Elämä on (huono mainos)

Tomaatit ovat yhä hengissä ja kasvavatkin vielä hieman vaikka niistä ei juurikaan ole kirjoitettu viime aikoina. Ne nukkuvat yönsä hallansuojaharson syleilyssä ja imevät päivisin voimaa auringosta. Osa sadosta on korjattu ja he kypsyvät pienessä pahvilaatikossa asunnon lämmössä. Pieniä tomaatteja kypsynee noin yhden kappaleen päivävauhdilla ainakin kuukauden päivät.

Tiistaisen möhlöilyn jälkeen vakuutusyhtiö toimii nopeasti. Melkein heti saamme tiedon, että auto todennäköisesti lunastetaan. Vakuutussetä lupaa ilmoittaa viimeistään seuraavana päivänä tapahtuuko näin.

Keskiviikkona Käymme Tuusulassa katsomassa meille uusia, käytettyjä autoja. Hieman Kehä Kolmosen takana tien yli leijuu Finnairin MD 11 kuin valtava kotilo. Kato, huutaa Tyttö takapenkiltä. Löydämme liikkeen helposti, löydämme monta liikettä. Löydämme pitkän kadun täynnä erilaisia autoliikkeita. Löydämme Automaan. Osa liikkeistä vaikuttaa rehellisiltä, osa ei. Ajamme erään pihaan. Me olemme autokaupan turisteja, renkaanpotkijoita. Meillä on raha käytössä ja tarve mutta ei oikeastaan mitään tietoa eri autojen ominaisuuksista tai tyyppivioista. Olemme siis täydellisiä uhreja kelle tahansa helppoheikille.

Ensimmäisessä autoliikkeessä tutkailemme 2000 -luvun alun japanilaisvalmisteisia autoja. Nipponin autoissa, meille on etukäteen kerrottu, on yleensä heikot pellit mutta kestävät moottorit. Näissäkin yksilöissä on ruostetta havaittavissa. Käsitykseni mukaan näkyvä ruoste on niin sanotusti jäävuoren huippu. Ja jäävuorissa on yli yhdeksänkymmentä prosenttia on pinnanalaista. Kaupassa ei ensin näy myyjää, sitten takahuoneesta esiin astelee rauhallisesti venyttelevä mies. Hän esittäytyy myyjän kaveriksi ja alkaa kertomaan liikkeen autoista. Näissä Matuissa on aika pahaa mätävikaa, hän sanoo Mazda 6:sta kyljestä rapsutellen. Nää pyöränkaaret menee ekaks. Kattokaa nyt: Tää valkoinen tässä on oikeesti ruostetta. Setä kertoo meille, että kyseisessä mallissa on pyöränkaarien sisään asennettu huopalevyt. Hän ei tiedä niiden tarkoitusta mutta hurjalta se kuulostaa. Ruostumattomuustakuu tulee kuulemma voimaan vasta kun kaari on kokonaan puhki ja kaikki ruosteensuojausyrityksen luonnollisesti poistavat takuun. Siirrymme vaitonaisesti seuraavaan liikkeeseen. Talon etsinnän lisäksi käsiimme on kaatunut autonkin etsintä. Ja yhtälailla nekin tuntuvat olevan nykyään kosteusvauroisia. Olipa rehellisen oloinen kauppias, Äiti miettii ääneen. Nykyään kauppiaiden on pakko olla rehellisiä, kuulen Vaarin äänen jostain hansikaslokeron suunnasta sillä uusi puhelimeni hienoine kovaäänisineen on siellä.

Toisen liikkeen omistaja on jo sulkemassa. Hän on huoliteltu vanhempi herrasmies jolla on toki vielä hetki aikaa. Katselemme autoja, ihmettelemme niiden hinta-kilometrisuhdetta. Hinnat kun tuntuvat olevan kovin alhaalla menomäärään nähden. Arvoituksen narukerä alkaa pyörimään auki kun löydän erään auton ovenpienasta venetsialaisen öljynvaihtofirman tarran. Onko selityksenä alhaiselle kilometristölle siis Venetsian katujen puute? Tuskin. Venetsian maakuntaa taitaa olla mantereenkin puolella ja autot ovat halvempia koska ne on tuotettu tänne Italiasta. Äkkiseltään asiassa ei pitäisi olla mitään ongelmaa: Miksi ei voisi ostaa Italiasta tuotua autoa? Sitten skeptikko sisälläni alkaa kuiskuttelemaan puutteellisesta lämmityksestä ja monesta muusta asiasta mikä Italian ja Suomen tuontiautoja erottaa. Haluan kuitenkin koeajaa erään uuden Passatin. Se ei onnistu. Autosta on akku loppu.

Työviikko on kiireinen: Töissä tehdään remonttia ja tavaroita pitää kanniskella huoneesta toiseen, suojailla turvaan ja paketoida. Päivät kuluvat nopeasti ja iltaisin olen luonnollisesti väsynyt. Emme jaksa Äidin kanssa edes riidellä useinkaan.

Perjantaina hieman puoli kahdeksan jälkeen saamme Tampereelta tiedon: Läheinen on hävinnyt taistelunsa syöpää vastaan. Kaikki tuntuu kovin toisarvoiselta: Talon etsintä, auton etsintä ja varsinkin tämä blogin pito. Koetan silti kirjoittaa jotakin, pitää arjen pyörät liikkeellä. Talvi on vielä matkalla, ensi pakkaset kokematta. On silti jo syksy, ruska. Tomaattien varret ovat alkaneet mädäntyä. Minulla ei ole voimia kerätä tomaatteja talteen, ei ihan vielä.

Apatia

On vetämätön olo, mahassa kumma tunne. Mikä se oikein olla voi? No nälkä tietenkin. Raavaan miehen ei taida ollakaan kovin viisasta seurata raskaana olevan naisen erikoisruokavaliota vaikka solidaarisuussyistä niin haluaisikin.

Maanantaina käymme Papan kanssa katsomassa uudestaan erästä taloa. Edellisen kerran kävimme siellä edellisenä päivänä. Silloin oli yleinen näyttö. Talo on seudulla, josta olemme aiemmin tarjonneet. Se on hirsitalo joka on modernisoitu 1970-luvulla. Nyt tarkoituksena on koettaa selvittää sen korjausmahdollisuudet.

Matkalla kohteelle välittäjä soittaa olevansa Töölöntorin kohdalla ruuhkassa. Me olemme keskellä vehnäpeltoa, ylitämme Vantaanjoen. Traktorinmunat kiiltelevät valkean muovisina syyskuisessa auringonpaisteessa, vaahterat leimuavat ja pihlajantertut ovat humalainen ilotulitus pienoiskoossa. Paapapapaappa laulaa Tyttö kun havaitsee Papan nousevan autostaan talolla. Kiertelemme taloa, ihmettemme syksyn rauhaa minuutin verran kunnes VR:n punavalkoinen tappokone suhahtaa viereisen talon takaa. Kyllä tää on liian lähellä rataa, Pappa sanoo tietävästi huokaisten. Tyttö katsoo Pappaa, osoittaa junaa sormellaan, sanoo kato ja huokaisee hänkin. Finnairin kerosiinijuoppo MD 11 kiipeää täydessä ruskassa palavien puiden takana raskaasti huohottaen taivaan laelle. Parin minuutin väliajoin se saa vanaveteensä pienempiä ja vikkelämpiä koneita. Boeingin uudet 757:t pitävät sirinämäistä ääntä, potkurikoneet ujeltavat. Äkkiä oivallan, että yhteinen nimittäjä melkein kaikille asuntonäytöillemme on ollut lentomelu. Kato Äiti, sanoo Tyttö ja osoittaa taivaalle. Huokaisen. Haluaisin paikan, missä lentomelu olisi lintujen siiveniskuja ja kurkiaurojen puolivuosittaisia tööttäyksiä. 

Välittäjän päästyä viimein paikalle pääsemme sisään taloon. Se haisee karmealle, tuoksu tuo mieleen virtsankarkailusta kärsivän vanhuksen vuoteen. Haju tulee muovien välissä muhivasta kosteudesta eikä meidän tarvitse palata siihen taloon enää kolmatta kertaa. Onnemme oli saapua ennen välittäjää. Näin hän ei ehtinyt tuulettaa ennen näyttöä.

Illalla Eno tulee kylään. Tyttö meuhkaa innoissaan. Olen hivenen surullinen omasta ja Äidin puolesta siitä, kuinka tylsiä meistä on jo nyt tullut. Kukkuu huutaa Tyttö Enolle ja juoksee kikattaen kulman taakse piiloon. Tyttö tekee kaikki temppunsa, villiintyy Enon huomiosta. Tuut tuut hän huutaa syöttötuolistaan kun puhumme Seinäjoen Mummun tulevan myöhemmin syksyllä junalla Helsinkiin. Radiossa kerrotaan maapallon väestön käyttäneen kaikki tänä vuonna tuotetut luonnonvarat. Nyt eletään yli varallisuuden. Subprimelainat rämähtivät Yhdysvalloissa, nyt kaatuu pankkeja jo Tanskassakin. Kun on syöty, maksetaan. Se on normaali käytäntö. Tyttö heittää puuroa lattialla ja roiskii tuttipullosta maitoa perään.

Yöllä pienet hampaat pureutuvat takapihan tomaatteihin. Takaisin ruukkuun asetetusta krysanteemista katkotaan kaikki kukinnot, valkoista villaa jää kiinni pensasaitaan, kylmä nousee maan sydämestä.

Seuraavana aamuna ajan töihin hieman ennen seitsemää. Aurinko on noussut, usva viipyy Vanhankaupunginlahdella. Tämä ei ole syyskuista Suomea, tämä ei ole totta. Myöhemmin päivällä, väsymyksen ja nälän sumentamana, peruutan automme työpaikan edustan aitaan. Takapyörä vinksahtaa kuin akseli olisi keitettyä spagettia. Onneksi on vakuutus. Vakuutusyhtiö lähettää vara-auton paikalle kahdessa tunnissa. Ruokatunnilla Äiti soittaa Kätilöopistolta: Kätilön mukaan terve mies vaatii ainakin tuhat kaloria enemmän kuin mitä raskausajan loppuvaiheen erikoisruokavalio antaa. Olen liian nääntynyt reagoidakseni tuohon tietoon mitenkään, unohdan evääni työpaikan jääkaappiin.

Iltapäivällä joku kertoo Kauhajoen ammattioppilaitoksessa olleen ampumavälikohtauksen. Ainakin yhdeksän kuollutta. Serkku lähettää Facebookissa viestin valtavan avaruualuksen saapumisesta. Sen pitäisi olla maassa 14.10.2008. Se tulee peittämään kolme osavaltiota. Onkohan Syntymätön jo silloin syntynyt, mietin. Ja minkälaisen maailman me lapsillemme jätämme? 

Illalla olo on vetämätön, mikään ei oikein huvita. Oksettaa. En osaa harmitella hajonnutta autoa, en halua seurata uutisista ihmisten hätää. En tahtoisi tehdä mitään. Oikeastaan se ei haittaa sillä mitään ei nyt tarvitse tehdäkään. Paitsi nukkua.

Syntiä ennen pyhää

Perjantaina juutumme ruuhkaan asuntonäyttöön mennessämme, liikenne mataa kehä ykkösellä neljänkympin tuntivauhtia. Näytön hetkellä olemme lähestymässä Lahdenväylää, viidentoista minuutin päässä kohteesta. On matkattava autosta Tutkimuksen maahan, tehtävä kaukohaku liikkuvasta työpisteestä. Onneksi kollegani on vielä töissä. Hän hakee välittäjän tiedot ohjeidemme mukaan internetistä. 

Ensimmäinen talo on pieni punainen tupa omalla perunamaalla, kasvihuoneella, navettarakennelmalla, leikkimökillä, ulkosaunalla ja vilkkaalla tiellä. Talo on vallan ihastuttava vaikkakin kovin pieni. Talosta näkee, että se on tehty aikoinaan hyvin mutta halvalla. Isoja kaakeliuuneja ei ole. Useimmat pinnat ovat raakalautaa. Rappuset on suunniteltu matalan energiatason pieninä pitämille asukkaille.

Toinen talo on kauempana Sipoossa. Ilmassa on syksyä, isot koneet lentävät surumielisesti ulisten ylitsemme kohti Helsinki-Vantaata. Haemme Nikkilästä banaanit ja mehukeittoa. Kylä on muuttunut yhdeksänkymmentäluvun alusta. Suuret marketit ovat muuttuneet kirpputoreiksi ja pienyritysten liiketiloiksi ja pellolle on rakennettu uudet suuret marketit. Mahtaakohan Sukarilla olla näppinsä pelissä, mietin. Sairaalan vanha pumppuhuone on saanut laudat ikkunoihinsa. Se on kuin lappusilmäinen, surumielinen koni matkalla liimatehtaaseen.

Myöhästymme toisestakin näytöstä. Eksymme Sipoon syksyiseen metsään jonnekin kahden pikitien ja yhden junaradan välimaastoon. On taas otettava teknologia apuun. Soitamme Papalle Tampereelle ja pyydämme tekemään haun. Pappa kaivaa esiin talon osoitteen ja välittäjän nimen. Olemme väärällä karttalehdellä mutta pian paikallistamme itsemme.

Talo on iso ja massiivinen. Myyjän mukaan se on osittainen hirsitalo. Tällä hän tarkoittaa sitä, että talo on hirttä keskikerroksen osalta. Kellari on valettu ja vintti lautarakenteinen. Kaikki on kovin valoisaa ja aurinkoista. Eteinen haiskahtaa ensin vesivahingolta mutta pian Tyttö huomaa vesikupin lattialla ja alkaa haukkua: Tuoksu onkin koiran peruja.

Takaisin kotiin saavuttuamme havaitsemme jonkun kaataneen kukkaruukkumme. Sisälläni kuohahtaa. Lähemmäs päästyämme huomaamme kukan puuttuvan. Äiti havaitsee sen naapurin pensasaidan alla. Joku eläin on vienyt sen, hän sanoo. Niinpä. Mutta tämä eläin taisi kävellä kahdella jalalla koska kykeni käyttämään kahta muuta raajaansa kantamiseen ja heittämiseen.

Sisällä Äiti ottaa Tytöltä housut ja vaipat pois. Tyttö karkaa ennen uuden vaipan laittoa. Mä alan lukeen, Äiti sanoo, sitte se tulee tänne häiritseen. Turha luulo. Tyttö pissaa parketille jääkaapin eteen ja sanoo oho.

Lauantaina Äiti lähtee kaupungille. Tyttö nukahtaa kahdentoista jälkeen. Paistan ison munakkaan kaikilla mausteilla ja jälkiruoaksi syön kaksi hedelmäkarkkia. Syntiä ennen pyhää.

Myöhemmin haemme Äidin Oulunkylän kirjastolta ja käymme kaupassa. Ostan tarvikkeet hampurilaisten tekoon sillä porsaanreikä ruokavaliossa antaa mahdollisuuden yhteen herkuttelupäivään viikossa.

Illalla käyn vielä ostamassa jäätelöä lähikaupasta. Se on hirvittävän kallista. Pieni pikari mansikankaltaista sokeritonta höttöä maksaa 1,39€! Vanha sanonta ahneuden palkasta ei taida pitää enää paikkaansa. Tai sitten sillä tarkoitetaan sitä, että ahneen kotona on paskaista koska siivoustarvikkeita ei ole enää varaa ostaa. 

Eno korjasi vessan

Pienen lapsen usko aikuisiin on hämmentävää. Se kestää kaiken sillä sen on kestettävä kaikki. Maailma murenee, jos oma isä tai äiti ei osaakaan aivan kaikkea. Hieman vanhempana kaikenlaisia korjaustöitä tekevät nousevat sankareiksi. He ohittavat vanhemmat ja isovanhemmat kuin sähköauton moottoritiellä, ottavat roolimallin hahmon aina yläasteelle asti. Silloin kaikentietäviksi kanonisoidaan rock-tähdet eikä kukaan muu tiedä enää mitään. Eivät ainakaan omat vanhemmat sillä he ovat jo pystyynkuolleita.

Tyttö herää taas aamulla ennen kellon soittoa. Hän nousee ylös ja pakottaa Äidinkin nousemaan. Minä torkuttelen herätyksen yli ja menen sitten suihkuun. Väännän veden täysille, annan kuuman virrata ylleni. Se tekee hyvää. Unohdun suihkuun ja astuessani viimein pois havaitsen puolen tunnin valuneen kosmiseen viemäriin. Sillä ei normaalisti olisi juurikaan väliä, sillä aika on kuitenkin vain eräs tapa mitata jotain hyvinkin arkista käsitettä, mutta tänään on ehdittävä ajoissa töihin.  Laitan pipon märkiin hiuksiin ja alan lapata päivän evästarvikkeita rottinkikoriin. Mukaan valikoituu jugurttia, mandariineja, kanttarellikastiketta, raejuustoa ja Äidin minulle tekemät leivät. Niissä on sipaisu kasvismargariinia, kurkkua ja läpinäkyvät soirot kevytjuustoa. 

Töissä remontti on täydessä vauhdissa. Sivuovesta on kannettu nurmelle valtaisa kasa märännäköistä puuta ja kummallista alumiinipaperisilppua. Remonttimiehet polttelevat tupakoitaan rojukekoihin nojaillen. Törmään paikalle eväskoreineni ja tunnen itseni avaruusolennoksi. Pyydän heitä viemään minut johtajansa pakeille mutta tämä ei ole vielä paikalla. 

Työpäivä menee lennossa. On vanhan työntekijän eläkejuhlat ja kaikki on siivottava. On laitettava pöydät ja haettava herkut, sytytettävä tulet ja pyydettävä remonttimiehiä siirtämään jätteen kuljetus tapahtumaan takapihan kautta. Olen yhä väsynyt ja sitten väsyn yhä enemmän. Syön eväitäni astrologisen ohjelman mukaan. Olen nääntyä. Kaipaan pippuripihviä ja lohkoperunoita. Raakaa jauhelihaa, kananmunia, suklaasuukkoja ja toffeeta.

Kotiin päästyäni saan kuulla, että asuntoon on töissä ollessani tuotu uusi wc-istuin. Se on omituisen korkea Gustavsberg, ruotsalainen hanurinvaste. Sen ekologisuudesta voidaan olla montaa mieltä: Se suihkuttaa vettä istuimensa alareunoista kuin jäälipan reunaansa saanut Niagara. Äidin mukaan Tyttö oli mennyt onnesta sekaisin huoltomiehen tultua. Vasta jonkin ajan kuluttua Äidille oli selvinnyt, että Tyttö luuli huoltomiestä kaipaamakseen Enoksi. Tyttö puhuu minullekin Enosta ja näyttää pönttöä. Käymme yhdessä tutustumassa siihen. Mieleeni palaa Meksikon Isla Holbox ja Posaida Don Joaquin. Se oli kahden hengen aaltopeltihotelli trooppisessa paratiisissa. Posaidan isäntä, itse Don Joaquin oli niin kovasti otettu hökötyksensä pöntöstä, että esitteli sitä melkein tunnin. Minä ja matkatoverini jouduimme kestämään tuota monologia valvottuamme juuri sitä ennen vuorokauden bussissa. Olo oli mitä hatarin. Kuten nyt. Tyttö nostaa ammeestaan kumiankan, sanoo kaak kaak ja antaa ankalle pusun. Kuvittelen kumiankan marsipaaniksi, kuvittelen syöväni siltä pään kuin Ozzy Osbourne lepakolta urbaanilegendassa.

Ennen ruokailua käymme katsomassa mahdollista kotiamme. Näyttö on vasta sunnuntaina joten pakkaamme mukaan lastenvaunut ja suunnittelemme tekevämme samalla kävelyretken. Seutu on tuttua. Olemme käyneet siellä yli kymmenessä asuntoesittelyssä vuoden aikana. Pysäköimme leipomon viereen mutta leipomo on suljettu. Suunnittelen hetken rikosta. Sitten ymmärrän riskit isommiksi kuin berliinimunkista saatu ilo olisi.

Talo löytyy helposti. Se on isomman rakennuksen takana niin sanotulla kirveenvarsitontilla. Sellaisia syntyy kun vanhoja tontteja pilkotaan ja toinen tontti jää tien ulottumattomiin. On siis pakko tehdä ajotie, kirveen varsi, johtamaan tontille. Kirveellä olisi muutoinkin töitä. Isot, märät kuuset varjostavat tonttia ja alueella on sienen ja syksyn haju. Tuttua. Talo on kirveen terässä eikä siitä saa kunnollista kuvaa tontille menemättä. Lohkotussa osassa, halossa siis, on iso valkotiilinen talo. Se on kuin ylipäiväinen leivos jonka kerma on ehtinyt hieman paakkuuntua. Se näyttää silti yhä syötävältä.

Kotiin palatessa kysyn Tytöltä kuka vaihtoi vessanpöntön. Oliko se Eno, tiedustan. Ei, vastaa Tyttö. No tiedätkö kuka se sitten oli, kysyn. Joo, vastaa Tyttö. Pappa! On hyvä, että pönttö on korjattu vaikkakaan kukaan sukulainen ei sitä tainnut tehdä, ajattelen. Vatsani toimii kuin junanvessa vaikka en syö mitään sillä syön jatkuvasti. Äiti vaappuu edellämme kotiovelle, hänellä on kiire vessaan. Ja silloin ymmärrän. Kaikki valaistuu, minusta tulee kirkastettua voita. Tämän ruokavalion tarkoituksena onkin saada minut, mies, tuntemaan minkälaista olla raskaana. Vai onko sittenkään?

