Pienen lapsen usko aikuisiin on hämmentävää. Se kestää kaiken sillä sen on kestettävä kaikki. Maailma murenee, jos oma isä tai äiti ei osaakaan aivan kaikkea. Hieman vanhempana kaikenlaisia korjaustöitä tekevät nousevat sankareiksi. He ohittavat vanhemmat ja isovanhemmat kuin sähköauton moottoritiellä, ottavat roolimallin hahmon aina yläasteelle asti. Silloin kaikentietäviksi kanonisoidaan rock-tähdet eikä kukaan muu tiedä enää mitään. Eivät ainakaan omat vanhemmat sillä he ovat jo pystyynkuolleita.
Tyttö herää taas aamulla ennen kellon soittoa. Hän nousee ylös ja pakottaa Äidinkin nousemaan. Minä torkuttelen herätyksen yli ja menen sitten suihkuun. Väännän veden täysille, annan kuuman virrata ylleni. Se tekee hyvää. Unohdun suihkuun ja astuessani viimein pois havaitsen puolen tunnin valuneen kosmiseen viemäriin. Sillä ei normaalisti olisi juurikaan väliä, sillä aika on kuitenkin vain eräs tapa mitata jotain hyvinkin arkista käsitettä, mutta tänään on ehdittävä ajoissa töihin. Laitan pipon märkiin hiuksiin ja alan lapata päivän evästarvikkeita rottinkikoriin. Mukaan valikoituu jugurttia, mandariineja, kanttarellikastiketta, raejuustoa ja Äidin minulle tekemät leivät. Niissä on sipaisu kasvismargariinia, kurkkua ja läpinäkyvät soirot kevytjuustoa.
Töissä remontti on täydessä vauhdissa. Sivuovesta on kannettu nurmelle valtaisa kasa märännäköistä puuta ja kummallista alumiinipaperisilppua. Remonttimiehet polttelevat tupakoitaan rojukekoihin nojaillen. Törmään paikalle eväskoreineni ja tunnen itseni avaruusolennoksi. Pyydän heitä viemään minut johtajansa pakeille mutta tämä ei ole vielä paikalla.
Työpäivä menee lennossa. On vanhan työntekijän eläkejuhlat ja kaikki on siivottava. On laitettava pöydät ja haettava herkut, sytytettävä tulet ja pyydettävä remonttimiehiä siirtämään jätteen kuljetus tapahtumaan takapihan kautta. Olen yhä väsynyt ja sitten väsyn yhä enemmän. Syön eväitäni astrologisen ohjelman mukaan. Olen nääntyä. Kaipaan pippuripihviä ja lohkoperunoita. Raakaa jauhelihaa, kananmunia, suklaasuukkoja ja toffeeta.
Kotiin päästyäni saan kuulla, että asuntoon on töissä ollessani tuotu uusi wc-istuin. Se on omituisen korkea Gustavsberg, ruotsalainen hanurinvaste. Sen ekologisuudesta voidaan olla montaa mieltä: Se suihkuttaa vettä istuimensa alareunoista kuin jäälipan reunaansa saanut Niagara. Äidin mukaan Tyttö oli mennyt onnesta sekaisin huoltomiehen tultua. Vasta jonkin ajan kuluttua Äidille oli selvinnyt, että Tyttö luuli huoltomiestä kaipaamakseen Enoksi. Tyttö puhuu minullekin Enosta ja näyttää pönttöä. Käymme yhdessä tutustumassa siihen. Mieleeni palaa Meksikon Isla Holbox ja Posaida Don Joaquin. Se oli kahden hengen aaltopeltihotelli trooppisessa paratiisissa. Posaidan isäntä, itse Don Joaquin oli niin kovasti otettu hökötyksensä pöntöstä, että esitteli sitä melkein tunnin. Minä ja matkatoverini jouduimme kestämään tuota monologia valvottuamme juuri sitä ennen vuorokauden bussissa. Olo oli mitä hatarin. Kuten nyt. Tyttö nostaa ammeestaan kumiankan, sanoo kaak kaak ja antaa ankalle pusun. Kuvittelen kumiankan marsipaaniksi, kuvittelen syöväni siltä pään kuin Ozzy Osbourne lepakolta urbaanilegendassa.
Ennen ruokailua käymme katsomassa mahdollista kotiamme. Näyttö on vasta sunnuntaina joten pakkaamme mukaan lastenvaunut ja suunnittelemme tekevämme samalla kävelyretken. Seutu on tuttua. Olemme käyneet siellä yli kymmenessä asuntoesittelyssä vuoden aikana. Pysäköimme leipomon viereen mutta leipomo on suljettu. Suunnittelen hetken rikosta. Sitten ymmärrän riskit isommiksi kuin berliinimunkista saatu ilo olisi.
Talo löytyy helposti. Se on isomman rakennuksen takana niin sanotulla kirveenvarsitontilla. Sellaisia syntyy kun vanhoja tontteja pilkotaan ja toinen tontti jää tien ulottumattomiin. On siis pakko tehdä ajotie, kirveen varsi, johtamaan tontille. Kirveellä olisi muutoinkin töitä. Isot, märät kuuset varjostavat tonttia ja alueella on sienen ja syksyn haju. Tuttua. Talo on kirveen terässä eikä siitä saa kunnollista kuvaa tontille menemättä. Lohkotussa osassa, halossa siis, on iso valkotiilinen talo. Se on kuin ylipäiväinen leivos jonka kerma on ehtinyt hieman paakkuuntua. Se näyttää silti yhä syötävältä.
Kotiin palatessa kysyn Tytöltä kuka vaihtoi vessanpöntön. Oliko se Eno, tiedustan. Ei, vastaa Tyttö. No tiedätkö kuka se sitten oli, kysyn. Joo, vastaa Tyttö. Pappa! On hyvä, että pönttö on korjattu vaikkakaan kukaan sukulainen ei sitä tainnut tehdä, ajattelen. Vatsani toimii kuin junanvessa vaikka en syö mitään sillä syön jatkuvasti. Äiti vaappuu edellämme kotiovelle, hänellä on kiire vessaan. Ja silloin ymmärrän. Kaikki valaistuu, minusta tulee kirkastettua voita. Tämän ruokavalion tarkoituksena onkin saada minut, mies, tuntemaan minkälaista olla raskaana. Vai onko sittenkään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti