neljää iltapäivällä. Syömme taas jugurttibanaanitalkkunaa sillä sadistisen säästäväinen Isä on sen jääkaapissa säilyttänyt. Nyt se maistuukin. Lapsille.

Ennen Äidin kotiinpaluuta ehdimme vielä takaisin lumihankeen huutamaan. Koetamme valmistaa rattikelkalle ajorataa hankeen mutta lunta on liikaa. Lisäksi itkevää Tyttöä puuterilumesta pelastava Isä astuu lumen alle itse unohtamiinsa alumiinitikkaisiin ja on katkaista jalkansa. "Isi, miksi sä laitoit mut lumeen makaamaan," Tyttö kysyy tuskaisen Isänsä jouduttua laskemaan hänet käsiltään. Isä ei voi vastata sillä kipu on syönyt sanat. Ne kaikki, voimakkaimmatkin.

Äiti otetaan vastaan kuin suuri sankari mikä tämä onkin fanfaarein, ilonkiljahduksin ja pasuunoin. Äiti ottaa poikueensa siipiensä suojiin ja Isä kiipeää katolle lumia pudottelemaan. Sekään ei tahdo sujua. Ainoa pudokki on olla Isä itse.

Iltapalamakkaran jälkeen Tyttö kertoo Äidille kuinka ovat nukkuneet kahdet päiväunet. "Isikin vaan lepäili," sanoo Tyttö. Syöttötuolissaan ketsuppinaamainen Poika nyökkää ja sanoo "nii-i."

Soiva vessa

Suunnilleen viime laman aikaan suomalaiseen katukuvaan alkoi ilmestyä niin sanottuja soivia vessoja. Ne olivat kolikkokäyttöisiä, graffitipintaisia pömpeleitä. Niihin oli alkujaan asennettu mekaniikka, joka avasi oven tietyn sisällä olon jälkeen. Tällä kaiketi haluttiin välttää se, että joku vessassa alkaisi majailemaan. Toivo oli turhaa. Käsittääkseni tämänmallisia vessoja kutsutaan Helsingin seudulla nykyään "viidenkymmenensentin yksiöiksi" juuri niiden asumismukavuuden ansiosta.

Kävelemään hienosti oppinut Poika opettelee nyt potalla käyntiä. Pojan potta ei ole soiva vessaa vaan Für Eliseä soittava potta. Ensimmäisen onnistuneen käyttökerran jälkeen se hämmästyttää meidät molemmat. En alkuun ymmärrä soiton alkuperää. Ei taida Poikakaan.

Kolmannen kotipäivän jälkeen kaikki on jo rutiinia. Osaan heti aamulla kopata Pojan kainaloon ja näin saamme kaikki nukkua hieman pidempään. Tänään se tarkoittaa vartin yli kahdeksaa. Se on noin 45 minuuttia kauemmin kuin mitä Isä sai nukkua työaamuina. Ylösnoustua pärähtää potta soittamaan Für Eliseä. Se saa potalla istuvan Pojan tanssimaan, aiheuttaa Tytölle pottakateuden. Hänenkin on saatava nähdä oma neste, vesiklosetti on nyt auttamattomasti out ja passé.

Myös hoitajan vessassakäynnit ovat uudella tavalla jännittäviä kun hoidettavia on kaksi. Viime syksynä poistettu väliseinä on avannut näköalan vessan ovelta suoraan läheiselle kävelytielle ja päinvastoin. Pahaksi onneksi vessassamme ei ole lukkoa. Oikeastaan. Vaikka vessassa olisi lukko ei sitä voisi käyttää sillä istunnolla on oltava koko ajan korva tarkkana, valmiina pyyhkimään pikaisesti ja säntäämään apuun milloin minnekin. Siispä usein käykin kuten soivissa vessoissa niiden tultua: Ovi aukeaa kesken istunnon seuraavan "asiakkaan" tölmätessä sisään tai vain pöntöllä istuvaa ihmettelemään. Ja vaikka Poika osaakin jo melko auttavasti puhua ei ymmärrys tunnu riittävän oven sulkemiseen pyydettäessä. Tai oikeastaan. Kasvoille leviävä virnistys paljastaa, että ymmärrystä kyllä on. Kuten tahtoa pikku kujeiluunkin. Sitä vain silti toivoisi, että ymmärrystä riittäisi myös niillä, jotka lenkkipolulla valaistun ikkunamme ja valtaistuimellaan istuvan pönäkän buddhan ohittavat.

Jatko-osa

Melkein päivälleen kaksi vuotta Koti-isän syntymän jälkeen on jatko-osan aika. Muidenkin jatko-osien tapaan syyt tässäkin ovat tuotannollistaloudelliset. Ohjaaja pysyy samana eikä juonessakaan juuri muutoksia ole.

Päivät ennen kotiinjäämistä palavat kirkkaasti. Töissä on kiire sillä kaikki on saatava valmiiksi, kotona on kiire koska töissä on kiire. Tämä on itseään ravitseva ympyrä joka laukeaa vasta Isän jäätyä kotiin.

Ensimmäisenä aamuna Lapset nukkuvat pitkään, jopa puoli yhdeksään asti. Se on hyvä, sillä yöllä he ovatkin nukkuneet hieman vähemmän. Poika varsinkin. Koska kotiinjäävä vanhempi on siirretty Pojan viereen nukkumaan ovat Isänkin unet jääneet vähintäänkin puolittaisiksi. Pojalla on huonojen unenlahjojen lisäksi vähintäänkin mielenkiintoinen tapa nipistellä käsivarresta vieressään nukkujaa tahi nukuttajaansa. Viimeisinä hetkinään ennen heräämistään Isä taistelee vastakalastetusta lohesta pienen mustan karhun kanssa. Karhu taistelee omituisesti, kuin sen kynnenraapaisut kirvelevät unessa. Isä herää Tytön herätessä aamiaiselle, Pieni Karhu ruskeassa yöasussa voittaa lohen herruuden ja jää siksi vielä tuhisemaan.

Muiden jatko-osien tapaan tämäkin alkaa suoraan toiminnalla. Emme jää saappaastamme roikkumaan kallionkielekkeeseen mutta muutoin päivä osoittautuu vilkkaaksi. Siihen mahtuu erilaisia vaippoja, vessan pienennysrenkaita, tuleen syttyviä pölynimureita ja syötyjä sormivärejä. Ennen päiväunia, siis. Ennen päiväunia ehdimme myös seurata naapuruston elämää. Eläkeläismies auraa ensin lumet ajotieltään vastapäisen naapurin kuusiaitaan, kävelyttää sitten koiransa ja lähtee tumma salkku kainalossaan eläkeläistyöhönsä kuin Jyrki Kataisen salainen haaveuni. Luhtitalon pienlapsiperhe käy yhteiskävelyllä. Aikuisilla on yhteensopivat toppapuvut ja vaunuissakin näkyy samaa peitettä. Me katsomme maailmaa vanhojen, valuneiden ikkunalasien takaa. Niiden hämärästä heijastuksesta havaitsen muuttuneeni harmaasta pienbyrokraatista sotkutukkaiseksi kotihengettäreksi. Vain neljässä tunnissa.

Iltapäivällä lapset maalaavat vesiväreillä ja Isä koettaa valmistaa perunamuusia ja lihapyöryköitä. Niistä tulee melko surrealistisia mutta tarkoituksensa ne täyttävät. Ajatuksena seesaminsiemenissä kieritellyt pyörykät kyllä kuulostavat herkullisilta, se on pakko myöntää.

Kotiinpalaava Äiti löytää kotinsa kuhisevana kuin muurahaispesän. Hänen päivänsä kuulostaa olleen melko miellyttävä. Syömme.

Kiire

Sanotaan, että kiire työmaalla on ammattitaidottomuuden merkki. Tiedä hänestä. Ainakin se usein kumpuaa ajankäytön huonosta suunnittelusta, asioiden kasaantumisesta.

Keskiviikkona Äidillä on aamulla meno, Isällä palaveri ja Lapsilla normipäivä. Äiti hilppaa hereille jo ennen kukon kiekaisua, hieman kuuden jälkeen. Harjaantumaton heräilijä ei vielä taida aamuista pakoa makuuhuoneesta Isän lailla ja herättää siksi Lapset. Tytön uudelleen nukuttaminen ei ole iso tehtävä. Kehotus painaa pää tyynyyn ja silmät kiinni tehoaa. Pojalle tällainen peli ei vetele. On otettava kainaloon, koetettava rauhoittaa takaisin uneen. Toimenpide on tehota melkein heti, nukuttajalle. Poika sen sijaan takertuu rauhoittajan käteen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän raapii, kynsii, nipistelee ja puree. Ja viimein: Nukahtaa.

Siinä yhdeksän aikaan viimein nousemme. Yöllä on satanut taas parisenkymmentä senttiä lunta ja valtava kirkkaus täyttää ikkunat. Kaadan lapsille lautasille maitoa ja kourallisen riisimuroja. Ne ritisevät hiljalleen, poksuvat. Helsingin Sanomissa ei ole mullistavia uutisia, maailma jatkaa hidasta kuoloaan. Napsautan kahvinkeittimen päälle ja kuulen takaani lorinaa. Poika on vetänyt murolautasen syliinsä ja napsii löllääntyneitä muroja ruokalapustaan. Että tällaista, tuumin.