Kuuhulluus

Kuuhulluus. Tauti, joka iskee kuin iskelmäyhtye Popedan uusin single. Taivaalla killuva kermajuusto imee ihmisistä mehut, raastaa raavaasta miehestä parmesan-lastuja.

Tyttö on nukkunut pari viime yötä huonosti. Sen seurauksena Äiti on nukkunut todella huonosti ja Isä vain hieman Äitiä paremmin. Tänään kello kuusi soiva herätyskello ei herätä ketään eikä eväiden valmistus hiipien mene laisinkaan hyvin. Sipaistessani kevyttä kerrosta kasvismargariinia alkaa makuhuoneesta ensin kuulua itkua ja sitten huutoa. Pieni ääni huutelee Iää. Pian keittiöön astuu uninen Tyttö unissakävelevä Äiti perässään. En ehdi jäädä kuitenkaan leikkimään kummankaan kanssa sillä minun on mentävä työpaikalleni. Eilen töihin yllätyshyökännyt remonttiryhmä on tulossa aloittamaan remonttia kello seitsemän ja jonkun on avattava ovi.

Työapaikan ovella en muista työmatkasta mitään. Olen sinappivoileipäpussia kantava zombie. Tila on tuttua tutumpi mutta väliin jo hieman unohtunut. Kärsin näet satunnaisesta unettomuudesta vuosikausia. Vasta työaikojen tasaantuminen ja elämän rauhoittuminen saivat sen laantumaan. Kaikki on nyt siis kovin raskasta ja vaikeaa. Remonttimiehet ovat myöhässä mutta leivät hyviä. Aamiaisella saa ohjeen mukaan olla myös kupillinen kahvia. Juon sitä puoli litraa.

En koko päivänä saa mitään järjellistä tehtyä. Kasaan omituisen valokuvakollaasin eräästä pian eläkkeelle jäävästä talon entisestä työntekijästä ja riimittelen puujalkaisen, mitattoman ja luokattoman värssyn. Äiti soittelee välillä ja kertoo Tytön tänään kaipailevan oikein kovasti Isää. Se tuntuu mukavalta kaiken nälän ja väsymyksen seassa. Iltapäivällä Äiti tiedottaa myös eräästä talosta joka saattaisi olla Talomme. Lähetän välittäjälle viestin. Hän soittaa heti takaisin. Keskustelemme. Välittäjän mielestä minulla on lähes tieteellinen tapa analysoida hänen antamiaan hataria tietoja. Montakohan opintopistettä tästä voi saada, mietin. Välittäjä ei tiedä. Hän kertoo kuitenkin talon tulevan näyttöön tulevana sunnuntaina. Välittäjä kertoo lisäksi, että paikasta on jo tehty tarjouksia mutta myyjä ei ole ottanut niitä vielä tosissaan. Omituista markkinataloutta, ajattelen. Lupaan tulla sunnuntaina paikalle perheineni. Puhelimen suljettuani teen listan niistä asioista, mitä tuosta talosta pitää heti sunnuntaina selvittää. Päätän lisäksi tilata Vaarilta ja Papalta analyysin talon esitteestä ja netissä olevista valokuvista. Niistä voi päätellä joitakin riskirakennekohtia ja mahdollisia lisäkartoitustarpeita.

Päivän neljännen evästauon jälkeen menen oppilaitokseen. Ketään muuta ei ole luokassa sillä en ole saanut oppituntien myöhäistämistä koskevaa viestiä. Menen alas kahvilaan ja teen syntiä: Tilaan teen ja hunajan. Ah. Pöytäni päässä kaksi nuorempaa opiskelijaa pelaa sivistyssanapingistä. Hienot termit poikkoilevat päästä toiseen ja väliin tuomari lisää jargonia pataan.

Seuraavalla välitunnilla meille jaetaan opinnäytetyöpassit. Niiden avulla voimme vihdoin vierailla Tutkimuksen maassa. Jokaisella vierailulla passi myös leimataan. Se muistuttaa Baltian retkistä ajalta ennen Euroopan Unionia. Käymme opettajan johdolla läpi opinnäytetyön teoreettisia viitekehyksiä ja pohdimme mahdollisia aiheita. Ymmärrän soveltavani abduktiivista kirjoitustapaa blogiani kirjoittaessani. Siinä hypitään teoreettisen ja kertovan kirjoittamisen välillä. Innostun väsyneen tosissani kun pääsemme seulomaan ajatuksiamme mahdollisista opinnäytetöistä. Pian minulla on niitä kolme. Suunnittelen myyväni aiheita muille opiskelijoille pientä korvausta vastaan mutta en jaksa sanoa mitään.

Kotona on täysi rähinä päällä. Tyttö istuu syöttötuolissa ja osoittaa minua peukalo-etusormiyhdistelmällä. Hänellä on ollut ikävä Isää. Totta puhuen niin Isälläkin häntä. Tyttö ei kuitenkaan ryntää syliini vaan syöttötuolista nostettuna alkaa leikkimään puisella Ukko Noalla. Tyttö puhelee puu-ukolle. Hän antaa sille sapiskaa ja komentaa sitä. Hänelle se on Isä joka on viimein tullut kotiin.

Kuu on jo laskeva ja niinpä Tyttö nukahtaa nanosekunnissa. Minua ei väsytä. Olen ylittänyt sen, olen OM eikä minulla ole nälkäkään. Luen netistä kuuhulluudesta. Wikipedian mukaan se on näennäistiedettä sillä kuun vaiheiden vaikutusta ihmisiin ei ole kyetty täydellisesti todistamaan. Vesieläimiin kuun sen sijaan on todettu vaikuttavan. Miksi ei siis ihmisiin? Tieteen mukaan ihminen on vedestä noussut. Vai onko?

Kuin varjo itsestään

Syntymän lähestyessä Äiti hymyilee sisäänpäin. Hän ajattelee Syntymättömän syntymää, kaikkea siihen liittyvää. Äiti on Los Angeles odottamassa seuraavaa isoa. Sen tulo on yhtä vääjäämätön kuin sivilisaatioiden tuho ja se tuottaa Äidille kauhunsekaista iloa. 

Nykyinen ruokavalio aiheuttaa Isälle ongelmia. On syötävä pieni ateria kolmen tunnin välein joten töihin täytyy kantaa säkillinen ruokaa. Joka päivä. Päivistä tulee siis pitkiä kuin nälkävuodet. Tänään eväslaukkuun onkin pakattu ainekset neljään ateriaan: Aamiaiseksi kaksi ruisleipää joissa on sipaisu kasvismargariinia, salaattia, paprikaa, tuoretta sipulia, kurkkua, kevytleikkelettä (kalkkunaa) ja kevytjuustoa. Välipalaksi kaksi kiiviä ja purkillinen kevytjugurttia. Päivälliseksi noin kaksi perunaa ja kaksi desiä kastiketta, kolmasosa lautasellista kasviksia. Ja viimein välipalaksi appelsiini ja sokeritonta mehukeittoa. Voi hyvä tavaton. Olen nälkäinen jo eväitä tehdessäni. Päivän mittaan nälkä kasvaa syödessä. Tunnen itseni jotenkin ohueksi, venytetyksi. Muistan Bilbon kuvanneen oloaan Gandalfille juuri samanlaiseksi kannettuaan sormusta liian kauan. Muistan sinisen kerhosalkkuni ja muovisen maitopullon, jonkun toisen tekemät leivät. Muistan sormusaaveet Tampereen Nuolialantiellä vuonna 1978: Ikäiseni poika jäi auton alle ja kuoli kerhomatkallaan kohtaan, missä salkkuni kerran aukesi ja eväät putosivat tielle. Minä selvisin haljenneella maitopullolla.

Ruokatunnilla silmäilen netistä lehtiä. Iltalehden ja Kauppalehden otsikoiden mukaan maailman talous on aivan kuralla. SDP:n entinen puheenjohtaja Eero Heinäluoma ennustaa asuntojen hintojen vielä laskevan. Toisen otsikon mukaan Eurooppa on jo taantuman porteilla. Uutisessa siteerataan Aktia-pankin talouskatsausta. Aktian analyytikot pitävät globaalin taantuman uhkaa mahdollisena. Heidän mukaansa se voisi johtua seuraavista syistä: USA ajautuu syvenevän taantuman kierteeseen, asuntomarkkinoiden alamäki kiihtyy Euroopassa ja öljy ja ruoka kallistuvat uudestaan ennätystasoilleen ja pysyvät siellä. Uutinen saa minut nälkäiseksi mutta välipalaan on vielä 49 minuuttia. Juon kupin kylmää, laihaa teetä. Se maistuu ankeudelta ja levältä. Muistan varhaisaikuisuuteni laman aikaan. On kuin se olisi ollut eri vuosituhannella ja niin se olikin. Kotikaupunkini oli likainen, harmaa, jatkuvasti kännissä ja aggressiivisesti turhautunut. Syksyt olivat märkiä, talvet kylmiä ja pimeitä. Koko kaupunki oli kuumeessa. Se värisi väsyneenä vilusta, oli janoinen ja lopulta kouristeli. Silloin olin osa sitä kaikkea. Nykyään kaupunki on minulle yhtä vieras kuin minä sille.

Töissä on kiireistä. Se on hyvä sillä muutoin nälän varjo selättäisi minut. Ruokatunnilla Äiti soittaa, ja ihmettelee hiljaista töihinlähtöäni. Valmistin evääni aamulla hiipien ja painoin ovet kiinni kuin kissa polkuanturansa paksuun mattoon. Äidin mukaan Tyttö on nukkunut aina yhdeksään asti ja herättyään heti juossut television luo Pikku Kakkua huudellen. Ikävä kyllä television orjattarelle oli nyt käynyt huonosti eivätkä ohjelmat ja herääminen olleet synkroonissa.

Iltapäivällä syön toimistossa appelsiinia. Kesä on mennyt. Ikkunassa viimeisillään roikuttavia omenapuita, palavia pensaita. Maailma pidättää hengitystään, kaikki on valmiina Lapsen tulla.

Aamu D-duurissa

Jos olisin maalari niin voisin maalata Äidin vatsaan meret ja mantereet. Napa saisi olla napana. Jos taas olisin astronomi niin katsoisin sitä kuin kuuta kaukoputken läpi ja miettisin, josko sen alati muuttuvan pinnan alla on älyllistä elämää. Jos olisin säveltäjä säveltäisin sille mahtavia marsseja ja hilpeitä juomalauluja. Mutta olen vain Isä, enkä usein edes kovin aurinkoinen sellainen. Joten annan vatsan elää omaa elämäänsä.

