Aamu D-duurissa

Jos olisin maalari niin voisin maalata Äidin vatsaan meret ja mantereet. Napa saisi olla napana. Jos taas olisin astronomi niin katsoisin sitä kuin kuuta kaukoputken läpi ja miettisin, josko sen alati muuttuvan pinnan alla on älyllistä elämää. Jos olisin säveltäjä säveltäisin sille mahtavia marsseja ja hilpeitä juomalauluja. Mutta olen vain Isä, enkä usein edes kovin aurinkoinen sellainen. Joten annan vatsan elää omaa elämäänsä.

Äidin elämä on hidastunut raihnaiseksi odotteluksi. Vauva antaa odottaa itseään. Viimeiset ajat eivät etene, kulkeminen on hankalaa. On pidettävä verensokeri yllä, muistettava syödä tasaisin väliajoin. Tämä tuo jotenkin mieleeni Formula Ykköset. Niiden tankkaukset ja renkaanvaihdot. Strategiat ja kierrosnopeudet. Sillä on eroa, lähteekö matkaan tankki täynnä ja ajaa hitaasti kiihtyen kuin tyhjällä tankilla ja välissä tankaten. Muistini mukaan Mika Salo ajoi kerran kisan läpi renkaita vaihtamatta ja lisää tankkaamatta. Tämä taisi tapahtua Monacossa joskus 1990-luvun puolivälissä. Minäkin tunnen itseni Tyrrelliksi tai joksikin muuksi heikkotehoiseksi Ferrareiden ja McLarenien viheltäessä ohi sillä Äidin ruokavalio on ulotettu koskemaan myös Isää. Tyttö saa viettää edelleen villiä elämää ruokapöydässä. Eipä hän juuri mitään syökään. Ruoka kaadetaan mieluiten lautaselta pöydälle ja sitten se levitetään.

Lauantaina Espoon Täti vie Tytön Serkkujen mukana Aapon kahdeksanvuotisjuhlille. Me, Äiti ja Isä, pääsemme vapaalle. Menemme Isoon Omenaan. Lähemmäksi Big Applea emme tällä hetkellä pääse. Ajan parkkihallissa yksisuuntaista väärään suuntaan sillä me olemme isosta kaupungista. Omenassa kaikuu kuulutuksia monelle kielellä, ranska erityisesti pistää korvaani. Sitä äännetään taidokkaasti. Katselemme ikkunoita. Ihmettelemme ihmisiä. Tämä on maailmanloppu ja vain me olemme jäljellä. Ei ole lapsia, ei vanhempia, ei vastuuta. Kahden tunnin ajan.

Koska aikaa on rajallisesti teemme sen, mitä kuka tahansa toisaan kaipaava, ajan vähyydestä kärsivä pariskunta tällaisessa tilanteessa tekisi: Menemme Ison Omenan kirjaston lehtilukusaliin. Minä luen Tieteen Kuvalehden, Äiti silmäilee läpi Vauva-lehden uusimman numeron. Lehtien luvun jälkeen käymme Ison Omenan ylätasannetta kohti kahvilaa. Tilaan graavihärkäleiväkkeen ja Rouvani salaatin. Leipä on kuiva kuin öylätti ja sen rakenne on omituisen rakeinen. Itse häränviipale on mitä mainioin, mutta ei siitä kyllä ole edes välipalaksi. Rouvan salaatti vaikuttaa ensin kuivalta mutta sitten nahistuneen vihreän alta löytyy öljylähde! Sitä on varmasti yli desi. Viereisessä pöydässä mies tilaa pullon olutta. Kaiuttimissa mainostetaan ranskalaisia alusvaatteita. Paheellista. Aivan kuin ulkomailla.

Haemme vastaanhangoittelevan Tytön ja Serkut Aapon pihalta. Nyt on Tädin vuoro vapauteen. Täti kertoo Tytön jutelleen juhlilla paljon mainiten nimeltä mm. Papan ja Talvikengän. Lisäksi Tyttö oli jo menomatkalla, Aapon pihalla alkanut huutaa kaakkua. Tämä oli Tädin mielestä selvä viittaus orastavaan nerouteen: Huudella kakkua jo matkalla juhliin. En viitsi pilata Tädin iloa kertomalla, että todennäköisesti talon pihalla olleet keinut olivat tämän sanan esiin kaivaneet. "Kaakkuu, kaakkuu" alkaa Tyttö laulaa takapenkillä. Laivalaulun sävelellä.


Sunnuntaina käymme taas katsomassa paria taloa. Ne ovat molemmat Järvenpäässä. Ensimmäinen talo on melkoisen viehättävä. Sen naapuriin ollaan juuri rakentamassa kahta uutta taloa aivan aidan viereen. Tämäkään ei siis taida olla rauhaisa talomme. Eteisessä haisee vesivahinko mutta se ei nyt haittaa. Nyt olemme vain katsomassa, hakemassa vinkkejä miten tehdä jos sellainen tilanne tulee itselle eteen. Talo on todella mukavasti laitettu ja siinä on paljon tilaa. Myyjä tosin hermostuu meille hieman kun tajuaa että emme ole tekemässä ostotarjousta. Hän kyselee tilanteemme ja alkaa sitten kertomaan hesalaisesta pariskunnasta jolle juuri myi talon. Emme vakuutu. Emme ole hesalaisia vaikka asummekin Helsingissä. Myyjä käskee palaamaan auringonpaisteella sillä silloin tontti kuulemma vaikuttaisi isommalta. Sanomme, että emme palaa. Paikka ei ole meille.

Toisella talolla on nimikin: Sen nimi on Ainola ja siinä on aiemmin asunut eräs säveltäjä. Se ei ole myynnissä mutta katsomme sitä ostajien silmin: Kattotiilet pitäisi puhdistaa ja jokunen tiili vaihtaakin. Sisällä on paljon vihreää. Se oli musiikin väreinä nähneen Sibeliuksen lempiväri. Hänelle se oli F-duuri.

Maanantaina Tyttö heräilee jo hieman kuuden jälkeen. Koetamme Äidin kanssa olla hiljaa toivoen, että Tyttö vielä nukahtaisi. Turha toivo. Kakku kiljahtelee Tyttö innoissaan ja könyää olohuoneen sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta. Ulkoilma näyttää kirpeältä, takapihalle on pudonnut keltaisia lehtiä, aidan takana punertaa vaahtera. Sibelius olisi kuullut tämän D:nä. Minulle se on tehtaan höyrypilli. On lähdettävä.