Vaipanvaihto on onnistua. Ongelmaksi muodostuu biohajoavien ekovaippojen liian nopea biohajoavuus. Niiden kiinnityslaipat tai siivekkeet tai mitkälieovatkaan eivät voi mitenkään venyä ylittämään vaadittua napa-aluetta. Eivätkä ne venykään. Ne repeävät. Tällä kertaa onnistun toisella yrittämällä mutta ilo jää lyhykäiseksi Pojan turautettua puhdas vaippa välittömästi täyteen. Soitan palaverin pitäjälle ja sanon olevani myöhässä. Puoli tuntia, kolme varttia maksimissaan. Uusi vaippa vaihtuu keveästi. Lavuaarinpesun ajaksi vaipoitta hihkuva Poika katoaa eteisen suuntaan.

Aikataulu alkaa tässä vaiheessa polttelemaan kuin liiaksi juotu kahvi mahalaukkua. Kehotan kirjaa lukevaa Tyttöä pukemaan ylleen välihaalarit ja pujotan uudet, puhtaat vaipat Pojan jalkaan. Laippa, siiveke tai mikälie repeytyy jälleen irti. Samoin käy hätäpäissään haetulle seuraavalle vaipalle. Nyt, tuumin itsekseni, on improvisoitava. Aikaa uuden hakemiseen ei ole, on vain tavaran täyttämä olohuone, kiireinen aikataulu, isä ja kaksi lasta. Nappaan tavaramerestä käteeni rullallisen maalarinteippiä ja nykäisen tukevan kerroksen teippiä vaippaa kiinni pitämään.

Lasten saatua haalarit ylleen on Isä hien kastelema ihmisraunio. Omista kengistä on nauhat kiskottu eikä tänään voi laittaa kumisaappaita jalkaan. Eteisessä ne tosin olisivat kätevät sillä joku on sinne ehtinyt pissat lattialle lirauttamaan. Ehkä parempi näin, tuumin lattiaa pyyhkiessäni, säästyy ainakin yhdeltä rasittavalta vaipanvaihdolta.

Ulos päästyämme Isä jakaa sotajoukkonsa harjojen ja lapioiden varteen. Ikävä kyllä paksuihin toppa-asuihin puetut lapset ovat notkeudeltaan Michelin-miehen tasoa ja vain kaatuilevat sinne tänne. Portista ulos käynnin jälkeen molemmat karkaavat tielle josta Äidin hahmo pian saapuukin. Kolmesta ja puolesta avioliittovuodesta huolimatta Isä saa yhä kyyneleet vaimonsa silmäkulmiin. Tyttö on empaattinen ja sitä ihmettelee.

Autosta on soitettava palaveriin ja ilmoitettava jatkomyöhästymisestä. Ikävä kyllä sekään ei riitä. Kaupunki on luminen kaaos ja perhefarmari juuttuu joka kinokseen. Loppumatka mennään peruuttaen, se on aina mahdollisuus minkäänlaiseen etenemiseen. Mutta siihen kiire sitten loppuukin, siihen mistä se alkoikin. Helmikuun hankeen.

Tähtien sotaa

Häränpyllyä heittäneet kelit ovat vuoroin hyytävät, vuoroin jäätävät ja vuoroin sakeat. Tuntuu, kuin ilmassa olisi kolmesta termistä huolimatta vain kaksi vaihdetta: Kirkas pakkassää tai lumen tuiskutus. Black Sabbathin klassikkolevyn Vol. 4 kipule ”Snowblind” nousee pään sisäisen jukeboksin soitetuimmaksi lauluksi vaikka tässä ei taivalletakaan Los Angelesilaisen kokaiinipilven sisällä vaan kotoisammin Vantaa – Helsinki – Vantaa väliä. Tutkijaryhmältä taivaan tuuliin karanneet sähköpostit kummittelevat ihmisten mielissä, ihmisten kielissä. Varsinkin aamun linja-autossa kuulee usein ilmastonmuutosväitteitä mollaavia väitteitä. Kuulee siellä tosin kaikkea muutakin mutta niistä lienee viisaampaa vaieta.

Pakkasilla linja-autot ovat myöhässä, useimmiten kymmenestä viiteentoista minuuttia. Se ei haittaa kun on kunnolliset varusteet. Koti-isällä niitä ei ole. Jostain kumman syystä kolmen vasenkätisen taloudesta tuppaavat aina vasemman käden hansikkaat katoamaan. Oikean käden hansikkaistakaan ei välttämättä löydy kahta lämmintä. Ja jos tänään löytyykin, niin huomenna taatusti ei. Koti-isästä tuleekin eräänlainen Darth Vader, toisen kätensä jonnekin tuhrannut murheellisen tumma hahmo.