Äidin elämä on hidastunut raihnaiseksi odotteluksi. Vauva antaa odottaa itseään. Viimeiset ajat eivät etene, kulkeminen on hankalaa. On pidettävä verensokeri yllä, muistettava syödä tasaisin väliajoin. Tämä tuo jotenkin mieleeni Formula Ykköset. Niiden tankkaukset ja renkaanvaihdot. Strategiat ja kierrosnopeudet. Sillä on eroa, lähteekö matkaan tankki täynnä ja ajaa hitaasti kiihtyen kuin tyhjällä tankilla ja välissä tankaten. Muistini mukaan Mika Salo ajoi kerran kisan läpi renkaita vaihtamatta ja lisää tankkaamatta. Tämä taisi tapahtua Monacossa joskus 1990-luvun puolivälissä. Minäkin tunnen itseni Tyrrelliksi tai joksikin muuksi heikkotehoiseksi Ferrareiden ja McLarenien viheltäessä ohi sillä Äidin ruokavalio on ulotettu koskemaan myös Isää. Tyttö saa viettää edelleen villiä elämää ruokapöydässä. Eipä hän juuri mitään syökään. Ruoka kaadetaan mieluiten lautaselta pöydälle ja sitten se levitetään.

Lauantaina Espoon Täti vie Tytön Serkkujen mukana Aapon kahdeksanvuotisjuhlille. Me, Äiti ja Isä, pääsemme vapaalle. Menemme Isoon Omenaan. Lähemmäksi Big Applea emme tällä hetkellä pääse. Ajan parkkihallissa yksisuuntaista väärään suuntaan sillä me olemme isosta kaupungista. Omenassa kaikuu kuulutuksia monelle kielellä, ranska erityisesti pistää korvaani. Sitä äännetään taidokkaasti. Katselemme ikkunoita. Ihmettelemme ihmisiä. Tämä on maailmanloppu ja vain me olemme jäljellä. Ei ole lapsia, ei vanhempia, ei vastuuta. Kahden tunnin ajan.

Koska aikaa on rajallisesti teemme sen, mitä kuka tahansa toisaan kaipaava, ajan vähyydestä kärsivä pariskunta tällaisessa tilanteessa tekisi: Menemme Ison Omenan kirjaston lehtilukusaliin. Minä luen Tieteen Kuvalehden, Äiti silmäilee läpi Vauva-lehden uusimman numeron. Lehtien luvun jälkeen käymme Ison Omenan ylätasannetta kohti kahvilaa. Tilaan graavihärkäleiväkkeen ja Rouvani salaatin. Leipä on kuiva kuin öylätti ja sen rakenne on omituisen rakeinen. Itse häränviipale on mitä mainioin, mutta ei siitä kyllä ole edes välipalaksi. Rouvan salaatti vaikuttaa ensin kuivalta mutta sitten nahistuneen vihreän alta löytyy öljylähde! Sitä on varmasti yli desi. Viereisessä pöydässä mies tilaa pullon olutta. Kaiuttimissa mainostetaan ranskalaisia alusvaatteita. Paheellista. Aivan kuin ulkomailla.

Haemme vastaanhangoittelevan Tytön ja Serkut Aapon pihalta. Nyt on Tädin vuoro vapauteen. Täti kertoo Tytön jutelleen juhlilla paljon mainiten nimeltä mm. Papan ja Talvikengän. Lisäksi Tyttö oli jo menomatkalla, Aapon pihalla alkanut huutaa kaakkua. Tämä oli Tädin mielestä selvä viittaus orastavaan nerouteen: Huudella kakkua jo matkalla juhliin. En viitsi pilata Tädin iloa kertomalla, että todennäköisesti talon pihalla olleet keinut olivat tämän sanan esiin kaivaneet. "Kaakkuu, kaakkuu" alkaa Tyttö laulaa takapenkillä. Laivalaulun sävelellä.


Sunnuntaina käymme taas katsomassa paria taloa. Ne ovat molemmat Järvenpäässä. Ensimmäinen talo on melkoisen viehättävä. Sen naapuriin ollaan juuri rakentamassa kahta uutta taloa aivan aidan viereen. Tämäkään ei siis taida olla rauhaisa talomme. Eteisessä haisee vesivahinko mutta se ei nyt haittaa. Nyt olemme vain katsomassa, hakemassa vinkkejä miten tehdä jos sellainen tilanne tulee itselle eteen. Talo on todella mukavasti laitettu ja siinä on paljon tilaa. Myyjä tosin hermostuu meille hieman kun tajuaa että emme ole tekemässä ostotarjousta. Hän kyselee tilanteemme ja alkaa sitten kertomaan hesalaisesta pariskunnasta jolle juuri myi talon. Emme vakuutu. Emme ole hesalaisia vaikka asummekin Helsingissä. Myyjä käskee palaamaan auringonpaisteella sillä silloin tontti kuulemma vaikuttaisi isommalta. Sanomme, että emme palaa. Paikka ei ole meille.

Toisella talolla on nimikin: Sen nimi on Ainola ja siinä on aiemmin asunut eräs säveltäjä. Se ei ole myynnissä mutta katsomme sitä ostajien silmin: Kattotiilet pitäisi puhdistaa ja jokunen tiili vaihtaakin. Sisällä on paljon vihreää. Se oli musiikin väreinä nähneen Sibeliuksen lempiväri. Hänelle se oli F-duuri.

Maanantaina Tyttö heräilee jo hieman kuuden jälkeen. Koetamme Äidin kanssa olla hiljaa toivoen, että Tyttö vielä nukahtaisi. Turha toivo. Kakku kiljahtelee Tyttö innoissaan ja könyää olohuoneen sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta. Ulkoilma näyttää kirpeältä, takapihalle on pudonnut keltaisia lehtiä, aidan takana punertaa vaahtera. Sibelius olisi kuullut tämän D:nä. Minulle se on tehtaan höyrypilli. On lähdettävä.

Muodin oikkuja

Vaatetusmuoti kiertää kehää. Sen kaari on nykyään noin kolmenkymmenen vuoden pituinen. Kehitys kehittyy ja Kusti polkee. Tämä taas kiihdyttää kaikkea. 1970 -luvun leveät lahkeet on kaivettu esiin ja jo kuopattu. Samoin alkaa käymään 1960 -luvun hippikamoille. Muodin harjalle ovat taas nousemassa olkatoppaukset, kirkuvat värit ja ihonmyötäiset housut. Tillinä tämän kaiken sopassa ovat niinsanotut matalalantiohousut. Ne ovat housuja, joiden lantio on tarkoituksella niin matala, että käyttäjän alushousut eivät voi olla vilkkumatta. Ne eivät sovi minulle enkä minä niille. Minä odotan paluuta eläimennahkoihin.

Hormonien villitsemä Äiti on pesänrakennusvietin vallassa. Kutsun kautta kukerruskuukaudeksi erotuksena kuherruskuukaudelle joka tämän kaiken on aikaansaanut. Kukerruskuukauden merkkejä ovat into sisustaa, leipoa, hillota ja ostella pienoisia mutta väreiltään sukupuolineutraaleita vaatteita. Lähipiiri yrittää hyödyntää tämän tilan. Onneksi kaikki ei kuitenkaan mene läpi. Mummut lähettelevät pikkuruisia paketteja, tädit lapsiltaan pieniksi jääneitä. Osaan niistä liittyy erityisiä toiveita: Lähetetään hivenen kuluneita, nappipuolia ja tuhruisia vaatteita joilla on tosi iso tunnearvo. Äiti välittää paskat moisista sentimentaalisista arvoista. Hän ei ala konservoimaan tavaroita kenenkään Lapsuusmuseota varten: Hän sisustaa pesää tulokkaan tulla. Kolmas kainalo trendifarkuista vilkkuen kantelen vaatepusseja autoon ja sieltä pois.

Myös Tytölle lahjoitellaan uusia. Niitä tuodaan kylään tullessa, kaivetaan esiin poiketessa tai vain jätetään oven taakse ja soitetaan ovikelloa. Tyttö on uusista vaatteista innoisaan, erityisesti 1930 -luvun malliset hatut ovat mieleen. Niitä tosin tulee melko harvoin. Tyttö osaa poseerata hienosti (ja sisäsyntyisesti) niissä lieristä kiinni pitäen. En tiedä mistä tämä johtuu. Voisiko kyseessä olla jonkinlainen geneettinen muisti Isänsä Mummusta joka oli modisti? Muutoin uuden vauvan tulo ei Tyttöä tunnu häiritsevän. Hän tietää, tosin, että vauva on Äidin mahassa. Mutta mitä sitten? Ota kala pois korvasta, sanoi Tytön kaksivuotias serkku korvatulehduksestaan.

Tampereen Mummulta ja Espoon Tädiltä saamme säkillisen Isän vanhoja vintage-kuteita. Ne ovat aika grooveja. Paljolti siksi, että ne ovat Isän Uima-Mummun suunnittelemia ja tekemiä. Levelahkeisia farkkuja. Iloisen kukertavia paituleita missä on hassuja taskuja. Niissä Tyttö näyttää yhtäaikaa sekä hämmentävän muodikkaalta että jotenkin kotoiselta. Jotkin vaatteet muistan. Olen nähnyt ne ylläni vanhoissa valokuvissa.

Sen minkä uutta ostamme, koetamme ostaa kestävästi ja järkevästi. Mutta toisinaan eläin tulee esiin ihmisessä ja ostattaa meille kukkaverhot tai kirpputorilta taatusti tulta kestämättömän polyesteripotkupuvun 1970 -luvulta. Trendi kaltaistemme joukossa tuntuukin olevan tämä: Venytetyn nuoruuden eläneet varhaiskeski-ikäiset vanhemmat hankkivat lapsilleen oman lapsuutensa aikaisia leluja ja vaatteita koska niiden esteettinen maailma hivelee silmiään. Tästä syntyykin mielenkiintoinen kasvatusfilosinen kysymys: Yritetäänkö uusintaa omaa lapsuutta vaiko antaa lapselle kestäviä malleja? Mikä on lapsen oma tahto ja miten se otetaan hankinnoissa huomioon?  

Tyttö on tyylikäs vanhoissa vaatteissan ja Syntymätön näyttää ultraäänikuvissa Äidin mukaan aivan ihanalta. Äitikin on tiukan ajaton poppanatakissaan ja mahassaan. Minä olen ulkona kaikesta. Minulla on Kelly Osbournen ruumiinrakenne; olen kivikautinen hermafrodiitti Venus jolla on modernit polvihousut. Ja ne peittävätkin vain polvista alaspäin.

Zontakerhon jälkeenjääneet paperit

Äidillä on tänään taas neuvola. Neuvolantäti pompottelee hänen mahaansa kuin nahkaista kuntopalloa ja arvioi Syntymättömän kehitystä, ennustaa sen syntymää. Tällä kertaa me emme ole tervetulleita neuvolaan. Ja ei se meitä haittaisikaan jollei Tyttö heräisi innoissaan Äidin herätyskellon kilahtaessa ensimmäisen (ja ainoan) kerran.

Nousemme silti vasta kahdeksan jälkeen. Puen Tytölle kauniin mekon sillä haluan yllättää neuvolasta palaavan Äidin. Sitten keitän lastenpuuroa. Lisään siihen lusikallisen kirsikkahilloa ja kyllä maistuu. Se maistuu niin hyvin, että edes mekko ei likaannu. Toisaalta se olisi haitannutkaan kovin paljoa, sillä havaitsen sen olevan väärinpäin. Näin sen olisi voinut helposti kääntää ja tahra olisi jäänyt selkään piiloon. Aamiaisen jälkeen laulamme parit piippolanvaarit ja jossullalystit on. Kurkkuun ei enää satu. Paljoa. Myöhemmin yskin heleänpunaista limaa vessan lavuaariin. Pönttöön ei viitsisikään, sillä se saattaisi sulattaa teipin liimat.

Äidin tullessa kotiin pääsen sukeltamaan virtuaaliin. Asuntoportaali etuovi.com ei jostain syystä aukea. Tarkastan oikotie.fi:n. Eilispäivän uutisten mukaan se tullaan yhdistämään Kiinteistövälitysliike Igglon sivustojen kanssa. Igglo siis lopettaa asuntojen myynnin mutta möi samalla kehittämänsä nettikonseptin. Siihen kuuluu olennaisena osana asuntojen korvamerkitseminen. Se tarkoittaa sitä, että mistä tahansa,ei ainoastaan myynnissä olevasta asunnosta, voi käydä jättämässä jonkinlaisen ostohalukkuusilmoituksen. 

Oikotieltä karautan Iltalehden kautta Kauppalehteen. Sieltä löydän uutisen, jonka mukaan jotkut naisjohtajat suhtauvat miehiinsä kylmästi. Tutkimuksen maailman porteilla käynyt minäni pitää tutkimusta hieman lepsuna sillä sitä varten oli haastateltu vain 29 naisjohtajaa. Tutkimuksessa todettiin muun muassa seuraavaa: Naisjohtajien kertomuksista tutkijalle syntyi kuva, jonka mukaan surkeimmassa asemassa olivat "pienet miehet". Ajattelen naisjohtajia Zontakerhon saunan lauteille naureskelemaan pienimunaisten tutkijahiirulaisten uusinta tekelettä ja puhumassa kotona odottavista kurinpalautuksista. Samassa Tyttö tuo minulle Jos sulla lysti on -kirjan, Äiti huutaa: Iskä, tee jotain  ja ymmärrän olevani juuri tuo pieni mies.

Illalla on pakko poistua kotoa vaikka olenkin yhä sairaslomalla. Äidin inventaarion mukaan meiltä puuttuu maitoa, hedelmäsokeria sekä naudan jauhelihaa. En tiedä mitä hän on leipomassa mutta se vaikuttaa mielenkiintoiselta. Olen lisäksi lukenut loppuun muutoinkin vajavaisen dekkarivarastoni joten ulos on pakko uskaltaa. Olen informaatikon poika, melkein sankari siis itsekin siteeraan Edu Kettusta ja teen aineistohaun pääkaupunkiseudun yleisiin kirjastoihin. Haun mukaan muutama Harry Bosch jota en ole vielä lukenut on Etelä-Haagan kirjastossa. Ajamme Tytön kanssa sinne.

Mummu huutaa Pieni Punainen Karhu ja osoittaa muumikirjaa vitriinissä. Lainaamme teokset Laurasta tulee isosisko ja Nyt siivotaan, Sauli. Ne ovat Tytön ensimmäiset lainakirjat. Hän on tohkeissaan, lukee niitä jo auton takapenkillä serkkujen vanha polkupyöräkypärä päässään. Pysähdymme Pakilan S-marketiin. Henkilökunta on juuri laittamassa keltaisia 50 %

tarroja lihapaketteihin. Ostamme kolme. Tyttö hihkuu autonmallisessa myymäläkärryssään sillä hän on viimeinkin saanut sen äänimerkkinapista äänen! Kehitys kehittyy.

Kotona istahdan television ääreen katsomaan mielenkiintoista dokumenttia Suolasta, oluesta ja leivästä mutta hormonien villitsemä äiti haluaa Idolsin päälle. Osa hahmoista on kuin Timo Koivusalon Pekko -ohjelmista. Ja sitten on vielä ne laulajat. Panem et circenses totesivat muinaiset roomalaiset ja samaa me vaadimme yhä. Nyt se vain ei ole keisari joka näyttää peukalollaan kuka elää ja kuka ei vaan ensin tuomarit ja sitten me kaikki, matkapuhelimen omistajat.

Tyttökin saa olla hereillä Idolsin ajan. Hän on kiinnostuneempi omenoista ja Äidin taikinasta. Sienten säilömisen ja puolukoiden survomisen jälkeen on omenoiden vuoro. Niistä tehdään hyvettä ja hilloa. Ja minä teen päätöksen. Pienten miesten paikka ei ole kotona kahden naisjohtajan alaisuudessa. Jos kuumetta on huomenna alle 42 astetta niin menen töihin. Mutta sitä ennen. Parit piippolan vaarit ja tiskit.

Piippolan mummu

Olen monesti ihmetellyt meillä olevien lastenkirjojen maailmoja. Mielestäni on ihmeellistä, että näinä sukupuolineutraaleina aikoina lastenkirjat tarjoavat yhä tiukkoja roolimalleja. Äidit tiskaavat, isät korjaavat autoja. Pappa polttaa piippua keinutuolissa ja mummu näyttää kissanpentuja lastenlapsilleen. Sitten huomaan: Melkein kaikki lastenkirjamme ovat painettu jo 1970-luvulla. Ne ovat niitä, jotka muokkasivat minun maailmankuvani. Vain muutama on uustuotantoa. Ne ovat Tytön suosiossa.

Olen ollut flunssassa sunnuntaista lähtien. Tiistaisen Helsingin Sanomien mukaan tämä on rinovirus. En tiedä mitä se tarkoittaa eikä sillä ole niin väliäkään. Oloni on mitä huonoin. Maanantaina olin töissä aamupäivän ja siitä lähtien kotona sairaslomalla. 

Sairasloman käsite ei näin lapsiperheen isänä oikein merkitse samaa kuin joskus aiemmin.Poissa on rauhaisa köllöttely ja satunnainen rommitilkka. Poissa on television päiväelokuvat ja mukaansa tempaavat dekkarit. Poissa on kitaran soitto ja raukea rallattelu. Olen kyllä lukenut kirjoja ja laulanut. Kurkku tulessa kirjoja Jos sul lysti on ja Piippolan vaarilla oli talo. Ne ovat Tytön tämänhetkiset lempikirjat. Niissä on kolmiulotteisia pahviliuskoja. Ne ovat laulukirjoja. Vaikka tarinat ovat vanhoja, en muista tällaisia olleen lapsuudessani. Tai ehkä niitä sittenkin oli. Vanhemmillani oli se talo mitä etsimme. Ja heillä oli pannuhuone. Olisivatkohan tällaiset kirjat voineet lämmittää meitä flunssaisena syysiltana? Ehkäpä.

Tauti alkoi sunnuntaina mutta oli varmasti ehtinyt elimistööni jo aiemmin. Kyseessä olevana sunnuntaina kävimme tieteellisen tarkan suunnitelman mukaan katsomassa taloja Helsingin ympärillä. Ilmaisen asian näin, sillä todellakin kiersimme koko Helsingin kehäteitä kaarina pitäen. Aloitimme kierroksen Vantaan Länsisalmesta, pienestä ruotsinkielisestä kyläsestä kehä kolmosen itäpäädyn kupeessa. Talo oli todella kaunis ja hieno, tontti aivan loistava omalla pienellä kalliolla ja pellolla. Talossa ei ollut kerta kaikkiaan mitään muuta ongelmaa kuin raha. Sitä sen ostamiseen olisi pitänyt laittaa reippaasti. Olisimme pysyneet kyllä itsellemme asettamissamme rajoissa, mutta... Siinä tilanteessa pieninkin muutos voisi aiheuttaa katastrofaalisen taloustilanteen eikä tämä talo vielä ollut sellainen. 

Toinen talo sijaitsi Tikkurilan ja Helsinki-Vantaan lentokentän välissä, alueella joka on nimeltään Koivuhaka. Talo oli mintunvihreä, kuusikymmentäluvun kivitalo. Matala. Yksitasoinen. Sekava. Paljon erivärisiä kiiltäviä kaakeleita. Niiden saumat olivat joko vinossa tai saumaamatta. Vessanpönttö oli elefantin mallinen. Sillä istussaan saattaisi tuntea olevansa todellinen sahib. Se muistutti kotipönttöämme siten, että teipillä koossa pysyvän istuimen voisi odottaa tapaavansa Intiassa, ei Oulunkylässä. 

Seuraavaksi pysähdyimme Espoon Lintuvaaraan. Emme nousseet autosta. Se, minkä autoon näimme, riitti. Jatkoimme. Nyt Nöykkiöön, Espoon toiselle laidalle.

Nöykkiön talo oli hulluuden riemuvoitto. Se muistutti vanhasta sanonnasta: Suutari pysyköön lestissään. Talo oli rapattu, lautarakenteinen rintamamiestalo jota oli jatkettu. Liitososa oli lautaa. Sen sisäseinä oli vanha ulkoseinä joka oli rapattu. Liitososan yläkolmiossa oli tilantuntua luova lisähuone. Siihen mentiin joko noin metrin korkuisesta ovesta yläkerrassa tai sisäkaton läpi palolaitoksen lattialuukkua muistuttavasta reiästä. Siinä ei tosin ollut tankoa vaan puolapuut portaina. En uskaltanut mennä sisään, kurkistin vain reiästä. Joku oli raahannut sinne nahkasohvan ja sängyn. En ymmärtänyt miten. Todennäköisesti ne oli rakennettu sisään. Ryntäsimme etuovelle mutta virnistelevä esittelijä vakuutti meidät siitä, että kellari se vasta katsomisen arvoinen olikin. Niin kait olikin. Varoittavana esimerkkinä. Alhaalla kävi ilmi, että liitososan alla oli aikanaan sijainnut talon autotalli. Siinä oli ollut peltikatto. Nyt se oli kellarin sisäkatto. Itse päätalon sisällä kellari oli oikeastaan vain sarja tunneleita. Ne olivat täynnä kirjoja ja syksyn tuoksua. Muistin Harry Bosch -romaaneissa mainitun kadonneen valon. Niissä sillä tarkoitettiin Vietnamin sodan aikaisissa tunneleissa ollutta valotonta valoa, jonkinlaista loistoa pimeässä. Kellarissa ei ollut sitäkään. Loisteputkista huolimatta se kaikki oli aivan pimeää. Näin voisi käydä, jos minä pääsisin remonttia tekemään, ajattelin. Voisin hyvinkin kuvitella tekeväni jotain tällaista. Mutta ostaa en saattaisi. 

Maanantaina nousikin jo sitten kuume. Lähdin töistä hieman aikaisemmin. Ajattelin lepääväni. Tyttäreni ajatteli minun lukevan hänelle Barbababan arkkia, Teemu pukee- kirjaa ja laulukirjoja. Yritin kieltäytyä. Se evättiin.