Kotonakin tuntuu toisinaan kuin koko Perhe ympäristöineen olisi siirtynyt George Lucaksen seikkailusarjan 1970-luvun osiin. Poika mörisee kuin Wookie, Han Solon perämies ja Tyttö on lauma sinne tänne sukkuloivia ewokeja, Isä raskaasti hengittävä Darth Vader. ”I am your father.” hän huutaa mekastukseen mutta kukaan ei kiinnitä siihen huomiota. On siirryttävä siis taas voiman paremmalle puolen ja valmistettava aamiaista. Tällä kertaa se on muroja.

Lapset ovat erityisen innostuneita lapsille suunnatuista ylikansallisen murofirman tuotteista. Ne poksuvat, raksuvat ja naksuvat kun niihin kaataa maitoa. Poika kaataa syliinsäkin hieman ja kuuntelee tarkkaavaisesti. Mitään ei silti kuulu jollei lattialle litisevän maidon lirinää sellaiseksi lasketa. Eikä sitä lasketa.

Tytön syntymästä tulee pian kolme vuotta, oivaltaa nostalgisuuteen toisinaan vajoava mieli. Koti-isän syntymästä taas kaksi. Alkuperäinen Tähtien sota –trilogia sai uuden osan aina muutaman vuoden välein. Tähtien sota-trilogian lailla Koti-isänkin koti-isyys on saava jatkoa. Kuinka paljon ja kuinka kauan, ovat nyt avainkysymyksiä. Samoin kuin se ”miksi?” mikä on Tyttären suosikkisanaksi kohonnut. Vastausta ei ole, sitä ei tiedetä eikä varsinkaan paljasteta. Koti-isä ei kuitenkaan ole aivan yhtä ovela kuin George Lucas aikanaan eikä hänellä siten ole yksinoikeutta omien oheistuotteittensa myyntiin.

Tykkylunta orapihlaja-aidassa

Pikkupakkanen
ja lumisade,

suuria, kevyitä
hiutaleita

maisema
on alati muuttuva

tussipiirros,
valon ja varjon leikki

ja toisinaan joku
taivaltamassa Jaavantietä

kerrospukeutuneena
kuin arkeen

ja todelliseen Helsinkiin
palaava naparetkeilijä

pitkäkorvaisen citykanin
pusertuessa aidanraosta esiin

Häikäisevään kirkkauteen

Talvi nilkuttaa hitaasti eteenpäin. Se on raajarikkoinen vanhus jonka verenkierto on hidasta, ruumiinlämpö alhainen ja pakkanen lautasellinen sen tarjoamaa kylmää keittoa. Lämpötila laskee ja laskee ja pysyttelee sitten reilussa kahdessakymmenessä asteessa. Lasten ulkoilut laitetaan jäihin. Äidin ulkoilut laitetaan jäihin. Isän kengät jätetään porstuaan ja ne jäätyvät sulaen hiljalleen aamubussin hikiseen lämpöön. Parasta pakkaspäivissä ovat huikaisevat kirkkaat siniset taivaat. Niitä ei ole.

Toppatakit ja – lakit valtaavat kaupungin. Lumi ja pakkanen ovat sodassa keskenään. Ne odottavat toisensa väsymistä ja iskevät heti, kun siihen on tilaisuus. Lapioitavaa riittää, kolattavaa olisi jos olisi kola. Naapurilla on. He tekevät puolikkaansa nopeaakin nopeammin. Meillä hiki virtaa, kirot karkaavat.

Maalattu eteinen tuntuu maalaamatonta lämpöisemmältä. Väitteen todenperäisyyttä ei voida todentaa, sillä ainoa sisätiloissa käytettävä lämpömittari on parkkeerattu lasten ammeen asemesta yläkertaan lämminvesivaraajan päälle. Siinä sen onkin mukavaa lökötellä: Uusi patteri on nostanut yläaulan lämpötilan jo kesäiseen kahdeksaantoista asteeseen. Ikävä kyllä. Ikävä siksi, että lämpö syö energiaa ja energia imee seteleitä taskuistamme vaikka niitä ei siellä juurikaan ole.

Tykkylumi muodostaa hurjia hahmoja tienylisen naapurin kuusiaidan jäänteisiin. Niitä paetaksemme alamme tutkia peruutuspaikkoja talven lämpölennoille. Isän mielestä voittavat paikat olisivat Meksikossa, Äidin Thaimaassa. Kompromissiksi valitsemme harppimme sisään kuuden tunnin lentosäteen, asetamme koneen nokan kohti lämpöä. Vaihtoehdoiksi nousevat Egypti, Kanariansaaret ja Madeira. Kun matkakumppaneiksi vielä ilmoittautuvat Seinäjoen Mummu ja Vaari niin matkakuume valtaa toden teolla pakkasen ja puulämmityksen samentamat mielemme. Ne eivät ole enää kotikoivun alla vaan uiskentelevat jo villasukkien peittämän lattian asemesta häikäisevän kirkkaissa vesissä.