Tiistaina ei tapahtunut juuri mitään. Koetin levätä mutta sairasvuoteeni ääreen kannettiin jatkuvasti uusia kirjoja. Oli siis veisattava. Jos sul lysti on... 

Keskiviikkona olo alkoi jotenkin normalisoitumaan, aikamuotokin muuttuu. Kaikki hidastui, palasin nykyhetkeen, preeseensiin. Alan kaivata itsellenikin lukemista. Selaan läpi Helsingin Sanomat ja luen Iltalehden netistä. Metsäyhtiöt vähentävät: UPM 1600 ja Metsä Serla 550 henkeä. Paperiliiton pj Jouko Ahonen syyttää hallitusta. Sanat ovat kovia. Myös viherpiipertäjiä syytetään alan lamasta. Ahosen mukaan kas kun puuteteollisuuden ankea tila johtuu siitä, että materiaa, eli puuta, ei saada. Tämä puolestaan on metsänsuojelijoiden syy. Tehtaiden johtajat puolestaan puhuvat ylituotannosta ja kilpailukyvystä.

Myöhemmin katselen kaasuautoja. Suomessa niiden monopoli näyttää olevan tamperelaisella autoliikkeellä mistä sellaista ei annettu allekirjoittaneelle kesällä edes koeajoon. Heiltä en ostaasi vaikka ilimaaseksi saisin, huutaa pohjalainen minussa. Onneksi se on kovin pieni. Saksasta sellaisen saisi yli kolmanneksen halvemmalla. Auton siis, ei pientä pohjaalaasta. Onneksi. Mietiskelen kaasuautojen maahantuontikriteerejä. Kuinkahan helposti sellaisen saa Suomessa rekisteröityä? Tyttö kuljeskelee kirjoja kanniskellen. Piippolan vaari -kirjan muu muu siellä -kohta on hänen lempikohtansa. Mummu hän sanoo ja osoittaa kukkahattuista lehmää jolla on heiluva leuka.

Iltapäivällä tulee dokumentti Lev Trotskista. Maailmanlaajuisen vallankumouksen ideologi surmattiin maanpaossa Meksikossa. Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin sosialistinen järjestelmä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Nyt vallankumousta tarvittaisiin, kipeämmin kuin koskaan. Mutta ei meistä ole sitä tekemään. Laitan television kiinni ja haen uuden kurkkupastillin. Tampereen valkoisen valloittajan jälkeläinen kolmannessa polvessa on tulossa luokseni, kädessään Jos sul lysti on -kirja.

Siirtogeeninen riistokapitalismi

Lauantaina Isä saa vihdoin nukkua myöhään, aina yhdeksään asti. Se tuntuu omituiselta: Hyvässä olossa on hipaus syyllisyyttä, hyppysellinen kiitollisuutta Äidille ja kolme desiä pelkoa siitä, mitä vastavuoroisuutta tästä odotetaan. 

Aamiaisbrunssin jälkeen emme jaksa tehdä mitään vaikka ulkonakin on vaihteeksi kaunista. Aurinko paistaa eikä tuule. Menemme makuuhuoneeseen ja katsomme tietokoneelta eilen vuokraamamme elokuvan. Sen nimi on Juno. Tuttu toimittaja on antanut sille viisi tähteä lehtensä arvostelussa. Tähdet on painettu videon kanteen.

Elokuvan jälkeen aurinko paistaa yhä. Köllähdän sohvalle ja avaan teeveen. Äiti ja Tytär nukkuvat makuuhuoneessa. Teeveestä tulee dokumentti yhdysvaltalaisesta yhtiöstä nimeltä Monsanto. Dokumentti on pelottava. Sen mukaan Monsanto tuottaa siirtogeenisiä siemenviljoja sekä -kasveja. Siemenet on käsitelty niin, että niiden satoa ei voi idättää. Niistä on siis ikäänkuin tehty yksivuotisia jotta viljelijän pitää joka vuosi ostaa uudet siemenet. Lisäksi viljelijän on pakko ostaa Monsanton valmistamia hyönteismyrkkyjä ja lannotteita. Muistan viikko sitten tullutta toista dokumenttia, jonka mukaan juuri Monsanton tuotteet aiheuttavat maan ravintoarvoa syövän kierteen. Viljelijä jää koukkuun. On pakko ostaa enemmän ja enemmän vaikka tuotto pienenisikin. Intiassa noin tuhat kierteessä olevaa maanviljelijää tappaa itsensä vuosittain, useimmiten juomalla hyönteismyrkkyä. Dokumentissä ei sanota sen valmistajaa. Mutta siinä kerrotaan kuinka Monsanton siirtogeeniset maissit ovat risteytyneet Meksikossa luonnonmaissien kanssa ja kuinka Monsanton sheriffit tarkastavat peltoja yhdysvalloissa laittomilta monsanto-viljemiltä. Heidän siemenensä kun ovat lisenssinvaraisia. Naapurin puolelta pölyttynyt monsanto -markkeri tietää haastetta oikeuteen. Vapaassa markkinataloudessa se tarkoittaa häviötä ja siksi viljelijät useimmiten sopivat Monsanton kanssa. Risteytyneet maissit taas ovat olleet pahasti epämuodostuneita sillä luonnon kantaan sekoittuessaan siirtogeeni saattaa luikahtaa täysin hallitsemattomaan kohtaan. Pahimmassa tapauksessa ne tallaavat alleen luonnolliset kannat eikä uutta voida viljellä ostamatta uusia siemeniä. Tämä johtaisi Monsanton täydelliseen hallintaan maailman ruokavaroista. Mielipuolista. Tällaista saa yleensä nähdä Bondeissa. 

Menen heti ulos ja perkaan tomaatit. Niitä on tulossa valtavasti mutta sato on kaukana kypsästä. Pahoin pelkään, että syksy ehtii yllemme sitä ennen. Tietääkseni tomaatti vaatii punaisuuden kehittääksen tasaisen yli kahdenkymmenen asteen lämpötilan ja paljon auringonvaloa. Sitä ei enää ole. Muistelen kuitenkin kuulleeni tomaattien voivan kypsyä irrallaankin. Poimin isoimmat ikkunalaudalle. 

Vessanpönttömme on yhä ilmastointiteipistä tehty istuin. Käyn sen luona säästämässä vettä ja ihmettelemässä sen vaihtoa. Jotenkin tuntuu, että huoltomiehellä ei ole mitään kiirettä toimittaa pönttöä taloyhtiön ainoaan vuokra-asuntoon. Se on outoa. Sitten muistan, että saimme nimemme oveen ja postilaatikkoon vasta heinäkuun loppupuolella vaikka muutimme jo maaliskuussa. Ei kiirettä, taitaa olla huoltomiehen lempilausahdus. Olisi toisaalta hauska tietää, että asuuko jokaisessa muussa asunnossa itse omistaja. Jos ei niin silloinhan nekin asunnot ovat vuokra-asuntoja! 

Äidin ja Tyttären herättyä puemme ja lähdemme kävelylle. Aurinko on mennyt pilveen ja sade alkaa kun astumme ovesta. Se ei haittaa. Kävelemme hiljakseen videovuokraamolle ja takaisin. Sade yltyy.

Illalla haen netistä tietoja hakusanalla Monsanto. Osoittautuu, että se on pieni kaupunki Portugalissa. Saan siitä viittauksen erään ystäväni blogiin. Ilmenee myös, että GM-yhtiö Monsanto on saanut monopolin myydä siemeniä jälleenviljelysajan Irakissa.  Lisäksi Monsanto on yrittänyt patentoida sian! Näin ne olisivat saaneet monopolin sianlihaan. Sikamaista. Muistelen Halliburton -yhtiötä ja kohua joka nousi muutama vuosi sitten kun Halliburtonille "annettiin" melkein kaikki jälleenrakennusurakat Irakissa ja jollekin kävi vahinko ja asia tuli julkiseksi. Sota on miljardien bisnes. United States of America, Land of the free on pirullisten monopolien hallinnassa ja se leviää kuin villiintyneet siirtogeeniset kasvit. Paljon paremmin ei tosin mene post-putinistisella Venäjälläkään. Maailma muuttui kahdeksas elokuuta 2008 julistaa Medvedev. "Hei sinä pieni valtio jonka halki strateginen öljy- tai kaasuputki kulkee, soita 080808, jos haluat isomman kiusaamaan! 

Äiti pesee Tytön matkarattaiden vuorausta. Ne ovat täynnä mustia homepilkkuja. Se on diktatuuri joka kuulemma lähtee pois kun vuorauksen pesee pesukoneessa pienellä etikkalorauksella terästettynä. Pesun jälkeen aatteen punaisessa vuorauksessa on yhä homepilkkuja mutta niihin on tullut kapitalistisen demokratian kitkerä tuoksu: Ne haisevat etikalle.

Sade on yltynyt kovaksi. Se on trooppinen monsuuni jossa on ripaus pohjoista hyytävyttä. Puen verkkatakin ylleni ja lähden viemään roskia ja hakemaan maitoa huoltoasemalta. Punaisessa puutalossa parkkipaikan vieressä on isot juhlat. Ikkunat ovat höyryssä. Höyryn läpi näkyy tanssivia hahmoja. Kun musiikki taukoaa he pysähtyvät ja taputtavat. Seison sateessa ja ihastelen. Kuin Kauniita ja Rohkeita. Ja näin lähellä meitä! Hienoa.

Ennen nukkumaanmenoa tylsistän vielä itseäni hetken television ääressä. Jimiltä (lausutaan jim) tulee dokumentti Osama bin Ladenista, hänen kiinnisaamattomuudestaan ja siitä, kuinka hänestä tuli se, mikä hän on. Amerikan yhdysvaltalaiseen tapaan dokumentti on valmiiksi pureskeltu ja viipaloitu ja paketoitu. Sen mukaan bin Laden olisi voitu saada kiinni jo vuosia sitten mutta sitä ei olisi voitu tehdä muita riskeeraamatta, menettämättä omia sotilaita tai liittolaisia. Ainoa kriittinen kohta kertoo, että bin Laden olisi erään kerran voitu pommittaa telttaleiriinsä mutta että leirissä oli samaan aikaan vieraana yksi Saudi Arabian prinsseistä. Ja että Saudi Arabia oli juuri ostamassa yhdysvaltalaisia lentokoneita yli miljardilla dollarilla. Dokumentissa ei kuitenkaan kerrota juuri mitään bin Ladenin menneisyydestä vaikka niin luvattiinkin. Sitä, että mujahidenit ovat pääosin CIA:n kouluttamia ja alkujaan aseistamia ja sitä, että bin Ladenin rakentajasuvulla on erittäin hyvät suhteet yhdysvaltalaisiin yhtiöihin. Ehkäpä jopa Halliburtoniin ja Monsantoon. Bin Laden onkin tavallaan kuin villiintynyt siirtogeeninen. Jokin, mille on tarkoitukselle annettu tuhovoima mutta geeni onkin siirtynyt tai muuntunut eikä kukaan osannut odottaa miten sitten tapahtuisi.

Laitan television kiinni. On hienoa, että yhtiöt kokeilevat tuotteitaan suoraan ihmiskunnalla eivätkä harrasta eläinkokeita. Ne kun ovat epäinhimillisiä.

Suolaista ja makeaa

Maapallon pinnan peittää suureksi osaksi vesi. Ihminen on pinnanalaisesti suurelta osin vettä, sitä on noin kuusikymmentäkaksi prosenttia meissä jokaisessa. Pääosa pallossa olevasta vedestä on suolaista: Ainoastaan noin kolme prosenttia vedestä on elämälle tärkeää makeaa vettä. Suurimmat makean veden varastot ovat puolestaan jäätiköissä: Niissä on wikipedian mukaan noin seitsemänkymmentäseitsemän prosenttia kaikista makeanveden varannoista. Tai on ollut, tähän asti siis.

Torstaiaamuna herään vaihteeksi helposti. Astun pimeästä makuuhuoneesta hämärään eteiseen ja sieltä ulos sateeseen. Kurkotan käteni postilaatikkoon ja nappaan kosten lehden. Sitten lataan keittimeen nestettä ja pölyä ja röpäytän kahvit. Kone tekee raikkaasta vedestä mutaa joka tekee gutaa.

Kahvia juodessa silmäilen lehteä. Kanadan arktisilta alueilta on irronnut viidenkymmenviiden neliökilometrin kokoinen lohkare jäätä. Artikkelissa ei mainita lohkareen kuutiotilavuutta, ja kuinka toisaalta voitaisiinkaan sillä silloin pitäisi kartoittaa jäätikön syvyys. Mutta mitäpä siitä. Jää meressä on kuitenkin vain kuin kuutio lonkerolasissa. Vai onko? Lohkare sulaa mereen ja nostaa sen pintaa ja madaltaa suolaprosenttia ja vettä haihtuu merestä enemmän ja sataa enemmän ja golfvirta hidastuu ja pohjola kylmenee ja, ja, ja. Käyn vessassa. Se säästää vettä koska sitä ei voi vetää.

Ylitän pihan sulavasti kuin karibuhirvi sateenpieksemän aukean. Evoluutio on virittänyt turkkini, sade valuu rasvaisista hiuksistani kuin maustevoi kyljyksestä. Koristepensaat ovat kitukasvuisia vaivaiskoivuja. Auton ikkunat ovat huurussa, autossa haisee syksyiseltä sienimetsältä, luonnon vesivahingolta. Lattioilla ja penkeillä on kosteita vaatteita, kosteita vaippoja, kosteita leluja ja märkyydestä tahmeaa ruokaa.

Ruokatunnin jälkeen saan Äidiltä kotoa viestin pyytää näyttöä erääseen taloon. Se on hirsitalo mäen päällä, isolla pihapiirillä ja usealla tulisijalla. Se on punainen, se on maalla lähellä kaupunkia. Se on kaikkea mitä Äiti on lapsilleen halunnut tarjota. Ja se on... myyty! Laitan Äidille viestin. Äiti vastaa sonnanhajuisella viestillä. Perään tulee niin itkuinen puhelinsoitto, että pelkään hänen puhelimensa menevän oikosulkuun. Kyynelvesi johtaa paremmin sähköä koska siinä on suoloja.

Iltapäivällä sade lakkaa. Taivaalla pyörii likaisenharmaata hattaraa kuin meren mutaa. Ne ovat pilviä, noita taivaan vanupalloja. Kuin pumpuli ne pitävät kosteuden itsessään. Silti itse asiassa vain hyvin pieni osa maapallon vedestä on pilvessä; Wikipediasta haetun tiedon mukaan 0,001 prosenttia.

Kotona Äiti on itkuinen, Tytär väsyneen oloinen. Pinnoilla ja lattioilla on pumpulituppoja. Pumpu sanoo Tyttö. Äiti ei halua puhua, ilmaisee vain olevansa pettynyt talon kohtalosta. Niinpä. Raskauden loppuvaiheissa hormonaalitoiminta nopeuttaa pesänrakennusviettiä. Nyt pesä oli löytynyt, hyväksi katsottu. Olisi vain pitänyt muuttaa sinne ja poikia. Ja nyt sen teki joku toinen. Harvasanainen Äiti katoaa ovesta kohti kaupunkia ja sen hansikasliikkeitä. Tuleeko Isälle nyt rukkaset? Tuskin, lohdutan itseäni. Rukkasethan kuuluvat soidinmenoihin, tässä vaiheessa annetaan korkeintaan työhanskat ja käsketään korjaamaan jälkensä.

Korjaan siis itseni ja Pienen Punaisen Karhun kohti Etupellon asukaspuistoa. Kiikumme. Kaivelemme hiekkaa. Varomme mopopoikia. Ratsastamme porolla ja hirvellä. Viimein leikimme osto- ja myyntileikkiä leikkinakkikioskissa. Pienikokoinen myyjä myy minulle pieniä kiviä holtittomasti röhöttäen. Leikki on hauska mutta mopopojat pelottavat. Isää. Ajat ovat muuttuneet. En muista mopoilleeni leikkikentällä 1980-luvun loppupuolella. Toisaalta, kuten naapurin poika asian silloin ilmaisi: Mopoja korjataan kaksi viikkoa jotta niillä voidaan ajaa viisitoista minuuttia. Siinä ajassa en olisi edes ehtinyt leikkipuistoon Tunturillani.

Matkalla kotiin käymme kaupassa sillä tarvitsemme juustoa. Ostan voita. Kotona huomaan, että meillä on samanlaista voita neljä avaamatonta pakettia jo ennestään. Ei haittaa. Perhe-elämä on kuluttavaa joten tarvitaan runsaasti rasvaa. 

Hetkeä myöhemmin saan ahaa elämyksen linja-autoon pakkautuvasta Äidistä. Laitan pastan tulelle. Tarkastan kaapin kastikkeen varalta. Voita olisi, havainnoin. Muuta ei oikein ole. Löydän vihanneslaatikosta pienen paprikanpalan. Silppuan sen pannulle. Leivänpaahtimen vieressä puolestaan köllöttelee punainen sipuli. Silpuksi ja pannulle. Kuivatavarakaapista esiin tulee vielä kaksi kananmunaa. Rikon ne pannulle ja hämmennän kaikesta löysähköä vatkulia. Pastan kiehuttua aikansa valutan veden pois ja kaadan pastankin pannuun. Nyt lämmitän pannua hetken isolla teholla koko ajan sotkien. Vielä ripaus mustapippuria, yksi riivitty basilikanlehti ja emmentalin kanta raastettuna ja á vot: Valmiina on jotain. Samassa Äiti astuu ovesta. Hän on leppynyt ostamalla lyhdyn. 

Ruoan jälkeen Tyttö nukuttaa Äidin. Avaan television ja ihmettelen uutisia. Niissä kerrotaan kuinka Englannista on juuri lennätetty kaksisataatuhatta ankeriaan poikasta Suomeen sillä ne eivät enää itse löydä tänne. Käsitykseni mukaan ankeriaat kutevat jossain Sargassomeren tienoilla ja ajelehtivat Eurooppaan Golfvirran mukana. Johtuisivatko ankeriaiden ongelmat siis Golfvirran heikkenemisestä? En tiedä. Jotenkin minusta tuntuu kuitenkin, että se on vanhan viholliseni, Ilmastonmuutoksen syytä. Uutisissa kerrotaan myös Billnäsin ja Fiskarsin ruukkialueiden vanhojen vuokratalojen kärsivän massiivisista kosteusongelmista. Ne on rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla ja ne ovat säilyneet kuivina siis jo muutaman vuosisadan. Johtuuko tämä kosteus sitten nykyisistä monsuunisateista vai onko talot muovitettu 1970-luvulla? Sitä ei sanota. Suljen teeveen ja avaan internetin. Iltalehden uutisotsikossa sanotaan, että meteorologit eivät uskalla antaa ennustetta loppuviikon säistä sillä ne ovat liian epävakaisia. Sammutan koneen. Äiti herää. Hän on nouseva myrsky, voimistuva tuuli ja myrskynsilmän hailakka pouta. Minä taasen olen aineen kolme olomuotoa: Olen neste, olen kiinteä, olen kaasu. Olen hereillä ja sitten en. 

Kohti oppineisuuden ydintä

Aloitin aikuisopinnot noin kaksi viikkoa sitten. Opiskelemme iltaisin aina toisinaan. Oppitunteja on kerrallaan noin neljä. Se on mukavaa. Enempää ei tosin voisi odottaakaan ihmisiltä jotka ovat töissä joka arkipäivä.

Saimme jo kotitehtävänkin: Meidän on määrä kaivaa esiin vanha opinnäytetyömme ja tutkia sitä ja sen laatimisprosessia tieteellisen analyyttisesti. Tämä kuulostaa hauskalta siitäkin huolimatta, että en ollut nähnyt opinnäytetyötäni sen valmistumisen jälkeen. Se taasen tapahtui keväällä 1998.

Lähden kuitenkin innolla tutkimuksen maailmaan: Lainaan kirjastosta kasan kirjoja tutkimusetiikasta ja muistelen opinnäytetyöni valmistumista. Opinnäytetyöni oli fiktiivinen elokuva ja sitä oli hankalaa sovittaa siten, että se jollain tavalla olisi ollut oppineisuuteni mitta. Kas kun oppilaitokseni ei ollut elokuviin millään tavalla suuntava koulutuslaitos vaan sosiaalialan oppilaitos. Siihen aikaan oli lama ja sosiaalialalle koulutettiin kortistosta.

Lueskelen Hannu Uusitalon opuksen Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan mutta en pääse sinne. Tutkielman maan rajat pysyvät kiinni, rajavartijat heristelevät hetken pölyisiä sulkakyniään ja vetäytyvät sitten takaisin vartiokopin, rajavartioaseman ja kirjaston sekoitukseensa tutkimaan Niilo Homeen tutkimusta Kyläkaupan kuolema ja eloonjääminen. Valikoituminen lopettavaksi tai jatkavaksi myymäläksi maaseudun päivittäistavarakaupassa (Acta Academiae. Oeconomicae Helsingiensis, Seriers A:72, Helsinki 1990). Oven sulkeutuessa havaitsen lähdeviittauksen virheelliseksi. Viittaan. En saa puheenvuoroa.

Joudun siis palaamaan kotiin. WC-pönttö on salaperäisesti haljennut Tutkielman maailman rajoilla vierailuni aikana ja siitä vuotaa hiljalleen vettä kylpyhuoneen lattialle. Tytär leikkii iloissaan puisella leppäkertullaan, Äiti on leipomapuuhissa. Päättelen niin, sillä pöydällä on omenoita ja taikinaa. Arvioin tilannetta keyvesti surveytutkimuksen menetelmin kysymällä: Mitäs teet? Vastaus todentaa oletusarvoni: Omenapiirakkaa. Jatkan kausaliteettia hieman pidemmälle. Näen tieteellisen tarkasti kuumennetun uunin: 225 astetta! Kalkyloin paistoajan ja synkronoin ruoansulatukseni sen mukaan. Vatsani möyräisee kuin viimeinen mammutti upotessaan siperialaiseen joenpenkereeseen tai etymytologian professori raapaistuaan vahingossa vuosikausia pisteeksi luulemansa kärpäsenkakan pois harvinaisesta dokumentista.

Onneksi sohvannurkkaan on unohtunut osa päivän lehteä, Helsingin Sanomien D-osa. Siinä on Tiedetiistai-palsta. Voin siis naamioida laiskotteluni tieteen tutkimiseksi. Ulkona sataa vettä eikä sekään ole lumetta.

Tiedetiistaissa on iso artikkeli biologi Virpi Lummaan kansainvälisestä isoäititutkimuksesta. Siinä todetaan ihmisen olevan ainoa nisäkäs jonka naaraat elävät hedelmällisyytensä yli. Artikkelin mukaan esimerkiksi elefantit kykenevät synnyttämään aina seitsemänkymmentävuotiaiksi asti. Artikkeli vaikuttaa kiinnostavalta mutta tiede muuttuu kuivaksi reseptin muuttuessa piirakaksi.

Aamulla olo on mitä tieteellisin. Arvioin valon määrän riittäväksi ja ulkoilman lämpötilan noin plus kymmeneksi. Tyttö hihkuu. On Äidin viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja Isän päivä kotona.

Taloyhtiön huoltomies tulee teippaamaan WC-pöntön iltapäivällä. Hän kutsuu harmaata ilmastointiteippiä "jeesusteipiksi" se kun kait tekee ihmeitä. Vaikkakin teipin pito perustuu erityiseen liimaan ja siten eksaktiin tieteeseen, on ihmeitätekevä teippi enemmänkin uskonasia kuin tieteellinen fakta. Pönttö pysyy kuitenkin kasassa. Teippauksen jälkeen huoltomies jää vielä hetkeksi miettimään pöntön maksajaa. Me kun asumme HITAS-yhtiössä, talon ainoassa kaupungin omistamassa vuokra-asunnossa. Totean miehelle, että käsitykseni mukaan vesikalusteet kuuluvat aina taloyhtiölle. Tämä myöntää asian. Sitten kysyn maksaako kaupunki hoitovastiketta. Vastaus on jälleen myöntävä. Asiassa ei siis ole mitään epäselvää. Siitä huolimatta se pitää mainita. Se onkin vakioaihe kun kohtaamme naapurin pihalla. Toiset ovat myös meille katkeria siitä, että ovat jääneet HITAS-ansan vangeiksi. Hintasäännöstely on kommunismia! Niin kai. Mutta ovat he kaiketi saaneet myös aikanaan ostaa asuntonsa halvemmalla? Varsinaista sontatiedettä, ajattelen, ja istun teipatulla pöntöllä. Se vetää mutta sitä ei voi vetää. On otettava ämpärit apuun. Ekologisempaa. Pinnalle jää pieniä kelluja.

Iltapäivällä ajamme Tytön kanssa Espooseen tapaamaan Pappaa ja Serkkuja. On kovin ruuhkaista. Ehdimme olla perillä viisitoista minuuttia ennen kuin on pakko lähteä takaisin. On näet haettava Äiti töistä. Viimeisen päivän kunniaksi hän tuo kotiin kaikki eväät mitä viimeisimmillään raskaana olevalta on jäänyt. Niitä ei ole paljoa mutta erilaisia purkkeja on iso keko.

Illalla on vielä koulua. Myöhästyn. Kaikki on siis kuin ennen? Opettaja ei arvioi töitämme. Olen hieman pettynyt.

Kotona on meno päällä kun palaan. Ensin syöttötuolissa istuva Tyttö sotkee yllensä mannapuuroa, sitten kiivihedelmiä. Hän höpöttää sekavia, toistaa sanoja: Mummu, pappa, äiti. Se kuulostaa hieman ruotsalaisen yhtyeen Ebba Grönin laululta Mamma, pappa, barn mutta Isää ei mainita.

Tytön nukahdettua ehdin lukea eilisen artikkelin mummoista. Biologi Lummeen mukaan mummous auttaa omien geenien levittämistä ja on siten inhimillisen evoluution kannalta tärkeä asia. Isoäidilliset lapset säilyvät isoäidittömiä paremmin hengissä. Artikkelin mukaan sellaiset naiset saavat lisäksi keskimääräistä enemmän lastenlapsia jotka asuvat lähellä lapsiaan. Näin nämä voivat aina turvata mummon apuun, ajattelen. Papoilla ei artikkelin mukaan ole positiivista merkitystä lastenlapsien hengissä säilymiselle. Päinvastoin. Isoisien läsnäolo on tutkimuksen lyhentänyt lastenlasten elinikää. Kaiketi lapset ja vanhat miehet ovat aikoinaan taistelleen samoista mannoista. Tulos masentaa minua. Menen nukkumaan. Tyttö ei tiedä tutkimuksista. Hän puhuu papasta unissaan.

Writer's block / Kirjoittajan blogi

Kirjoittajille saattaa toisinaan tulla niin sanottu writer's block, suomeksi kai valkoisen paperin kammo.Writer's block on psykologinen häiriö joka estää aloittamasta uutta kirjoitustyötä. Tai jos sen jotenkin saakin aloitettua niin se estää etenemisen sillä itsekriittisyys omaa tekstiä kohtaan nousee ylitsepääsemättömäksi. Viime perjantain Nyt -liitteen mukaan Mika Waltari ei saanut juuri mitään kirjoitetuksi elämänsä viimeisen viidentoista vuoden aikanan. 

Kulunut syksy on ollut hektinen. Ei toisaalta siis ihmekään, että bloginpito on väliin jäänyt väliin. Toisinaan Isä on ollut töissä ja Äiti kotona Tyttären kanssa. Toisinaan roolit ovat vaihtuneet, Äiti mennnyt töihin ja Isä kesälomalle. Kaiken isyysvapaahässäkän tuoksinassa Isän lomat kun ovat odottaneet Isää kuin neitsyet muslimien taivaassa. Bloginpidon tosin piti kestääkin vain ja ainoastaan hoitovapaan ajan sillä minkälainen on sellainen koti-isä joka käy joka päivä palkkatöissä? Onko siis aihetta bloginpidon lopettamiseen tai ainakin sen  nimenmuutokseen? 

Tapahtumia mistä kirjoittaa on syksyn aikana ollut runsaasti: Tyttären kävelemään oppiminen edistyy, Suomen seksikkäin tavis sai tatuoinnin tissiinsä Tallinnassa, Isä aloitti opiskelut uudestaan, talon etsintäkin jatkuu. Toisinaan aktiivisemmin kuin toisinaan. On paljon mahdollista, että talomme joskus jostain löytyykin.

Perjantaina töissä ehdin hieman silmäillä uutisotsikoita. Se hyvä puoli töissäkäymisellä on kotona olemiseen verrattuna. Monenlaista jännää olikin taas tapahtunut. MTV3:n internetsivujen viihdeuutisten mukaan Johanna Tukiainen on liian lihava Playboyn sivulle. Sen lisäksi, että hän on jotenkin liian paksua ollakseen aito hän tuntuu olevan aidosti vastenmielinen. Ehkä Pleikkarin olisi tehtävä jonkinlaiselle paksummalle paperille painettu painavampaa asiaa sisältävä spesiaali lehden heavy usereille. Big Brother on myös alkanut uudestaan. Juuri kun olimme toipumassa edellisen loppumisesta. Voi hyvänen aika sentään. Kolmas kökköuutinen koskee vanhaa X-Files tähteä, David Duchovnyä. Tiedon mukaan David on kirjoittautunut vapaaehtoisesti sisään klinikalle jolla hoidetaan seksuaaliaddikteja. En tiedä miksi vaivauduin lukemaan nuo uutiset. Nyt ne alkavat elää omaa elämäänsä, vainota minua. 

Yritän puhdistaa mieleni ja ajattelen Tytön kehitystä. Syksyn mittaan se on ollut kovaa: Kävely sujuu, takellellen mutta vakaasti. Puhettakin piisaa. Erityisesti mielenkiinnon kohteina ovat lamput eli ampu, mummu eli mäma, pappa eli pepi tai päpa ja vauvat. Nähdessään vaunut tahi vain lapsenkuvan Tyttö kiljuu innoissaan: Vauva!  Hänelle on selvinnyt myös, että Äidin vatsankin nimi on vauva mutta Isän vastaavassa satakerrassa ei ole vauvaa vaikka siltä näyttääkin. Lapsinerona Tyttö on myös selvittänyt kuulakärkikynän toimintamekanismin. Hienoa! Vain vuodessa ja neljässä kuukaudessa. Isänsä rikkoi kaikki käsiinsaamansa kuulakärkikynät vielä esikouluiässä. Muistaakseni niiden jousien keräilyllä oli jokin kosminen tarkoitus. Olinkohan valmistamassa hyppykenkiä? Vai liittyivätkö vihreästä sohvasta kaivetut jouset niihin? En jaksa enää muistaa.

Maanantaina käymme Tytön kanssa kaupassa ja törmäämme entiseen työtoveriin. Hän kertoo sairastavansa mummokuumetta. Tyttö nappaa sanan lennosta ja alkaa huudella kaikille vaaleatukkaisille naisille punaisessa karhupuvussaan: Mummu, mummu! Hän herättää vastareaktioita. Osa naisista on kuin ei kuulisikaan, osa kääntyy ihailemaan pientä punaista karhua. Mummokuumetta sairastava entinen kollega pakkaa vähäiset eineensä muovipussiin kunnioitettavan nopeasti ja jättää sanan mummokuume väräjämään remontoidun marketin steriiliin miljööseen. Ensimmäinen askel kohti mummoutta on saada omia lapsia. Sen olen minäkin ottanut.

Illalla väsymyksestä sairas mieleni yhteyttää eri asioita kuin geenimanipuloitu lehtivihreä. Mitä jos laitettaisiin Johanna Tukiainen ja David Duchovny Big Brother taloon? Siellä Tukainen saisi kaipaamansa julkisuutta eikä Duchovnyn tekisi enää ikinä mieli seksiä. Seuraavaksi laitettaisiin televisiot kiinni ja mentäisiin metsään etsimään kanttarelleja. Siinä vasta viihdettä! Siitä väsynyt kirjoittajakin saisi aihetta kerrakseen. Mutta. Totuuden nimessä on sanottava, että valkoisen paperin kammoa ei voi muodostua lapsiperheessä sillä mikään

paperi ei pysy sellaisessa valkoisena. Siihen roiskuu puuroa tai kaatuu velliä. Siihen piirretään, sitä rutistetaan, siitä muovaillaan. Se syödään ja siitä saadaan energiaa.